Vihreä liitto

Antsawikistä
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli kertoo suomalaisesta eduskuntapuolueesta. Täsmennyssivulta löydät muita vihreitä puolueita.
Vihreä liitto r.p.
Gröna förbundet r.p.
Ruoná lihttu r.b.

Vihreä liitto 2022.png

Perustettu 1987
Puheenjohtaja Maria Ohisalo
Puoluesihteeri Veli Liikanen
Varapuheenjohtajat
Ideologia
Poliittinen kirjo keskusta-vasemmisto[4][5]
Toimisto Mannerheimintie 15b A, 4. krs
00260 Helsinki
Jäsenmäärä n. 7 800 (2021) Laskua[6]
Värit      vihreä
Eduskunta
20 / 200
(2019)
Euroopan parlamentti
3 / 14
(2019)
Kunnanvaltuustot
433 / 8 859
(2021)
Aluevaltuustot
90 / 1 379
(2022)
Kansainväliset jäsenyydet – Vihreät / Euroopan vapaa allianssi -ryhmä
– Euroopan vihreä puolue
– Global Greens
Naisjärjestö Vihreät Naiset
Nuoriso- ja opiskelijajärjestö Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liitto
Kotisivu www.vihreat.fi

Vihreä liitto r.p. (ruots. Gröna förbundet r.p., pohjoissaameksi Ruoná lihttu r.b.), lyhyemmin vihreät (lyhenne Vihr.) on suomalainen poliittinen puolue. Puolue näkee juuriensa olevan ”1980-luvun alun vihreässä liikehdinnässä, jossa oli mukana ympäristöaktivisteja, feministejä, vammaisjärjestöjen edustajia sekä ’vaihtoehtokulttuurien’ ihmisiä”. Vihreä liitto rekisteröitiin yhdistykseksi vuonna 1987 ja puolueeksi seuraavana vuonna.[7]

Puolueen puheenjohtajaksi valittiin kesäkuussa 2019 Maria Ohisalo.[8] Vihreillä on 20 kansanedustajaa, joista 17 naisia ja 3 miehiä.[9] Euroopan parlamentin jäseniä kaudella 2019–2024 on kolme.[10] Kesällä 2021 vihreillä oli 7 800 jäsentä.[6]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vihreän liiton synty ja alkuvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koijärven padonrakentajien leiri keväällä 1979. Kuvassa toinen ja kolmas oikealta ovat Ville Komsi ja Irina Krohn.

Vihreää liittoa edeltäneen vihreän liikkeen voi konkreettisesti sanoa saaneensa alkunsa Koijärveltä ja Helsinki-liikkeestä 1970- ja 1980-luvuilla. Molempiin osallistui merkittävä määrä vihreiden perustajajäseniä ja nykyisiä vaikuttajia, kuten Osmo Soininvaara, Pekka Sauri ja Heidi Hautala.

Osmo Soininvaara on myöhemmin muistellut, että vihreän liikkeen synnyn taustalla oli suuressa määrin Suomessa 1970-luvulla vallinnut henkinen ilmapiiri. Opiskelijanuorisolla oli halua yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, mikä olisi luonnollisesti kanavoitunut yliopistojen ylioppilaskuntien kautta. Tuolloin elettiin kuitenkin suomettumisen synkimpiä aikoja, ja voimansa tunnossa olleet taistolaiset olivat solutustaktiikallaan vallanneet ylioppilaskunnat ja lukuisat kansalaisjärjestöt ja Soininvaaran mukaan tällä tavoin merkittävästi tukahduttaneet keskustelua yhteiskunnallisista epäkohdista. Soininvaara itse oli toiminut Luonto-Liitossa ja Liberaalisen kansanpuolueen nuorisojärjestössä Nuorliberaaleissa.[11] Soininvaaran mukaan varsinainen vihreän liikkeen perustamiseen johtanut verkosto syntyi nimenomaan Koijärvellä kevään ja kesän 1979 aikana.[12]

Vihreä liike toimi aluksi verkostona ja liikkeenä, eikä sillä ollut yhtä organisaatiota. Tässä muodossa se onnistui myös saamaan kaksi kansanedustajaa vuoden 1983 vaaleissa: Kalle Könkkölän ja Ville Komsin.[13]

Huomattavan moni vihreisiin siirtyneistä vaikuttajista, kuten Koijärven toimintaan osallistuneet Terhi Nieminen ja Anneli Kivitie, oli vaikuttanut aikaisemmin Liberaaleissa; toisaalta vihreiden syntyminen ajoittui osuvasti aikaan, jolloin Liberaalit yhdistyi Keskustapuolueeseen. Moni liberaali siirtyi vähitellen tämän vuoksi kannattamaan myöhemmin vihreitä, muiden muassa oikeusministeri Paavo Nikula.

Ensimmäiset vuodet puolueena[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1980-luvun puolivälissä kasvoi halu ja tarve organisoitua. Vuonna 1987 perustettiin Vihreä liitto useiden järjestöjen kattojärjestöksi, mutta siitä ei ollut tarkoitus tehdä puoluetta. Puolueeksi järjestäytymisellä oli kuitenkin tukea, ja erityisesti tiukat, niin sanotut ekovihreät alkoivat perustaa puoluetta, joka keskittyisi puhtaasti ekologisiin asioihin. Tämä johti maltillisempien toimijoiden järjestäytymiseen ja jopa kilpailevien yhdistysten perustamiseen samoille paikkakunnille. Vihreän liiton kokouksessa Tampereella helmikuussa 1988 päätettiin rekisteröitymisestä puolueeksi[14], ja Vihreä liitto merkittiin oikeusministeriön puoluerekisteriin 9. elokuuta samana vuonna.[15]

Vaikka monet ekovihreät palasivat lopulta vuonna 1988 puolueeksi muuttuneeseen Vihreään liittoon, riitely aiheutti vihreille vaalitappion vuoden 1988 kunnallisvaaleissa.[16] Nykyisin Vihreässä liitossa toimii valtakunnallinen ympäristöasioihin keskittynyt jäsenjärjestö Ekovihreät ry, joka perustettiin vuonna 1994.[17]

Puolue kuitenkin toipui sisäisistä riidoistaan, ja eduskuntavaalit 1991 ja kunnallisvaalit 1992 olivat menestys. Esko Ahon hallituksen kaudella puolueesta muodostui lopullisesti yleispuolue: 1990-luvun alun lama siirsi ihmisten huomion arkisiin huoliin, joihin vihreidenkin oli otettava kantaa, kun kansakunta oli itsenäisyyden ajan pahimmassa talouskriisissä. Laman keskellä vuonna 1994 Osmo Soininvaara kirjoitti teoksensa Hyvinvointivaltion eloonjäämisoppi ja puheenjohtajana toiminut psykologi Pekka Sauri nosti esille muita aiheita ympäristöasioiden lisäksi.lähde?

