Kristinusko

Antsawikistä
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Osa artikkelisarjaa
Kristinusko
Principal symbol of Christianity

Kristinusko on monoteistinen uskonto, joka perustuu Raamatun Uudessa testamentissa kuvatun Jeesuksen elämään ja opetuksiin. Kristinusko syntyi ensimmäisellä vuosisadalla juutalaisuuden lahkona.[1] Kristinuskon kannattajat eli kristityt uskovat että Jeesus on Kristus, jonka tulemista Messiaana ennustettiin heprealaisessa Raamatussa eli vanhassa testamentissa.

Kristinusko on kulttuurisesti monimuotoinen ja jakautunut historian saatossa läntiseen ja itäiseen kristikuntaan sekä eri kirkkokuntiin ja suuntauksiin. Samoin oppi kasteesta, ehtoollisesta ja sakramenteista eroaa kristinuskon sisällä. Kristinuskolle yhteinen perusta on uskontunnustus kolmiyhteiseen Jumalaan – Isään, Poikaan ja Pyhään henkeen. Kristinuskon perusteella Jeesus on Jumalan poika, joka palveli, kärsi ja kuoli ristillä, mutta nousi kuolleista ihmiskunnan pelastamiseksi.[2] Kristinuskon mukaan Jeesukseen uskovat ja hänen opetuksiaan seuraavat ihmiset saavat pelastuksen, eli he eivät joudu fyysisesti kuoltuaan kadotukseen, vaan elävät ikuisesti onnellisina Jumalan kanssa paremmassa paikassa, taivaassa.[3][4][5]

Kristinusko on maailman suurin uskonto. Vuonna 2020 kristinuskolla oli yli 2,4 miljardia seuraajaa.[6] Vuonna 2022 noin 32 prosenttia maailman väestöstä oli kristittyjä.[7] Maailman suurin kristillinen kirkkokunta on katolinen kirkko, jonka jäsenmäärä oli vuoden 2019 lopussa 18 prosenttia maailman väestöstä.[8] 67 prosenttia kristityistä elää globaalissa etelässä.[9] Suomen suurin kirkkokunta on Suomen evankelis-luterilainen kirkko, johon kuului vuoden 2021 lopussa 66,5 prosenttia suomalaisista.[10] Kirkon tutkimuskeskuksen kyselyn mukaan suomalaisista 25 prosenttia uskoi kristinuskon jumalan olemassaoloon vuonna 2019.[11]

Etymologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kristinuskoa tunnustavaa tai kristilliseen kirkkokuntaan kuuluvaa henkilöä kutsutaan nimellä kristitty. Nimitys perustuu Jeesuksesta käytettyyn kreikankieliseen nimitykseen, voideltu (Χριστός) eli Kristus. Apostolien tekojen mukaan nimitys kristitty otettiin käyttöön ensimmäisenä Antiokian seurakunnassa.[12] Varhaiset kristityt käyttivät itsestään nimitystä tien kulkijat, mikä erotti heidät juutalaisista ja roomalaisista.[13][14]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kristinuskon historia, Kristinuskon aikajana

Varhaiskristillisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kristinuskon juuret ovat juutalaisuudessa, sillä Jeesus oli juutalainen ja suurin osa ensimmäisistä kristityistä olivat juutalaisia. Raamatun Vanha testamentti tulee Tanakista, juutalaisuuden ohjeellisesta tekstikokoelmasta. Suurin osa Uuden testamentin kirjoittajista oli myös juutalaisia, jotka elivät tunnustaen ja levittäen kristinuskoa. Muita kansallisuuksia ensimmäisten kristittyjen joukossa oli ainakin samarialaiset ja antiikin roomalaiset.[15]

Kristinuskon keskeinen hahmo on Jeesus, joka eli evankeliumien mukaan Israelin alueella ajanlaskun alussa. Jeesuksen elämäntyö sekä hänen ylösnousemuksensa kiteytetään evankeliumeissa (suom. hyvissä sanomissa, ilouutisissa). Uusi testamentti sisältää neljä evankeliumia: Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumit.[16] Kristinuskon leviäminen käynnistyi pian Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen noin vuonna 33 jaa., jolloin Jeesuksen seuraajat perustivat Jerusalemiin alkuseurakunnan. Ajanlaskun alun ensimmäisellä vuosisadalla kristinuskoa levittivät erityisesti Paavali Tarsoslainen ja apostolit eli lähettiläät. Raamatun mukaan kristittyjä kutsuttiin ensimmäisen kerran sillä nimellä Antiokian kaupungissa, jonne he olivat paenneet ja asettuneet asumaan varhaisten vainojen jälkeen.

Rooman valtakunnassa vallinnut suhteellinen rauha ja tieverkoston hyväkuntoisuus mahdollistivat kristinuskon nopean leviämisen valtakunnan alueella seuraavan kolmen vuosisadan aikana. Kristinuskon menestystä auttoi pitkälle menevä yhteisöllisyys, kun kristityt kokoontuivat salaa toistensa kodeissa ja odottivat Kristuksen toista tulemista. Valtiovallan vainotessa kristittyjä ei-kristittyjä ihmetytti kristittyjen laaja peräänantamattomuus keisarikultin edessä.

Kerrotaan, että kristittyjen vainojen aikoina kristitty tavattuaan toisen henkilön piirsi maahan kaaren ja jos toinen henkilö oli myös kristinuskoinen, hän piirsi omansa ja näin muodostui iktys, joka tunnetaan myös nimellä Jeesus-kala. Kreikan kielen sana ”Iktys” on myös lyhenne varhaisesta uskontunnustuksesta ”Jeesus Kristus, Jumalan Poika, Pelastaja”.

Kristittyjen määrän lisääntyessä alkoi yhdentyminen Rooman valtakunnan kreikkalaisen filosofisen ja sen hellenistisen kulttuurin kanssa. Varsinkin 200-luvulla eläneen Plotinoksen uusplatonistiset pohdiskelut jouduttivat kristinuskon filosofista ja kulttuurista eroa juutalaisilta juuriltaan Rooman valtakunnan kirkoksi, katoliseksi kirkoksi.

Varhaiskeskiaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myöhemmin kristinuskon asemaa edesauttoi keisari Konstantinus Suuren kristittyjä suosiva politiikka. Konstantinuksen antaman Milanon ediktin seurauksena kristittyihin kohdistuneet vainot loppuivat. Konstantinus myös kutsui koolle ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen noin vuonna 325, jonka tarkoitus oli ratkoa opillisia riitoja. Konstantinuksen elinaikana kristityt olivat vielä vähemmistönä eikä keisari itse ottanut kastetta ennen kuin kuolinvuoteellaan. Kristittyjen lukumäärä kuitenkin kasvoi nopeasti. Ei-kristitty keisari Julianus yritti vielä 300-luvun puolivälissä palauttaa vanhojen uskojen aseman. Lopulta keisari Theodosius I kielsi muiden uskontojen kuin kristinuskon harjoittamisen Rooman valtakunnassa noin vuonna 380. Muiden uskontojen temppelit hävitettiin, ja vuonna 416 keisari Theodosius I kielsi ei-kristityiltä julkiset virat. Myös Ateenan filosofikoulut lakkautettiin. Kiellettyjen uskontojen hävittämisessä käytettiin myös väkivaltaa. Tunnetuimpia tapauksia on munkkien vuonna 415 surmaama matemaatikko Theonin tytär Hypatia Aleksandrialainen. Vainot kohdistuivat myös kristinuskon omiin vääräoppisiin.

Ensimmäisen vuosisadan ja vuoden 1050 välisenä aikana evankeliumia ja kristinuskoa julistettiin jo Euroopassa, Aasiassa ja Afrikassa asti. Raamattua käännettiin paikallisille kielille, ja usein uskontoon sekoittui paikallisten kulttuurien erikoisominaisuuksia. Noin 900-luvulla islam kuitenkin syrjäytti kristinuskon valtauskontona lähes kaikkialta, muun muassa Lähi-idästä, Pohjois-Afrikasta sekä lähes kokonaan Egyptistä ja Syyriasta. Egyptissä ja Syyriassa vanhat kristilliset yhteisöt ovat silti säilyneet vähemmistöinä nykyaikaan saakka ja Etiopiassa pitkään valtaväestönäkin. Muslimit hallitsivat jonkin aikaa myös Espanjaa, mutta kristityt valloittivat sen takaisin vuoteen 1492 mennessä. Tähän aikaan kristinusko oli valtauskontona koko Euroopassa mutta ei muissa maanosissa joitakin alueita lukuun ottamatta. Pian kristinuskoa alettiin nopeasti levittämään muualle maailmaan, varsinkin Amerikan mantereelle.

Keskiaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikkien kristittyjen yhteiseksi käsitetyn kirkon, joka sai ajan myötä nimen katolinen kirkko, reunat rakoilivat jo ensimmäisinä kristillisinä vuosisatoina erilaisten opillisten riitojen seurauksena. Kirkosta erosi ryhmiä ja paikalliskirkkoja (esimerkiksi nestoriolaiset, monofysiitit ja monoteliitit), jotka eivät hyväksyneet joitakin kirkon opetuksia. Toisella vuosituhanteella, kristinuskon saavuttaessa maailmanlaajuisuutta, vastaava ilmiö nopeutui. Niin sanottu suuri skisma vuonna 1054 hajotti kirkkoa lisää. Tämän riitaisan eron perillisiä olivat katolinen kirkko, jonka päämaja oli Rooma, ja ortodoksinen kirkko, jonka arvostetuimpana piispana toimi Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka.

Ortodoksinen kirkko poikkeaa paavin johtamasta kirkosta eron jälkeen myös siten, että se koostuu itsehallinnollisista eli autonomisista paikalliskirkoista. Katolinen ja ortodoksinen kirkko sopivat vuosina 1438-1445 niin sanotun Firenzen unionin eli Firenzen kirkolliskokouksessa solmitun liiton, joka Itä-Roomassa kuitenkin peruttiin pian teologisten syiden ja kansan vastustuksen takia. Myös ortodoksinen Venäjä kieltäytyi paavin alaisuudesta. Kun turkkilaiset valloittivat Konstantinopolin vuonna 1453, he määräsivät kaikki suhteet Vatikaaniin katkaistaviksi. Noin vuosina 1500–1900 katolisen kirkon yhteyteen liittyneitä tai liitettyjä ortodoksisia kirkkoja kutsutaan uniaattikirkoiksi. Kaikkia Rooman kirkon yhteyteen kuuluvia itäisiä kirkkoja kutsutaan idän katolisiksi kirkoiksi.

Protestanttinen reformaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Reformaatiossa eli uskonpuhdistuksessa 1520-luvulla protestanteiksi kutsutut uudistajat nousivat useissa maissa katolista kirkkoa vastaan. Reformaattorit, joista keskeisimpiä oli Martti Luther, olivat sitä mieltä, että kirkossa vallitsi useissa kohdin harhaoppisuus. Katolisen kirkon puolella protestantteja pidettiin yhtä lailla harhaoppisina. Seurauksena oli, että useat hallitsijat perustivat maihinsa katolisuuden tilalle omat valtionkirkkonsa ja katolinen kirkko toteutti suuria sisäisiä uudistuksia. Kuningas Kustaa Vaasan toteuttamana Suomi koki reformaation osana Ruotsin valtakuntaa; vasta myöhemmin, 1500-luvun lopulla, Ruotsin protestanttisen kirkon oppi määriteltiin täsmällisemmin evankelis-luterilaiseksi. Reformaation synnyttämä uskonnollinen rajalinja on edelleen olemassa Euroopassa, ja se noudattaa suurin piirtein jakoa, jossa pohjoiset osat ovat protestanttista aluetta ja eteläiset osat katolista. Poikkeuksia ovat kuitenkin esimerkiksi katoliset Irlanti ja Puola.