Kysymys Euroopan unionin jäsenyydestä jakoi puoluetta selvästi. Eduskuntaryhmä, puolueen johto, äänestäjät ja jäsenet jakautuivat asiassa kahtia. Osa vihreistä vastusti ympäristösyistä kasvuhakuista Euroopan unionia, kun taas toiset kannattivat rajatonta ja yhteistyötä lisäävää EU:ta. Kiihkeimmissä puheenvuoroissa uhkailtiin puolueen hajoamisella, jos puolue ottaisi virallisesti myönteisen kannan Euroopan unioniin. Suomessa EU:n kannatus vihreiden keskuudessa oli kuitenkin suurempaa kuin Itävallan ja Ruotsin vihreissä, jotka pohtivat jäsenyyttä samaan aikaan. Vuonna 1994 puoluekokous päätti kannattaa sitovaa kansanäänestystä EU-jäsenyydestä ja että puolue ei ota virallista kantaa asiaan. Yhdeksän kymmenestä vihreiden kansanedustajasta lupasi ennen vaaleja noudattaa kansanäänestyksen tulosta, ja he äänestivät lopulta jäsenyyden puolesta.[18][19]

Suomen EU-kansanäänestyksen jälkeen puoluehallitus määritteli vihreiden EU-periaatteita, joihin kuuluivat kansanvaltaisuuden ja kansalaisjärjestöjen vaikutusmahdollisuuksien turvaaminen, pohjoismaisen julkisuusperiaatteen käyttöönotto, tuki EU:n laajenemiselle Keski- ja Itä-Eurooppaan sekä ympäristöpolitiikan tukeminen talouden ja markkinoiden keinoin. Vihreät vaati Suomelle ympäristökomissaarin salkkua ja esittivät komissaariksi Sirpa Pietikäistä tai Matti Wuorta.[18] Paavo Lipposen ensimmäisessä hallituksessa vihreät hyväksyi hallitusohjelman mukaisesti Suomen jäsenyyden Euroopan talous- ja rahaliitossa, vaikka kannattajien enemmistö oli kyselytutkimusten mukaan sitä vastaan.[20]

Vuosina 1995–2011[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1995 eduskuntavaaleissa vihreät koki lievän tappion menettäessään yhden kansanedustajan. Pääministeriksi noussut SDP:n Paavo Lipponen kokosi kuitenkin laajan sateenkaarihallituksen, jossa vihreät oli mukana. Ympäristö- ja kehitysyhteistyöministeri Pekka Haavistosta tuli Euroopan ensimmäinen vihreä ministeri.

Vuoden 1999 vaalit eivät heilauttaneet hallituksen asemaa, ja vihreät sai kaksi lisäpaikkaa. Puolue jatkoi Lipposen II hallituksessa kahdella ministerillä, jotka olivat Osmo Soininvaara ja Satu Hassi.[21] Soininvaaran pesti kesti kaksi vuotta, sillä salkkujaossa vihreät jakoi peruspalveluministerin pestin puoliksi RKP:n kanssa.

Eduskunta hyväksyi 24. toukokuuta 2002 viidennen ydinvoimalan lupahakemuksen, minkä seurauksena vihreät päätti erota hallituksesta. Puolueen mukaan ydinvoimapäätös oli kestävän kehityksen vastainen, moraaliton ja riskialtis, kun uusiutuvaan energiaan perustuvat vaihtoehdot olisivat olleet turvallisempia ja ilmastonmuutoksen torjumisen kannalta tehokkaampia. Eropäätöksen seurauksena vihreitä syytettiin yhteistyökyvyttömyydestä. Puolueen mukaan hallituksesta lähtemättä jättäminen olisi kuitenkin antanut puolueesta kansainvälisen ”ekomerkin” ydinvoimalle.[22] Ydinvoimakiistan pohjalla oli se, ettei hallitusohjelmassa ollut tarkkaa linjausta ydinvoiman lisärakentamisen suhteen.[23]

Eduskuntavaaleissa 2003 vihreiden kannatus jatkoi nousuaan, ja puolue sai 14 kansanedustajaa mutta jäi oppositioon. Eduskuntavaaleissa 2007 vihreiden vaaliteemoina olivat ilmastonmuutos, köyhyys ja perustulo. Puolue nosti edelleen paikkamääräänsä eduskunnassa, kun valituksi tuli 15 vihreää. Pohjois-Karjalan vaalipiiristä ehdolle asettunut puheenjohtaja Tarja Cronberg ei kuitenkaan päässyt eduskuntaan. Vihreät oli Vanhasen II hallituksessa, jossa oikeusministerinä toimi Tuija Brax ja työministerinä Tarja Cronberg. Helmikuussa 2008 puolue menetti yhden kansanedustajan Merikukka Forsiuksen loikattua kokoomukseen.[24] Vuonna 2010 hallitus teki päätöksen kahden ydinvoimalaitosluvan esittämisestä eduskunnassa, mutta vihreät päätti tällä kertaa jäädä hallitukseen, mikä sai aikaan kritiikkiä puolueen kannattajien keskuudessa.[25]

Vuoden 2011 vaalien jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vihreiden kannatus kunnittain kunnallisvaaleissa 2017.
  0 %
  0–2 %
  2–4 %
  4–6 %
  6–8 %
  8–10 %
  10–12 %
  12–14 %
  14–16 %
  16–20 %
  20–30 %
  yli 30 %

Vuoden 2011 eduskuntavaaleihin Vihreät lähti ”Uusi Suomi” -sloganilla ja vihreälle pohjalle sijoitetulla vaakunaleijonalla. Lisäksi puolue korosti tiedemyönteisyyttään Tiedepuolue-sivustolla. Vaaleissa puolue menetti kolmanneksen paikoistaan ja sai 10 edustajaa. Vihreät osallistui Kataisen hallitukseen, jossa kehitysministerinä toimi alun perin Heidi Hautala ja ympäristöministerinä Ville Niinistö.