Protestanttisuus levisi myös Pohjois-Amerikkaan ja myöhemmin Australasiaan eurooppalaisen siirtomaavallan myötä, mutta koska paavi eivätkä kansalliset hallitukset hallinneet uskontoa, uuden mantereen protestanttisuus pirstoutui satoihin ja myöhemmin tuhansiin eri suuntauksiin. Etelä-Amerikassa, jonne uskonto oli tullut espanjalaisten ja portugalilaisten mukana, säilyi katolisen kirkon voimakas vaikutus.

Moderni aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1800- ja 1900-luvuilla monet kristinuskon poliittisesti hallitsemat valtiot etenkin Euroopassa kehittyivät yhä uskontoriippumattomampaan suuntaan. Suomessa luterilaisen kirkon asema säilyi ennallaan maan itsenäistyessä.

Kaavio kristillisten kirkkojen jakautumisesta

Kaavio kristillisten kirkkojen jakautumisesta[17]

Kristinusko nykyisin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kristinusko on suurin uskonto koko maailmassa noin 2,4 miljardilla kannattajallaan. Kaksi seuraavaksi suurinta uskontoa ovat islam noin 1,9 miljardilla ja hindulaisuus noin 1 miljardilla kannattajallaan.[18] Maanosittain tai kulttuurillisten alueiden mukaan laskettuna kristittyjä on eniten Afrikassa ja toiseksi eniten Latinalaisessa Amerikassa.[19]

Kristinuskoon kuuluu monia haaroja. Suurin kristinuskon haaroista on katolinen kirkko, jolla on noin miljardi kannattajaa eli noin puolet kaikista kristityistä.[20] Toiseksi suurimmat kristinuskon haarat ovat karismaattiset suunnat ja helluntailaisuus, joilla vuonna 2000 oli noin 530 miljoonaa kannattajaa yhteensä.[21] Ortodokseja on maailmassa noin 220 miljoonaa ja anglikaaneja 70 miljoonaa.[20] Lisäksi on lukuisia pienempiä kristinuskon haaroja, joista merkittävimpiä ovat protestanttiset suuntaukset, kuten luterilaisuus. Kristityt muodostavat enemmistön väestöstä 157 valtiossa.[22]

Kristinuskoon kastettujen osuus maittain.

Kaikki kristityiksi lasketut ihmiset eivät hyväksy kaikkia saati usein edes useimpia teologisia kantoja, joita heidän kirkkonsa edustaa. Lännen kristittyihin vaikutti voimakkaasti 1700-luvun lopun valistuksen aate, joka esimerkiksi aloitti tapahtumasarjan, joka johti monessa maassa uskonnon ja valtion erottamiseen. Tämän myötä oli mahdollista olla julkisesti eri mieltä asioista kirkon kanssa ja uskonnonvapauden tullessa kirkosta oli mahdollista erota kokonaan. Tämä johti kirkosta eroamisiin sekä humanistisen ja ateistisen ajattelun leviämiseen sekä muiden uskontojen leviämiseen länsimaissa.

Valistuksen ja nykyaikaistumisen vaikutuksesta kehittyi tuhansia erilaisia protestanttisia liikkeitä ja katolisuudesta erkaantuvia haaroja. Näille vapaisiin suuntiin kuuluville liikkeille on usein tyypillistä Raamatun kirjaimellinen tulkitseminen ja elävän omakohtaisen uskon korostaminen ja todeksi eläminen.

Yhdysvalloissa ja Euroopassa valistus, modernisaatio ja liberalismi johtivat maallistumiseen. Monet kristityt eivät osallistu perinteisiin uskonnollisiin juhlamenoihin ja velvollisuuksiin, käyden kirkossa ainoastaan muutamina juhlapyhinä, jos silloinkaan. Monilla maallistuneilla on kaksijakoinen suhtautuminen uskonnolliseen elämään. Toisaalta he pysyttelevät kirkon jäseninä, mutta toisaalta ei-uskonnollinen länsimainen ajatusmalli ja elämäntapa ajavat heitä usein pois kristinuskosta. Tätä maallistumisen aikaansaamaa kristillisyyttä kutsutaan usein tapakristillisyydeksi, jossa ihmiset kuuluvat edelleen kristillisiin yhteisöihin, mutta eivät ole vakaumuksellisia kristittyjä.

Vapaamielinen eli liberaali kristinusko levisi nopeasti 1900-luvun alussa Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Kehitys on kuitenkin kääntynyt, ja 2000-luvun alussa vapaamielisten kristinuskon kannattajien määrä on laskussa. Tämä johtuu osaksi vapaamielisten kristillisten kirkkojen väkimäärän vähenemisestä maallistumisen takia, ja osaksi kasvavien evankelisten liikkeitten sekä karismaattisten suuntauksien noususta.

Paul Landowski, Rio de Janeiron Kristus-patsas, 1931.

Idän kirkkoihin valistuksella on ollut vähemmän vaikutuksia. Kommunististen maiden uskontokielteisessä ilmapiirissä ortodoksiset kirkot ja katoliseen kirkkoon kuuluvat idän katoliset kirkot takertuivat vanhoihin perinteisiin muuttumatta juurikaan, vaikka jäsenmäärät laskivat. Nykyään itäisessä Euroopassa ja Venäjällä kiinnostus kristinuskoon ja uskontoihin yleensä on kommunismin romahduksen jälkeen ollut voimakkaassa kasvussa. Myös protestanttisuus on levinnyt näihin maihin. Etelä-Amerikassa ja Afrikassa käännytystyön suunta on jopa vaihtunut ja monet pienemmät mantereilla vaikuttavat kirkkokunnat lähettävät lähetystyöntekijöitä Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan.

Open Doors -niminen järjestö listaa joka vuosi maat sen mukaan, miten huonosti kristittyjen uskonnonvapaus niissä toteutuu ja miten paljon niissä esiintyy kristittyjen vainoa. Siinä tutkitaan myös, onko kristittyjä vangittu, pidätetty tai tapettu uskonsa vuoksi. Vuoden 2008 luettelossa kolme kristittyjen uskonnonvapauden kannalta hankalinta maata olivat Pohjois-Korea, Saudi-Arabia ja Iran.[23] Vainot ovat todellisia Pohjois-Afrikassa, Lähi-idässä, Keski-Aasiassa ja monissa Aasian maissa paikallisia kristittyjä kohtaan.[24]

Eniten kristittyjä suhteessa maan koko väestöön[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Broom icon.svg
 Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Antsawikin laatuvaatimuksia.
Voit auttaa Antsawikiä parantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmat tarkemmin. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Tarkennus: Tilastointitavat ja lähdetietojen ajankohdat vaihtelevat, joten maiden järjestykseen asettaminen ei ole mielekästä
Kristittyjen määrä valtioittain (prosenteissa).
  1.  Vatikaanivaltio [25]:100%
  2.  Pitcairn [26]:100%
  3.  Samoa [27]:~99%
  4.  Romania [28]:99%
  5.  Amerikan Samoa [29] :98,3%
  6.  Malta [30] enemmistö roomalaiskatolilaisia: 98,1%
  7.  Venezuela [31] (96% roomalaiskatolilaisia):98%
  8.  Kreikka [32] (95% ortodokseja):98%
  9.  Marshallinsaaret [33]:97,2%
  10.  Tonga [34]:97,2%
  11.  San Marino [35] (~97% roomalaiskatolilaisia):97%
  12.  Paraguay [36] (enemmistö roomalaiskatolilaisia) :96,9%
  13.  Peru [37] (enemmistö roomalaiskatolilaisia) :96,5%
  14.  El Salvador [38]:96,4%
  15.  Kiribati [39] :96%
  16.  Mikronesia[40]: ~96%
  17.  Barbados [41] :95,1%
  18.  Papua-Uusi-Guinea [42] : 94,8%
  19.  Itä-Timor [43][44]:94,2%
  20.  Armenia [45] (enemmistö armenianortodokseja):93,5%

Uskon sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kristillisen uskon perustana on Jeesuksen Kristuksen ja hänen seuraajiensa julistama evankeliumi, joka on nähtävissä Uuden testamentin kirjoituksissa, sekä Vanhan testamentin sekä varhaisten kristittyjen kirjoituksissa ja kirkolliskokousten päätöksissä.

Kristillisten kirkkokuntien välillä on erilaisia käsityksiä siitä, missä määrin varhaisten kristittyjen kirjoitukset ja kirkolliskokousten opinmuotoilut ovat sitovia. Raamatun jonkinlaisen ohjaavan luonteen tunnustavat kaikki kristilliset kirkkokunnat. Protestanttisia kirkkokuntia on ohjannut reformaatiosta lähtöisin oleva perinne sola scriptura, jonka mukaan Raamattu on ainut opin lähde.

Kristinusko syntyi juutalaisuuden sisällä. Jeesus Nasaretilainen ja hänen läheiset oppilaansa olivat kaikki juutalaisia.[46] Kristinuskon pääsuuntausten mukaan kristinusko on juutalaisen uskonnon täyttymys tai jatkumo.[47] Kristinusko ymmärtää itsensä juutalaisen messiasodotuksen täyttymyksenä: Jeesus Nasaretilainen on kristittyjen mukaan juutalaisten odottama pelastaja, Jumalan lähettämä (öljyllä) voideltu kuningas (hepr. mašiah, kr. kristos).[48][49] Jeesus Nasaretilaista kutsutaankin kristinuskossa Herraksi, joka on Vanhassa testamentissa sekä voidellun kuninkaan että Jumalan arvonimi. Varhaisin kristillinen uskontunnustus oli, että Jeesus Nasaretilainen tunnustettiin Herraksi.[50][51]

Kristuksen ylösnousemusta kuvaava taulu.

Kristinuskon mukaan Jeesus Nasaretilaisen kuolema ja ylösnousemus on pelastuksen lähtökohta, joka tarjoaa pelastuksen uskon kautta, kaikille ihmisille ja kansoille, ei vain juutalaisille.[52][53] (Tämäkin tosin oli kristinuskon alkuvaiheissa kiisteltyä.) Matteuksen evankeliumin loppu on tallentanut varhaiskristillisen käsityksen siitä, että kristityt kokivat tehtäväkseen julistaa pelastusta kaikille kansoille.[54][55] Juutalaisten asemasta on kristinuskon sisällä erilaisia näkemyksiä. Niin sanotun korvausteologian kannattajat eivät näe juutalaisia enää Jumalan valittuna kansana, koska he hylkäävät Jeesuksen roolin messiaana ja Jumalan Poikana. Toisissa näkemyksissä esimerkiksi korostetaan juutalaisten asemaa Jumalan kansana ja sen oikeutta Palestiinaan.