Kesäkuussa 2011 vihreät valitsivat ensimmäistä kertaa puheenjohtajan jäsenäänestyksen perusteella. Puoluekokous vahvisti yksimielisesti jäsenäänestyksen voittaneen Ville Niinistön valinnan puolueen uudeksi puheenjohtajaksi ja äänesti Panu Laturin jatkamaan puoluesihteerinä. Entinen puheenjohtaja Sinnemäki hävisi saatuaan alle viidenneksen kannatuksen. Puoluekokous äänesti myös mallista, jossa seuraavasta puoluekokouksesta lähtien vihreillä olisi kaksi puheenjohtajaa, ja ravintoloiden oikeudesta myydä viiniä kotiin vietäväksi, joista kumpikaan ei kuitenkaan toteutunut tiukoissa äänestyksissä.[26][27]

Vuoden 2012 presidentinvaaleissa puolueen ehdokkaana ollut Pekka Haavisto sai ensimmäisellä kierroksella 18,7 %:n kannatuksen ja onnistui pääsemään toiselle kierrokselle. Haavisto hävisi toisen kierroksen kokoomuksen Sauli Niinistölle saatuaan 37,4 % äänistä.

Vihreiden puoluekokous hyväksyi 20. toukokuuta 2012 puolueelle uuden periaateohjelman, jonka mukaan puolueen toimintaa ohjaavat vastuu ympäristöstä ja tulevaisuudesta, vapaus kaikille sekä välittäminen muista ihmisistä.[28]

Vihreät päätti lähteä Stubbin hallituksesta 18. syyskuuta 2014 Fennovoiman ydinvoimalaluvan myöntämisen takia.[29]

Puolueen puheenjohtajaksi valittiin kesällä 2017 Touko Aalto.[30] Aalto jäi sairauslomalle syyskuussa 2018 ja ilmoitti jättävänsä puheenjohtajan tehtävän 24. lokakuuta 2018. Aallon sijaisena toimi ensimmäinen varapuheenjohtaja Maria Ohisalo.[31] Pekka Haavisto valittiin 3. marraskuuta 2018 Aallon seuraajaksi kesään 2019 asti.[32] Kesäkuun 2019 puoluekokouksessa Ohisalo valittiin puheenjohtajaksi ilman vastaehdokkaita.[8]

Vihreän liikkeen äänenkannattaja oli vihreiden enemmistöomistuksessa oleva Vihreä Lanka -lehti, jolle puolue maksoi vuonna 2012 lähes 500 000 euroa kaikkiaan 900 000 euron puolueavustuksesta.[33][34] Lehti lakkautettiin joulukuussa 2019.[35]

Nimi ja tunnukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Vihreän liiton tunnus vuosina 1994–1998.

  • Vihreän liiton tunnus vuosina 1998–2006.

  • Vihreän liiton tunnus vuosina 2006–2022.

  • Vihreän liiton tunnus vuodesta 2022 alkaen.

Rakenne ja organisaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolueen toimielimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puheenjohtaja valitaan kahdeksi vuodeksi kerrallaan. Jos ehdokkaita puheenjohtajaksi on useampi kuin yksi, järjestetään puheenjohtajasta jäsenäänestys.[36] Vuodesta 2004 lähtien puheenjohtajaksi on voitu valita sama henkilö korkeintaan kolme kertaa peräkkäin ja tätä ennen kaksi kertaa peräkkäin. Pekka Haavisto oli ensimmäinen puolueen puheenjohtaja, joka oli myös kansanedustaja. Aikaisemmin oli pidetty parempana jakaa valtaa niin, että kansanedustaja ei voisi olla myös puheenjohtaja.[37]

Puheenjohtajan lisäksi puoluekokous valitsee 12-jäseniseen puoluehallitukseen kolme varapuheenjohtajaa ja kahdeksan muuta jäsentä ja varajäsenet, puoluesihteerin ja puoluevaltuuskunnan, jossa on 40 jäsentä.[38]

Eduskuntaryhmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Vihreä eduskuntaryhmä

Vihreää liittoa eduskunnassa edustaa Vihreä eduskuntaryhmä. Eduskuntaryhmä toimii Vihreän liiton kansanedustajien yhteistyöelimenä. Eduskuntaryhmän merkitys eduskuntatyössä on keskeinen: kokouksissa keskustellaan ajankohtaisista poliittisista kysymyksistä ja muodostetaan kantoja eduskunnan käsittelyssä olevaan asiaan. Vihreän eduskuntaryhmän valtiopäiväkaudella 2019–2023 muodostaa 20 kansanedustajaa. Ryhmän puheenjohtajana toimii kansanedustaja Emma Kari[39].

Lähijärjestöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tieteen ja teknologian vihreät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viite – Tieteen ja teknologian vihreät ry perustettiin 29. marraskuuta 2008 tarkoituksenaan tarjota jäsenistönsä asiantuntemusta vihreiden päätöksenteon tueksi, tukea vihreille tärkeiden aiheiden tutkimusta sekä kohottaa vihreiden profiilia tieteen ja teknologian asiantuntijoiden parissa. Jäsenistössä on paljon jäseniä korkeakouluista ja tutkimuslaitoksista. Yhdistys hyväksyttiin Vihreän liiton jäseneksi huhtikuussa 2009.[40] Sen puheenjohtajana toimii vuonna 2021 Ville Seppälä.[41] Vaaleihin yhdistys on julkaissut erillisen tiedepuolue.fi-sivuston.[42]

Vihreä miesliike[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vihreä miesliike ry on maaliskuussa 2009 perustettu puoluepoliittinen miesliike, jonka tavoitteena on tasa-arvon ajaminen ja miesliikkeessä koettujen epäkohtien[43] esille nostaminen yhteiskunnassa ja niihin vaikuttaminen vihreiden kautta.[44] Yhdistys julkaisi huhtikuussa 2010 miespoliittisen ohjelman[45], jonka tavoitteena on sukupuolten tasa-arvon edistäminen miesten tasa-arvo-ongelmia korjaamalla.[46]

Vihreän miesliikkeen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin tutkija ja kolumnisti Jukka Relander.[47]

Maaseutu- ja erävihreät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuopion puoluekokouksen yhteydessä 12. kesäkuuta 2011 perustettiin uusi valtakunnallinen järjestö, Maaseutuvihreät, joka sittemmin rekisteröityi nimellä Maaseutu- ja erävihreät ry. Yhdistyksen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Anne Bland Huittisista, ja yhdistyksen pyrkimys on tavoittaa vihreästä maaseudusta kiinnostuneet sekä kehittää Vihreän liiton maaseutupolitiikkaa. Maaseutu- ja erävihreät ilmoittavat tavoitteekseen toiminnan ”hyvinvoivan ja monimuotoisen maaseudun puolesta.”[48]

Armon vihreät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Loppuvuodesta 2011 käynnisti toimintansa kristinuskoon ja kirkkoon myönteisesti suhtautuvien jäsenyhdistys Armon vihreät. Aloitteellisia asiassa olivat Heikki Hiilamo, Kirsi Ojansuu ja Jukka Relander. Armon vihreät ilmoittaa haluavansa edistää positiivista suvaitsevaisuutta suhteessa uskontoihin. Kirkon pitää yhdistyksen mielestä varjella luomakuntaa oikeilla ympäristöteoilla. Evankelis-luterilaisen kirkon tulee Armon vihreiden mukaan edelleen pitää esillä ihmisoikeus- ja demokratiakysymyksiä.[49]

Kansainväliset jäsenyydet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vihreä liitto kuuluu Global Greens -järjestöön ja Euroopan vihreään puolueeseen. Euroopan parlamentissa puolueen edustajat kuuluvat Vihreät / Euroopan vapaa allianssi -ryhmään. Vuonna 1993 Vihreä liitto oli perustamassa Euroopan Vihreät -puolueliittoa, jonka perustava kokous pidettiin Kirkkonummella. Vuonna 2003 Euroopan Vihreät muutti nimensä Euroopan vihreäksi puolueeksi. Liiton puheenjohtajana toimi vuosina 1994–1997 Pekka Sauri ja 2000–2006 Pekka Haavisto.[7][50]

Ideologia ja arvot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sijoittuminen vasemmisto–oikeisto-ulottuvuudella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vihreiden vaaliteltta Isolla Roobertinkadulla Helsingissä.

Vihreä liitto ei ole halunnut määritellä itseään perinteisen vasemmisto–oikeisto-jaottelun mukaisesti vaan käyttää Saksan vihreiden ajatusta, jonka mukaan ”vihreät eivät ole vasemmalla eivätkä oikealla vaan edellä”.[51][52] Tampereen yliopistossa vuonna 2009 tehdyn, ehdokkaiden vaalikonevastauksia koskevan tutkimuksen mukaan vihreät ja kommunistit olivat tietyissä poliittisissa linjauksista ympäristönsuojelussa ja talouden säätelystä lähellä toisiaan, mutta esimerkiksi SDP ja Vasemmistoliitto olivat kumpaakin edellä mainittua jyrkempiä markkinatalouden vastustajia.[53] Ville Niinistö kiisti tulkinnan.[54] Hän on itse kuvaillut vihreitä vasemmistoliberaaliksi tai sosiaaliliberaaliksi liikkeeksi.[55]

Periaateohjelmassaan vihreät on kritisoinut sekä markkinataloutta että sosialismia, koska puolueen mielestä kumpikaan talousjärjestelmä ei ota huomioon ympäristöä, kehitysmaita ja tulevia sukupolvia taikka aineettomia, henkisiä arvoja, vaan keskittyy liiaksi rahatalouden kasvuun.[56] Periaateohjelmassaan vihreät asettuu kannattamaan kohtuutaloutta, jossa huomioidaan ympäristö ja joka toimii kestävästi sukupolvelta toiselle.[28] Vuosien 2010–2014 poliittisessa ohjelmassaan vihreät ei pidä monikulttuurisuutta ideologiana vaan tapahtuneena tosiasiana.[57] Lisäksi puolueen ohjelmassa korostuu kaikille maksettava perustulo. Vuoden 2006 periaateohjelmassaan Vihreä liitto julistautui feministiseksi ja monikulttuurisuutta kannattavaksi puolueeksi.[58]

Poliittisia linjauksia ja tavoitteita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2008 vihreiden eduskuntaryhmä esitti, että isot automarketit pidettäisiin kiinni ympäristösyistä sunnuntaisin joulunalusaikaa lukuun ottamatta.[59]

Vuoden 2018 keväällä puolue esitti äänestysikärajan laskemista 15 ikävuoteen.[60]

Vihreiden mukaan laittomien päihteiden käytöstä ja pienten määrien hallussapidosta ei pidä rangaista. Vihreät esimerkiksi tukee kansalaisaloitetta kannabiksen käytön rangaistuksen poistamiseksi. Sen sijaan huumekaupan tulee olla rangaistavaa.[61]

Rahoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vihreä liitto on vastaanottanut puoluerahoitusta yksityishenkilöiltä, järjestöiltä ja yrityksiltä. Tuen antajia ovat olleet muun muassa Ammattiliitto Pro, Finanssialan Keskusliitto, Suomen Ekonomit, Tekniikan akateemiset TEK, Uusi työ, Suomen Osuuskauppojen Keskuskunta, Itä-Helsingin Vihreät, Porvoon Vihreät, Vihreä Pohjois-Karjala, Vihreä Sivistysliitto, Varsinais-Suomen Lääkäripalvelu sekä markkinointitoimistot Huikee Marketing ja N2 Helsinki.[62]

Kannattajakunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jäsenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesällä 2021 vihreillä oli 7 800 jäsentä.[6]

Kunnallisalan kehittämissäätiön vuonna 2017 julkaiseman tutkimuksen mukaan vihreiden jäsenet erottuvat muiden puolueiden jäsenistä usealla saralla. Selvä enemmistö (63 %) vihreiden jäsenistä oli naisia, jäsenten keski-ikä oli noin 43 vuotta, lähes 70 % heistä oli työssäkäyviä ja jäsenet olivat myös selvästi korkeimmin koulutettuja. Korkeakoulututkinto oli noin 75 prosentilla, ja suurin osa heistä oli suorittanut ylemmän korkeakoulututkinnon. Yli puolet vihreiden jäsenistä asui Uudellamaalla. Lisäksi vihreät oli ainoa puolue, jonka jäsenistä yli 10 prosenttia oli opiskelijoita, yhteensä lähes 15 prosenttia. Työssäkäyvät vihreät olivat selkeästi useimmiten ylempiä toimihenkilöitä, joita oli kaikkiaan 64 prosenttia. Työläisiä ja yrittäjiä oli alle 10 prosenttia. Vihreiden jäsenten kotitalouden mediaanitulot ovat 3 500 euroa kuukaudessa.[63]

Demografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vihreät Helsinki Pride -kulkueessa vuonna 2016.

Vihreiden peruskannattaja on verrattain nuori, korkeasti koulutettu ja kaupungissa asuva nainen.[64] Vihreät oli syyskuussa 2017 naisten keskuudessa selvästi suosituin puolue: 26,7 % naisista äänestäisi Yleisradion mukaan vihreitä.[64] Kunnallisalan kehittämissäätiön vuonna 2017 julkaiseman tutkimuksen mukaan vihreiden kannattajista yhteensä 71 prosenttia on naisia. Saman tutkimuksen mukaan vihreät on suosituin puolue opiskelijoiden keskuudessa, sillä 17 prosenttia puolueen kannattajista on opiskelijoita.[63]

Poliittinen nelikenttä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Turun yliopistossa vuonna 2008 tehdyn tutkimuksen mukaan puolueen kannattajat ovat keskimäärin vasemmiston suuntaan kallellaan, jopa aavistuksen enemmän kuin SDP:n kannattajat. Kun puolueet asetettiin vasemmisto–oikeisto-skaalalle niiden kannattajien ideologisten itsearvioiden perusteella, Vihreä liitto oli toiseksi vasemmistolaisin eduskuntapuolue Vasemmistoliiton jälkeen.[65] Kunnallisalan kehittämissäätiön vuonna 2015 julkaisemassa tutkimuksessa vihreiden kannattajista 59 prosenttia sijoitti itsensä vasemmistoon, 14 prosenttia keskelle ja 12 prosenttia oikeistoon. Arvoliberaalisuus–arvokonservatiivisuus-ulottuvuudella arvoliberaaleja oli 68 prosenttia, arvokonservatiiveja 0 prosenttia ja keskelle asettuvia 20 prosenttia. Tutkimuksen mukaan kiteytyksenä puolueen kannattajien kannoista voidaan todeta vihreiden olevan vasemmistopuolue.[66]

Anna Kontulan vuonna 2004 valmistuneen kyselytutkimuksen mukaan entiset taistolaiset äänestivät usein vihreitä (45 % vastaajista) ja entisten taistolaisten keskuudessa vihreät olivat suositumpi valinta kuin Vasemmistoliitto.[67]

Vuonna 2012 tehdyn kyselyn mukaan ylivoimaisesti suosituin puolue toimittajien keskuudessa oli Vihreä liitto, jota 26 % kyselyyn vastanneista toimittajista kertoi kannattavansa.[68]

Kannattajien mielipiteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan (MTS) mukaan vuonna 2012 vihreiden kannattajista 33 % tuki valikoivuuden lisäämistä asevelvollisuusjärjestelmässä ja 20 % kannatti asevelvollisuudesta luopumista ja ammattiarmeijaan siirtymistä.[69] Myös puolueen virallinen kanta tukee asevelvollisuusjärjestelmän uudistamista valikoivampaan suuntaan.[70]

Vuonna 2013 vihreät ja RKP olivat Ylen teettämässä kyselyssä ainoat eduskuntapuolueet, joiden äänestäjien enemmistö kannattaa pakkoruotsia.[71]

Suomen itsenäisyyden juhlarahaston Sitran tulevaisuusbarometri vuodelta 2019 kertoo, että verrattuna muihin puolueisiin vihreiden äänestäjistä suurempi osa uskoo, että ”meidän on mahdollista vaikuttaa siihen, millaiseksi tulevaisuus muodostuu”.[72] Vihreiden äänestäjistä useammat pitävät maapallon kantokykyyn sopeutumista ja elinympäristömme tulevaisuuden turvaamista tärkeänä kuin muiden puolueiden kannattajista.[72]

Vaalihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuntakohtaiset tulokset vuoden 2019 eduskuntavaaleissa.
Vihreiden kannatus eri vaaleissa.

Eduskuntavaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi Edustajat Äänet
1983
2 / 200
 43 754 1,47 %
1987
4 / 200
 115 988 4,03 %
1991
10 / 200
 185 894 6,82 %
1995
9 / 200
 181 198 6,52 %
1999
11 / 200
 194 846 7,27 %
2003
14 / 200
 223 564 8,01 %
2007
15 / 200
 234 429 8,46 %
2011
10 / 200
 213 172 7,25 %
2015
15 / 200
 253 102 8,53 %
2019
20 / 200
 353 654 11,50 %

Kuntavaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi Valtuutetut Äänet
1984 101 76 441 2,83 %
1988 94 61 581 2,34 %
1992 343 184 787 6,94 %
1996 291 149 334 6,28 %
2000 338 171 707 7,72 %
2004 314 175 933 7,37 %
2008 370 227 999 8,94 %
2012 323 213 100 8,55 %
2017 534 320 235 12,5 %
2021 433 259 104 10,6 %

Europarlamenttivaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi Mepit Äänet
1996
1 / 16
 170 670 7,59 %
1999
2 / 16
 166 786 13,43 %
2004
1 / 14
 172 844 10,43 %
2009
2 / 13
 206 439 12,40 %
2014
1 / 13
 161 263 9,33 %
2019
3 / 14
 292 512 16,00 %

Presidentinvaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi Ehdokas Äänet
1. kierros
 Äänet
2. kierros
2000 Heidi Hautala 100 740 3,3 %
2006 Heidi Hautala 105 248 3,49 %
2012 Pekka Haavisto 574 275 18,76 % 1 077 425 37,41 %
2018 Pekka Haavisto 371 254 12,4 %

Aluevaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi Valtuutetut Äänet
2022 90 137 221 7,4 %

Merkittäviä poliitikkoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puoluejohto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toimikausi Puheenjohtaja Puoluesihteeri
1987 Kalle Könkkölä
1987–1991 Heidi Hautala liittosihteerit Tarja Helanen ja David Pemberton (1988–1990)
puoluesihteeri Pekka Sauri (1990–1991)
1991–1993 Pekka Sauri David Pemberton
1993–1995 Pekka Haavisto Katariina Poskiparta
1995–1997 Tuija Brax Sirpa Kuronen
1997–2001 Satu Hassi Ari Heikkinen
2001–2005 Osmo Soininvaara
2005–2007 Tarja Cronberg
2007–2009 Panu Laturi
2009–2011 Anni Sinnemäki
2011–2013 Ville Niinistö
2013–2017 Lasse Miettinen
2017–2018 Touko Aalto
2018–2019 Pekka Haavisto
2019– Maria Ohisalo Veli Liikanen

Nykyiset kansanedustajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Europarlamentaarikot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1 Nousi europarlamenttiin Hautalan aloittaessa Kataisen hallituksen kehitysministerinä.
2 Nousi europarlamenttiin Britannian erottua EU:sta.

Ministerit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lipposen I hallitus:

Lipposen II hallitus:

Vanhasen II hallitus:

Kiviniemen hallitus:

  • Tuija Brax, oikeusministeri 2010–2011
  • Anni Sinnemäki, työministeri 2010–2011

Kataisen hallitus:

Stubbin hallitus:

  • Ville Niinistö, ympäristöministeri 2014
  • Pekka Haavisto, kehitysministeri 2014

Rinteen/Marinin hallitus:

Presidenttiehdokkaat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Entiset kansanedustajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1 Siirtyi kokoomuksen eduskuntaryhmään.
2 Siirtyi oikeuskansleriksi.

Kritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2020 julkaistussa teoksessa Kertomuksen vaarat – Kriittisiä ääniä tarinataloudesta ja lokakuussa 2020 Touko Aalto kritisoi Vihreää puoluetta politiikanteon viestinnällisestä lähestymistavasta, jossa sisällöt eli asiakysymykset ovat toissijaisia ja jossa tavoitellaan ensisijaisesti mahdollisimman suurta suosiota ihmisten kiinnostuksenkohteita luotaavilla segmenttianalyyseillä ja lifestyle-viestinnällä. Aallon mielestä järjestys on nurinkurinen.[73][74]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Mickelsson, Rauli: Suomen puolueet: Historia, muutos ja nykypäivä. Tampere: Vastapaino, 2007. ISBN 978-951-768-217-6.
  • Remes, Tanja & Sohlstén, Jemina (toim.): Edellä! Vihreä liitto 20 vuotta. Helsinki: Vihreä sivistysliitto, 2007. ISBN 978-952-5078-24-4.
  • Salo, Marja-Leena: Kahleissa Koijärvellä. Helsinki: Edita, 2009. ISBN 978-951-37-5421-1.
  • Tiitta, Allan (toim.): Mitä missä milloin – kansalaisen vuosikirja 1989. Helsinki: Otava, 1988. ISBN 951-1-10120-X.
  • Välimäki, Pauli & Brax, Anne (toim.): Vihreä ABC-kirja. Vihreä liitto, 1991. ISBN 951-95840-1-3.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Finland Parties and Elections in Europe. Viitattu 30.4.2014. (englanniksi)
  2. ↑ Suomen suurimmat puolueet Euroopan parlamentti selkokielellä. Mosaiikki ry. Viitattu 8.4.2017.
  3. ↑ Finland Europe Elects. Viitattu 4.1.2022. (englanniksi)
  4. ↑ Terry, Chris: Green League (VIHR) (Arkistoitu 3.1.2020) The Democratic Society. 3.3.2014. Viitattu 22.10.2015. (englanniksi)
  5. ↑ Raunio, Tapio: Election Briefing No 32: Europe and the Finnish Parliamentary Elections in March 2017 (PDF) (s. 6) European Parties Elections and Referendums Network. Viitattu 7.2.2020. (englanniksi)
  6. ↑ 6,0 6,1 6,2 Neihum, Alec: Tällaisia ovat suurimpien puolueiden jäsenet: MTV Uutiset selvitti iät ja sukupuolijakauman – keskustalla, SDP:llä ja vihreillä selvät erityispiirteensä MTV Uutiset. 27.7.2021. Viitattu 3.8.2021.
  7. ↑ 7,0 7,1 Historia Vihreät. Viitattu 7.2.2020.
  8. ↑ 8,0 8,1 De Fresnes, Tulikukka: Maria Ohisalo – parissa kuukaudessa ensin kansanedustajaksi, sitten ministeriksi ja nyt vihreiden puheenjohtajaksi Yle Uutiset. 15.6.2019. Viitattu 15.6.2019.
  9. ↑ Konttinen, Matti: Naisia nousi kansanedustajiksi historiallisen paljon – 85 prosenttia vihreiden edustajista naisia Yle Uutiset. 15.4.2019. Viitattu 16.4.2019.
  10. ↑ Europarlamenttivaalit 2019: Valitut ehdokkaat: Koko maa Vaalit. 11.6.2019. Oikeusministeriö. Viitattu 6.7.2019.
  11. ↑ Salo 2009, s. 137.
  12. ↑ Salo 2009, s. 139.
  13. ↑ Mickelsson 2007, s. 253.
  14. ↑ Tiitta 1988, s. 52.
  15. ↑ Tiitta 1988, s. 94.
  16. ↑ Välimäki & Brax 1991, s. 24–25.
  17. ↑ Lundén, Martti & Häkkinen, Piia J.: Yhdistys Ekovihreät. Viitattu 18.10.2013.
  18. ↑ 18,0 18,1 Remes & Sohlstén 2007, Isotalo, Merja: Hallituspuolueeksi EU-maahan.
  19. ↑ Pesonen, Pertti (toim.): Suomen EU-kansanäänestys 1994: Raportti äänestäjien kannanotoista, s. 47–60. Ulkoasianministeriö/Eurooppa-tiedotus, 1994. ISBN 951-724-014-7. Arkistoitu verkkoversio.
  20. ↑ 4.2 Suomi Euroopan unionissa Suomen poliittinen järjestelmä – verkkokirja. Helsingin yliopisto. Viitattu 31.5.2009.
  21. ↑ Remes & Sohlstén 2007, s. 201.
  22. ↑ Hassi, Satu: Ympäristö- ja kehitysyhteistyöpolitiikka Lipposen toisessa hallituksessa (Miksi lähdimme hallituksesta) Vihreät. Viitattu 8.4.2007.
  23. ↑ Pääministeri Paavo Lipposen II hallituksen ohjelma 15.4.1999 Valtioneuvosto. Viitattu 8.4.2007.
  24. ↑ Ruohonen, Anna: Merikukka Forsius loikkasi kokoomukseen Vihreä Lanka. 15.2.2008. Viitattu 27.10.2014.
  25. ↑ Eduskunta kiistelee ydinvoimasta Kansan Uutiset. 11.5.2010. Viitattu 11.5.2010.
  26. ↑ Honkonen, Juha: Ville Niinistöstä vihreiden uusi puheenjohtaja Vihreä Lanka. 11.6.2011. Viitattu 28.3.2014.
  27. ↑ Rantala, Jyri: Laturi jatkaa vihreiden puoluesihteerinä Yle Uutiset. 12.6.2011. Viitattu 12.6.2011.
  28. ↑ 28,0 28,1 Vihreiden periaateohjelma – Vastuu, vapaus, välittäminen (PDF) 20.5.2012. Vihreät. Viitattu 17.1.2013.
  29. ↑ Tapiola, Paula: Vihreät ulos hallituksesta – "Mieli on raskas ja pettynyt" Yle Uutiset. 18.9.2014. Viitattu 18.9.2014.
  30. ↑ Pelkonen, Linda: Touko Aalto vihreiden puheenjohtajaksi Ilta-Sanomat. 17.6.2017. Viitattu 17.6.2017.
  31. ↑ Toivonen, Terhi: Vihreiden puheenjohtaja Touko Aalto vetäytyy puolueen johdosta Yle Uutiset. 24.10.2018. Viitattu 24.10.2018.
  32. ↑ Tikkala, Hannu: Pekka Haavisto vihreiden puheenjohtajaksi Yle Uutiset. 3.11.2018. Viitattu 3.11.2018.
  33. ↑ Toimintakertomus 2012 (PDF) 6.4.2013. Vihreät. Viitattu 29.9.2013.
  34. ↑ Mikä Lanka? Vihreä Lanka. Viitattu 29.9.2013.
  35. ↑ Bjurström, Eelis: Vihreät lopettaa Vihreä Lanka -puoluelehden rahoittamisen, johtaa lehden lakkauttamiseen – Päätoimittaja: Uhka demokratialle Yle Uutiset. 23.10.2019. Viitattu 7.2.2020.
  36. ↑ Tietoa Vihreiden puheenjohtajavalinnasta: jäsenäänestys ja ehdokkaiden kiertue (Arkistoitu 21.4.2019) 18.4.2017. Vihreät. Viitattu 2.5.2018.
  37. ↑ Remes & Sohlstén 2007, s. 83.
  38. ↑ Puolueen säännöt (Hyväksytty puoluekokouksessa 17.6.2018) Vihreät. Viitattu 2.3.2020.