Keskeisiä kristinuskon tapahtumia ovat Jeesuksen syntymä (inkarnaatio, ”Sanan tuleminen lihaksi”, ks. Joh.1:1–14), kärsimys, ristiinnaulitseminen, kuolema[56] ja ylösnousemus,[57] jonka tavoitteena oli ihmiskunnan pelastaminen synniltä ja kuolemalta. Osa kristinuskon suuntauksista näkee, että pelastus koskee vain ”valittuja”, ei siis koko ihmiskuntaa.

Eräs keskeisistä kristinuskon käsitteistä on Jumalan armo, jonka vuoksi Poika tuli ihmiseksi hankkien pelastuksen. Kristinuskon mukaan Jumala lähetti Poikansa (tai Pojan, joka on saman Jumalan toinen persoona) maan päälle pelastamaan ihmiset.[58][59]

Keskeinen opinkappale kristinuskon yleisimmissä muodoissa on usko Pyhään Kolminaisuuteen eli kolmiyhteiseen Jumalaan Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Kolminaisuuteen perustuvat opit sovituksesta ja pelastuksesta, ja tämän vuoksi monet kirkot ovat tehneet kolminaisuusopista kristinuskon päätunnuksen.[60] Sellaisia kristillisiä liikkeitä, jotka kieltävät kolminaisuuden ja siten myös Jeesuksen jumaluuden, eivät kolminaisuusopin kannattajat pidä kristinuskoon kuuluvina.[58]

Keskeinen usko kristinuskossa on myös se, että Jeesuksen Kristuksen ristillä tapahtuneen uhrikuoleman ja ylösnousemuksen perusteella ihminen puhdistetaan synneistään ja hän täten pelastuu kadotukselta.[61]

Keino tämän sovituksen omalle kohdalle tulemiseksi on yleensä nähty sakramenteissa[62] ja/tai uskossa.[63][64] Protestanttisen (luterilaisen) korostuksen mukaan ihminen saa pelastuksen ”yksin armosta”, ilman ihmisen omia ansioita (monergia).[65] Joissakin kristinuskon haaroissa taas korostetaan enemmän tai vähemmän ihmisen omien tekojen tai moraalin vaikutusta pelastukseen Jeesuksen ristinkuoleman ohella (synergia).

Kristinuskon perinteisen käsityksen mukaan ylösnoussut Kristus ilmestyi oppilailleen 40 päivän ajan, kunnes hän nousi taivaaseen.[66] Viimeisenä päivänä hän palaa takaisin tuomitsemaan elävät ja kuolleet.[67]

Kristinuskon keskeiset pyhät toimitukset ovat kaste ja ehtoollinen. Ehtoollisen merkityksestä kristittyjen kesken on suurtakin erimielisyyttä. Useissa vanhoissa kirkkokunnissa (mm. katolinen, ortodoksinen, luterilainen ja anglikaaninen kirkko) ehtoollisen katsotaan antavan yhteyden Kristuksen todelliseen ruumiiseen ja vereen ja siten yhteyden Jumalaan. Sen sijaan reformoidun kirkon käsityksen mukaan ehtoollinen on lähinnä muistoateria, jota vietetään Kristuksen käskyn johdosta. Reformoitua tulkintaa edustavat myös monet vapaakirkot.

Monissa kirkoissa katsotaan sakramentteja olevan seitsemän: kaste, ehtoollinen, konfirmaatio tai mirhavoitelu, rippi eli katumuksen sakramentti, avioliittoon vihkiminen, pappeus ja sairaiden voitelu. Protestanttisissa kirkkokunnissa on kaksi sakramenttia, kaste ja ehtoollinen, ja muista viidestä toimituksesta käytetään nimitystä pyhä toimitus tai pelkästään kirkollinen toimitus. Kaikissa protestanttisissa vapaakirkoissa näitä toimituksia ei välttämättä tunnusteta tai käytetä. Joissakin kirkkokunnissa on myös muita pyhiä toimituksia, joita joskus nimitetään ”sakramentaaleiksi” on esimerkiksi hautaan siunaaminen, munkiksi vihkiminen, kirkon vihkiminen ja veden pyhitys. Niiden ei katsota välittävän Jumalan armoa.

Erittäin monissa kristillisissä kirkkokunnissa on käsitys jonkinlaisesta pappis- tai saarnavirasta, jonka tehtävänä on hoitaa pyhiä toimituksia sekä julistaa pelastuksen sanomaa niille, jotka eivät ole sitä vielä kuulleet.

Dogmit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

»Dogmi tarkoittaa oppia, oppilauselmaa, kristillistä uskontotuutta.[68]»

Kristinuskon yleisimmissä muodoissa on käytännössä kaksi yhteistä dogmia: dogmi kolmiyhteisestä Jumalasta ja dogmi inkarnoituneesta Kristuksesta eli siitä miten Kristus on tosi Jumala, joka syntyi ihmiseksi sovittaakseen ihmiskunnan synnit. Usein kaikkia oppeja kutsutaan virheellisesti dogmeiksi. Dogmaksi voidaan nimittää sekä kirkkokunnan koko oppia että virallisten dogmien joukkoa.[68]

Kristillinen teologia on pyrkinyt käsitteellisesti ilmaisemaan kristinuskon keskeisiä käsityksiä. Sen juuret ovat yhtäältä juutalaisuudessa ja apostoli Paavalin kirjeissä sekä toisaalta antiikin opeissa, erityisesti platonismin eri muodoissa. Kristillinen oppi ja Uuden testamentin ajattelu pohjautuvat osittain juutalaisten pyhiin kirjoituksiin, joista useimmat on koottu Vanhaan testamenttiin.

Kristinuskossa kanonisointi viittaa ensisijaisesti prosessiin, jossa lopullisesti määriteltiin, mitkä kirjat kuuluvat Raamatun pyhien kirjojen kokoelmaan. 300-luvulta lähtien Raamatun kaanonista on vallinnut laaja konsensus kristikunnassa lukuun ottamatta Vanhan testamentin apokryfikirjojen asemaa.

Kristinuskon keskeisimmät dogmit muotoiltiin vuosien 325 ja 787 välisenä aikana pidetyissä seitsemässä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa, jotka järjestettiin ennen idän ortodoksisen ja lännen katolisen kirkon eroa vuonna 1054. Näiden kokousten pohjalta muotoiltiin Nikealais-konstantinopolilainen uskontunnustus, jonka suurin osa kristillisistä kirkoista hyväksyy. Yhtenäisimmät ja yleisesti hyväksytyimmät opinkohdat, joiden säilyvyys on ollut kenties pisin ja jotka katolinen kirkko sekä ortodoksiset ja protestanttiset kirkkokunnat yleensä (eivät aina) hyväksyvät, ovat seuraavat:

  • Jumala on kolmiyhteinen, toisin sanoen Jumalalla on yksi olemus, mutta kolme persoonaa: Isä, Poika ja Pyhä Henki.
  • Jeesus on samanaikaisesti täysin jumalallinen ja täysin inhimillinen.
  • Maria, Jeesuksen äiti, kantoi kohdussaan ja synnytti Jumalan Pojan. Jeesus sikisi Jumalan Hengestä, mutta toisaalta hän oli myös olemassa jo ennen syntymäänsä, ”ennen kaikkia aikoja”, ja mukana jo maailman luomisessa.[69] Ihmiseksi tullessaan hän kuitenkin saavutti ihmisluonnon ja tahdon.[70]
  • Jeesus on juutalaisten odottama, Vanhassa Testamentissa ennustettu messias ja Daavidin valtaistuimen perillinen.[71] Hän hallitsee Jumalan oikealla puolella kaikella auktoriteetilla ja vallalla.[72] Hän on ihmiskunnan toivo, neuvonantaja ja tuomari.[73] Ennen hänen paluutaan kirkolla on auktoriteetti ja velvollisuus saarnata ilosanomaa ja tehdä opetuslapsia.
  • Jeesus oli kaikista synneistä vapaa.[74] Hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta uskovaiset saavat syntinsä anteeksi ja tekevät sovinnon Jumalan kanssa.[75]
  • Kristityt kastetaan seurakunnan (sekä konkreettinen organisaatio että Kristuksen ruumis, kaikki maailman kristityt) jäseniksi. Pyhä Henki tulee heille Jeesuksen lähettämänä opettamaan Raamatun tuntemisessa, tuomaan toivoa ja johdattamaan todelliseen tietämykseen Jumalasta ja hänen tahdostaan ja auttamaan heitä kasvamaan pyhyydessä. Uskon kautta heidät tullaan herättämään henkiin ja he elävät ikuisen elämän Kristuksen kanssa.
  • Jeesus palaa Tuomiopäivänä tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.
  • Läntiset kristityt sanovat, että Raamattu on Jumalan sana. Monet idän kristityt pitävät tätä ilmaisua liian lähellä ilmaisua ”Jumalan Sanasta”, joka on epiteetti Jeesuksesta Kristuksesta. He eivät kuitenkaan kyseenalaista Raamatun auktoriteettia. Kristittyjen keskuudessa on eriäviä mielipiteitä Raamatun tarkkuudesta ja siitä kuinka sitä tulisi tulkita. Protestantismissa korostetaan yksilön vastuuta kun taas katolisuudessa ja ortodoksisuudessa korostetaan kirkon yhteisöllistä luonnetta.

Monet uudet uskonnolliset liikkeet, kuten mormonismi ja Jehovan todistajat, ovat syntyneet kristinuskoon pohjautuen 1800–1900-luvulla. Monilla kristillisperäisillä liikkeillä on ollut poikkeavia käsityksiä siitä, mitkä ovat kristinuskon dogmaattiset peruspilarit. Valtavirran kristilliset kirkot eivät tunnusta tällaisia suuntauksia kristityiksi.[76]

Eri kristillisten kirkkokuntien laajalti hyväksymät apostolinen uskontunnustus sekä vuonna 1974 muodostettu Lausannen julistus ovat kristinuskoon tunnustusten perustyyppejä.

Tunnukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Risti eri muodoissaan on yleinen kristinuskon tunnus. Toinen varhainen tunnus on kala eli iktys.

Risti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kristinuskon risti

Teloitusvälinettä kuvaava risti on kristinuskon tunnetuin tunnuskuva. Kristinoppi nojaa siihen, että Kristus antoi naulita itsensä vapaaehtoisesti ristille. Vertauskuvallisia selityksiä ristille on esimerkiksi se, että tyhjä risti kuvaa toivoa: Kristus on noussut kuolleista ja istuu Jumalan oikealla puolella.