  39. ↑ Bjurström, Eelis: Emma Kari vihreiden eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi Yle Uutiset. 11.6.2019. Viitattu 13.7.2019.
  40. ↑ Esittely Tieteen ja teknologian vihreät. Viitattu 29.9.2013.
  41. ↑ Viitteen hallitus 2021 Viite – Tieteen ja teknologian vihreät. Viitattu 23.1.2021.
  42. ↑ Vihreät = Tiedepuolue Tieteen ja teknologian vihreät. Viitattu 15.4.2019.
  43. ↑ Elonen, Piia: Näistä epäkohdista miesliike on huolissaan (Arkistoitu 18.11.2011) Helsingin Sanomat. 26.4.2009. Viitattu 30.4.2014.
  44. ↑ Jussila, Noora: Vihreä miesliike järjestäytyy Vihreä Lanka. 6.3.2009. Viitattu 9.5.2010.
  45. ↑ Vihreän miesliikkeen Miespoliittinen ohjelma (Arkistoitu 20.7.2011) 11.4.2010. Vihreä miesliike. Viitattu 9.5.2010.
  46. ↑ Summanen, Reino: Vihreät: Lisää miehiä tasa-arvovirastoon ja sukupuolentutkimukseen Verkkouutiset. 13.4.2010. Viitattu 18.10.2013. [vanhentunut linkki]
  47. ↑ Jukka Relander johtaa nyt vihreitä miehiä Vihreä Lanka. 16.3.2009. Viitattu 9.5.2010.
  48. ↑ Reijonen, Suvi: Vihreiden puoluekokouksessa perustettiin maaseutuvihreät (Arkistoitu 2.10.2019) 12.6.2011. Vihreät. Viitattu 30.4.2014.
  49. ↑ Alastalo, Simo: Kirkkomyönteiset vihreät järjestäytyvät Kotimaa. 7.11.2011. Viitattu 30.4.2014.
  50. ↑ Edustajamatrikkeli: Pekka Haavisto (Arkistoitu 30.7.2013) Eduskunta. Viitattu 3.4.2009.
  51. ↑ Välimäki & Brax 1991, s. 56.
  52. ↑ Mickelsson 2007, s. 283.
  53. ↑ Ainola, Olli: Vihreiden ja kommunistien eurovaaliehdokkailla samoja näkemyksiä Yle Uutiset. 3.6.2009. Viitattu 3.9.2010.
  54. ↑ Ville Niinistö: Vihreät eivät ole kommunisteja Yle Uutiset. 3.6.2009. Viitattu 3.9.2010.
  55. ↑ Syrjämäki, Sami: Konservatismi ja liberalismi -kyselyn vastaukset Niin & näin. 4/2012. Viitattu 30.4.2014.
  56. ↑ Vihreän liiton periaateohjelma, versio toukokuu 1990, s. 7. Vihreä liitto, 1990. ISBN 951-95840-2-1.
  57. ↑ Vihreä tehtävä 2010–2014 - poliittinen ohjelma Vihreät. Viitattu 18.10.2013.
  58. ↑ Tehtävänä reilu muutos (Puoluekokouksen 28.5.2006 hyväksymä periaateohjelma) Vihreät. Viitattu 8.4.2010.
  59. ↑ Vihreät haluavat sulkea isot automarketit sunnuntaisin (Arkistoitu 4.3.2016) Kouvolan Sanomat. 19.12.2008. Viitattu 28.8.2013.
  60. ↑ Vihreiden puoluehallitus: Äänestysikäraja laskettava 15 vuoteen Ilta-Sanomat. 27.5.2018. Viitattu 5.6.2018.
  61. ↑ Lehto, Mika: Ohisalo kannabiksesta:”Laittomien päihteiden käytöstä ja pienten määrien hallussapidosta ei pidä rangaista” Ilta-Sanomat. 30.10.2019. Viitattu 31.10.2019.
  62. ↑ Puoluerahoitusilmoitukset: Saadut vähintään 1500 euron tuet organisaatioittain Vaali- ja puoluerahoitusvalvonta. Viitattu 1.12.2021.
  63. ↑ 63,0 63,1 Virkkunen, Jussi: Tutkimus: Tällaisia puolueiden jäsenet ovat – keskusta ja SDP eläkeikäisten puolueita ja perussuomalaiset miesten Yle Uutiset. 27.3.2017. Viitattu 3.11.2017.
  64. ↑ 64,0 64,1 Koivisto, Matti: Vihreiden kannatusnousun ainekset: naisten joukossa suurin puolue, kelpaa nykyään myös työntekijöille ja yrittäjille Yle Uutiset. 9.9.2017. Viitattu 10.9.2017.
  65. ↑ Elo, Kimmo & Rapeli, Lauri: Suomalaisten politiikkatietämys (PDF) (s. 86) 14.10.2008. Oikeusministeriö. Viitattu 30.4.2014.
  66. ↑ Puolueet vasemmisto–oikeisto ja arvoliberaali–konservatiivi -janoilla (PDF) (Arkistoitu 24.10.2017) 29.3.2015. Kunnallisalan kehittämissäätiö. Viitattu 12.6.2017.
  67. ↑ Kontula, Anna: Taistolaisuus puberteettikapinasta takinkääntöön. Historiallinen aikakauskirja, 2004, 102. vsk, nro 2, s. 233–243. Suomen Historiallinen Seura ja Historian Ystäväin Liitto. Artikkelin verkkoversio (PDF) Viitattu 3.9.2010.
  68. ↑ Sunnuntaisuomalainen: Vihreät toimittajien suosikkipuolue Yle Uutiset. 22.7.2012. Viitattu 30.4.2014.
  69. ↑ Suomalaisten mielipiteitä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, maanpuolustuksesta ja turvallisuudesta (PDF) 28.11.2012. Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunta. Viitattu 29.9.2013.
  70. ↑ Kohti valikoivaa asevelvollisuutta 11.6.2010. Vihreät. Viitattu 29.9.2013.
  71. ↑ Yli 60 prosenttia suomalaisista haluaa ruotsin kielen vapaavalintaiseksi kouluaineeksi Yle Uutiset. 24.8.2013. Viitattu 29.9.2013.
  72. ↑ 72,0 72,1 Liiten, Marjukka: Sitran selvitys: Perussuomalaisten kannattajia tulevaisuus pelottaa eniten – paitsi yhdessä suhteessa Helsingin Sanomat. 1.3.2019. Viitattu 5.3.2019.
  73. ↑ Waris, Olli: Vihreiden ex-puheenjohtaja Touko Aalto: ”Nykyinen politiikan kulttuuri on rappiokulttuuria” Ilta-Sanomat. 22.11.2020. Viitattu 21.4.2022.
  74. ↑ Sundman, Robert: Entinen puoluejohtaja Touko Aalto soimaa vihreitä uutuuskirjassa: ”Asiakysymykset vaihtuvat lifestyle-viestintään” Yle Uutiset. 23.10.2020. Viitattu 21.4.2022.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Aalto, Sari: Vaihtoehtopuolue: Vihreän liikkeen tie puolueeksi. Helsinki: Into, 2018. ISBN 978-952-264-885-3.
  • Pulkkinen, Marja: Vihreiden vastahistoria. Helsinki: Into, 2019. ISBN 978-952-264-670-5.
  • Sauri, Pekka: Parempaa kuin seksi. Avainromaani. Kaiku Books, 2014. ISBN 9789526768076.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Antsamedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Vihreä liitto.
Noudettu kohteesta ”https://antsawiki.shoutwiki.com/w/index.php?title=Vihreä_liitto&oldid=17746”