Kala[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Iktys

Kala on vanhimpia kristillisiä tunnuksia. Kalaa merkitsevä kreikankielinen sana koostuu kirjaimista (ikhthys), jotka ovat samat kuin alkukirjaimet sanoissa Iesous Khristos Theou Yios Soter eli Jeesus Kristus Jumalan Poika Pelastaja. Tunnusta on sanottu käytetyn kristityksi tunnustautumiseen alkukirkon aikana: henkilö piirsi maahan kepillä yhden kaarevan viivan ja toinen piirsi siihen toisen, niin että muodostui kyseessä oleva kalakuvio.[77]

Kristillisiä kirkkokuntia ja yhteisöjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkelit: Luettelo kristinuskon suuntauksista ja luettelo kristillisistä yhteisöistä Suomessa

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Aejmelaeus, Lars: Kristinuskon synty. Helsinki: Kirjapaja, 1985. ISBN 951-625-677-5.
  • Valen-Sendstad, Aksel: Kristillinen dogmatiikka. Suomentanut Raimo Mäkelä. Jyväskylä: Uusi Tie, 1985. ISBN 951-619-152-5.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Jewish Encyclopedia - CHRISTIANITY IN ITS RELATION TO JUDAISM: "Early Christianity a Jewish Sect." (englanniksi)
  2. ↑ Mäkitalo, Janne & Strang, Maaret: Lukuisia suuntauksia ja kirkkokuntia eUskonto 8: Lähimmäinen & uskonnon juuret. 2016. Viitattu 21.3.2021.
  3. ↑ Joh. 10:9–11
  4. ↑ Joh. 3:15–21
  5. ↑ Valen-Sendstad, s. 263–264, 272–273.
  6. ↑ Religion of the World countrymeters.info. Viitattu 20.12.2020. (englanniksi)
  7. ↑ Zurlo, Gina A. & Johnson, Todd M. & Crossing, Peter F.: Status of Global Christianity, 2022, in the Context of 1900–2050 (PDF) 2022. Center for the Study of Global Christianity. Viitattu 15.6.2022. (englanniksi)
  8. ↑ Pubblicati l’Annuario Pontificio 2021 e l’Annuarium Statisticum Ecclesiae 2019 L’Osservatore Romano. 25.3.2021. Viitattu 15.6.2022. (italiaksi)
  9. ↑ Zurlo, Gina A. & Johnson, Todd M.: Is Christianity Shrinking or Shifting? 25.3.2021. The Lausanne Movement. Viitattu 15.6.2022. (englanniksi)
  10. ↑ Kirkkoon kuuluminen vaihtelee rajusti hiippakunnittain Kotimaa. 1.2.2022. Viitattu 10.6.2022.
  11. ↑ Haikala, Topias: Tutkijan mukaan 2010-luku oli käännekohta: usko Jumalaan romahti, ja kristinusko alkoi näyttää nuorten silmissä vieraalta Kirkko ja kaupunki. 29.10.2020. Viitattu 22.10.2021.
  12. ↑ Apt. 11:26
  13. ↑ Tien päällä Seurakuntalainen.fi. 18.10.2018. Viitattu 20.12.2020.
  14. ↑ Peura, Simo: Elämä minun jäljissäni Piispa Simo Peura. Kesäkuu 2018. Viitattu 20.12.2020.
  15. ↑ Joh. 4:9, Ap. t. 2:10. 16:21, 38.
  16. ↑ Sanasto: Evankeliumi evl.fi. Viitattu 21.3.2021.
  17. ↑ Kirkkohistorian aikajana RaamattuNET – uskonnon opetuksen kotisivu. Pälkäneen lukio. Arkistoitu 23.10.2007. Viitattu 23.4.2010.
  18. ↑ Religion By Country 2021 worldpopulationreview.com. Viitattu 19.7.2021. (englanniksi)
  19. ↑ Eniten kristittyjä on nyt Afrikassa sansa.fi. 19.2.2018. Viitattu 9.2.2021.
  20. ↑ 20,0 20,1 [1] (Arkistoitu – Internet Archive)
  21. ↑ Burgess, Stanley M.: Introduction. Teoksessa Encyclopedia of Pentacostal and Charismatic Christianity. Routledge, 2005. (englanniksi)
  22. ↑ The Global Religious Landscape: A Report on the Size and Distribution of the World’s Major Religious Groups as of 2010 (PDF) Pew Research Center. Joulukuu 2012. Viitattu 20.12.2020. (englanniksi)
  23. ↑ Vainot – Kristittyjen vainojen 10 pahinta maata stefanus.fi. [vanhentunut linkki]
  24. ↑ Onko vielä 2000-luvulla kristittyjen vainoja? espoohsrk.fi. Arkistoitu 1.2.2011. Viitattu 30.8.2010.
  25. ↑ The World Factbook cia.gov. Arkistoitu 10 tammikuu 2019. Viitattu 24 July 2015.
  26. ↑ The World Factbook cia.gov. Arkistoitu 25 lokakuu 2017. Viitattu 14 February 2015.
  27. ↑ Catholic Church gcatholic.org. Viitattu 14 February 2015.
  28. ↑ The World Factbook cia.gov. Arkistoitu 15 toukokuu 2020. Viitattu 14 February 2015.
  29. ↑ The Association of Religion Data Archives – National Profiles thearda.com. Viitattu 14 February 2015.
  30. ↑ The World Factbook cia.gov. Arkistoitu 20 joulukuu 2018. Viitattu 14 February 2015.
  31. ↑ The World Factbook cia.gov. Arkistoitu 24 marraskuu 2015. Viitattu 14 February 2015.
  32. ↑ The World Factbook cia.gov. Arkistoitu 25 elokuu 2016. Viitattu 14 February 2015.
  33. ↑ Marshall Islands U.S. Department of State. Viitattu 14 February 2015.
  34. ↑ 2006 Tonga Census spc.int. Viitattu 14 February 2015.
  35. ↑ San Marino International Religious Freedom Report 2006. US Department of State: Diplomacy in Action. Viitattu 16.8.2012.
  36. ↑ US Department of State – Paraguay – International Religious Freedom Report 2005 state.gov. Viitattu 3.6.2007.
  37. ↑ The Association of Religion Data Archives – National Profiles thearda.com. Viitattu 14 February 2015.
  38. ↑ The Association of Religion Data Archives – National Profiles thearda.com. Viitattu 14 February 2015.
  39. ↑ Kiribati U.S. Department of State. Viitattu 14 February 2015.
  40. ↑ Micronesia, Federated States of U.S. Department of State. Viitattu 14 February 2015.
  41. ↑ Barbados U.S. Department of State. Viitattu 14 February 2015.
  42. ↑ Papua New Guinea, Religion and Social Profile – National Profiles – International Data – TheARDA thearda.com. Viitattu 14 February 2015.
  43. ↑ The World Factbook cia.gov. Arkistoitu 28 tammikuu 2018. Viitattu 14 February 2015.
  44. ↑ http://w ww.state.gr
  45. ↑ The Association of Religion Data Archives – National Profiles thearda.com. Viitattu 14 February 2015.
  46. ↑ Aejmelaeus – Kristinuskon synty, s. 48.
  47. ↑ Kristillisen uskon perusteet, s. 597.
  48. ↑ Kristillisen uskon perusteet, s. 382.
  49. ↑ Matt. 16:13–19
  50. ↑ Room. 10:9–10; Fil. 2:5–11
  51. ↑ Kristillisen uskon perusteet, s. 383
  52. ↑ Aejmelaeus – Kristinuskon synty, s. 48–50.
  53. ↑ Kristillisen uskon perusteet, s. 388
  54. ↑ Aejmelaeus – Kristinuskon synty, s. 50.
  55. ↑ Matt. 28:19–20; Mark. 16:15–20
  56. ↑ Matt. 26–27
  57. ↑ Matt.28
  58. ↑ 58,0 58,1 Aksel Valen-Sendstad, s. 157
  59. ↑ Kristillisen uskon perusteet, s. 499-500
  60. ↑ Aksel Valen-Sendstad, s. 149–151, 157.
  61. ↑ Aksel Valen-Sendstad, s. 268
  62. ↑ Kristillisen uskon perusteet, s. 575–578.
  63. ↑ Joh. 1:12–13
  64. ↑ Kristillisen uskon perusteet, s. 488–489
  65. ↑ Ef. 2:4–6
  66. ↑ Apt. 1:1–3
  67. ↑ 1. Piet. 4:3–5
  68. ↑ 68,0 68,1 Dogmi Aamenesta öylättiin. Evl.fi. Arkistoitu 8.4.2007. Viitattu 8.5.2007.
  69. ↑ Kol. 1:14–18
  70. ↑ Fil.2:5–8
  71. ↑ Jes. 53
  72. ↑ Ef. 1:20–22
  73. ↑ Jes. 9:5–6
  74. ↑ 1. Piet. 2:21–25
  75. ↑ Kol. 1:19–23
  76. ↑ Valen-Sendstad, s. 157.
  77. ↑ Kotisatama.net (Arkistoitu – Internet Archive). Viitattu 22.12.2006.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Arffman, Kaarlo: Kristinuskon historia. Helsinki: Edita, 2004. ISBN 951-37-4183-4.
  • Armstrong, Karen: Jumalan historia. 4000 vuotta juutalaisuutta, kristinuskoa ja islamia. (A History of God. The 4000-Year Quest of Judaism, Christianity and Islam, 1993.) Suomentanut Markku Päkkilä. Jyväskylä: Ajatus, 2007. ISBN 978-951-20-7027-5.
  • Guite, Malcolm: Mihin uskovat kristityt. (What do Christians believe? Belonging and Belief in Modern Christianity, 2008.) Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. Helsingissä: Otava, 2009. ISBN 978-951-1-23227-8.
  • Keene, Michael: Maailman suuret uskonnot. (World Religions, 2002.) Suomentanut Kaarina Turtia. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-29084-X.
  • Kristinuskon historia 2000. 1, Alkukirkosta renessanssiin. Espoo: Weilin+Göös, 1999. ISBN 951-35-6514-9.
  • Kristinuskon historia 2000. 2, Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan. Espoo: Weilin+Göös, 1999. ISBN 951-35-6515-7.
  • Litzen, Veikko: Tie Nikeaan. Roomalaisten ja kristittyjen yhteinen matka ajanlaskumme alusta valtiokirkon syntyyn. Turku: Kirja-Aurora, 2009. ISBN 978-951-29-3963-3.
  • Marty, Martin: Kristitty maailma. Kristinuskon globaali historia. (The Christian World. A Global History, 2008.) Suomennos: Juha Meriläinen. Helsinki: Kirjapaja, 2010. ISBN 978-952-247-043-0.
  • McGrath, Alister: Kristillisen uskon perusteet. Johdatus teologiaan. (Christian Theology. An introduction, 1. laitos 1995.) Suomentanut Satu Kantola. 5. laitos. Helsinki: Kirjapaja, 2012. ISBN 978-952-247-238-0.
  • Smart, Ninian: Uskontojen maailma. (The World’s Religions, 1989/1998.) Suomentajat: Livia Hekanaho ym. Helsingissä: Otava, 2005. ISBN 951-1-18137-8.
  • Terhart, Franjo & Schulze, Janina: Nykymaailman uskonnot. Alkuperä, historia, usko, maailmankuva. (Weltreligionen: Ursprung, Geschichte, Ausübung, Glaube, Weltbild, 2007.) Suomentajat: Eetu Nieminen, Aatos Hiltunen. Bath: Parragon, 2007. ISBN 978-1-4075-1183-2.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Antsamedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kristinusko.
n • k • m
Uskonto
 
Uskonnot ja tunnustuskunnat
Läntiset
Muut
Iranilaiset
Itäiset
Itäaasialaiset
Japanilaiset
Kiinalaiset
Korealaiset
Muut
Etniset uskonnot
Uususkonnot
Synkreettiset
Noudettu kohteesta ”https://antsawiki.shoutwiki.com/w/index.php?title=Kristinusko&oldid=19152”