Suomen Sosialidemokraattinen Puolue

Antsawikistä
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Hakusana ”SDP” ohjaa tänne. Lyhenteen muita merkityksiä on täsmennyssivulla.
Suomen Sosialidemokraattinen Puolue
Finlands Socialdemokratiska Parti

Sozialdemokratische Partei Finnlands Logo.svg

Perustettu 1899
Puheenjohtaja Sanna Marin
Puoluesihteeri Antton Rönnholm
Varapuheenjohtajat
Ideologia
Poliittinen kirjo keskusta-vasemmisto[5]
Toimisto Siltasaarenkatu 18–20 C, 6. krs
00530 Helsinki
Ajatushautomo Kalevi Sorsa -säätiö
Äänenkannattaja Demokraatti
Jäsenmäärä n. 29 600 (2021) Laskua [6]
Värit      punainen
Eduskunta
40 / 200
(2019)
Euroopan parlamentti
2 / 14
(2019)
Kunnanvaltuustot
1 451 / 8 859
(2021)
Aluevaltuustot
277 / 1 379
(2022)
Kansainväliset jäsenyydet – Sosialistinen internationaali[7]
– Progressiivinen allianssi
– Euroopan sosiaalidemokraattinen puolue
– Euroopan parlamentin sosialistien ja demokraattien ryhmä
– Sosiaalidemokraattinen ryhmä
Naisjärjestö Sosialidemokraattiset Naiset
Nuorisojärjestö Sosialidemokraattiset Nuoret
Varhaisnuorisojärjestö Nuorten Kotkain Keskusliitto
Opiskelijajärjestö Sosialidemokraattiset Opiskelijat
Kotisivu sdp.fi

Suomen Sosialidemokraattinen Puolue (lyhyemmin sosiaalidemokraatit,[8] ruots. Finlands Socialdemokratiska Parti,[9] lyhenne SDP, puhekielessä monesti demarit; jäsenlyhenne sd.[10]) on suomalainen puolue, joka perustettiin vuonna 1899 nimellä Suomen Työväenpuolue. Puolueen tarkoituksena on koota kansalaiset yhteiseen toimintaan sosiaalidemokratian aatteellisten tavoitteiden toteuttamiseksi: ihanteena ja päämääränä vapauden, tasa-arvon ja solidaarisuuden yhteiskunta, yhteistyön ja rauhan maailma sekä puhdas ja turmeltumaton ympäristö.[11]

Sosiaalidemokraattinen puolue on Sosialistisen internationaalin jäsen.[12] Se kuuluu Euroopan sosialidemokraattiseen puolueeseen ja Euroopan parlamentissa SDP:n edustajat istuvat sosialistien ja demokraattien ryhmässä (S&D). Pohjoismaiden neuvostossa puolue kuuluu sosiaalidemokraattiseen ryhmään.

Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa SDP sai 40 kansanedustajaa ja on täten eduskunnan suurin puolue. Vuoden 2019 europarlamenttivaalien jälkeen puolueella on ollut kaksi edustajaa Euroopan parlamentissa. Sosiaalidemokraattien puheenjohtaja on vuodesta 2020 lähtien ollut Sanna Marin.[13]

Ideologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osa artikkelisarjaa
Sosiaalidemokratia
Red rose 02.svg

Sosiaalidemokraattien ideologinen pohja on sosiaalidemokratia. Puolueen arvoja ovat vapaus, tasa-arvo ja solidaarisuus. Periaateohjelmassaan (2020) puolueen prioriteetteja ovat kestävä kehitys, tasa-arvon kaikenkattavuus, solidaarisuus, osallisuus sekä demokraattinen sosialismi. Puolue korostaa humanismin arvoja ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion saavutuksia. Puolue vastustaa jatkuvaa pyrkimystä materiaaliseen kasvuun yhdistettynä kapitalistiseen talousjärjestelmään.[14]

Suomen Työväenpuolueena alkuvaiheessa tunnettu puolue perustettiin sosiaalisen kysymyksen, yhteiskuntaluokan ja sosialismin pohjalle. SDP oli pitkään ainoa joukkopuolue Suomessa. Vuonna 1907 SDP oli suhteellisesti Euroopan voimakkain sosialistinen puolue, mistä osoituksena oli myös määräenemmistöinen Tokoin senaatti vuonna 1917.[15] 1900-luvun alussa SDP sai pääasiallisen kannatuksensa tilattoman väestön ja maaseutuväestön ryhmistä. Vuonna 1919 SDP:n puoluekokouksessa tehtiin pesäero radikaalin aineksen kanssa, minkä seurauksena kommunistit erkaantuivat SDP:sta ja perustivat SSTP:n. Sisällissodan ja lokakuun vallankumouksen seurauksena työväenliike jakautui laajemmin.[16]

1950-luvulla SDP:n asevelisiipi johdatteli puoluetta oikealle ja harrastamaan yhteistyötä kokoomuksen kanssa. Oikeistosiiven miehitettyä puolueen johdon 1958, puolueen oppostio jakaantui skogilaisiin, jotka perustivat TPSL:n vuonna 1959. Sosiaalidemokraattinen liike hajaantui polittisesti, mikä näkyi puoluejärjestöjen lisäksi myös ammattiyhdistyksissä ja urheiluliikkeessä.[17] 1950-luvulla SDP:n ohjelma oli verraten sosialistinen, minkä lisäksi puolue on edustanut Sosialistisessa Internationaalissa vasenta laitaa. 1960-luvulla SDP siirtyi poliittisesti vasemmalle.[18]

Poliittiset linjaukset ja tavoitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talouspolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 2016 lopulla SDP otti feministisen talouden ymmärryksen kaiken politiikkansa lähtökohdaksi.[19] Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa SDP erottautui vastustamalla rakenteellisia uudistuksia ja leikkauksia. Puolueen mielestä valtionvarainministeriön virkamiesten laskemaa noin 10 miljardin kestävyysvajetta ei tarvinnut huomioida, koska nopea talouskasvu ratkoisi vajeet.[20][21] Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa SDP on ilmoittanut vastustavansa valtiovarainministeriön virkamiesten esitystä tasapainottaa taloutta.[22]

Työllisyyspolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SDP:n pyrkimyksenä on ollut tehdä yt-neuvotteluista pakollisia jopa alle 20 hengen yrityksiin.[23] SDP on vastustanut yhdistyksien ja yrityksien joukkorahoittamista internetissä.[24]

SDP ei näe syytä muuttaa nykyisiä pakolaiskiintiötä. SDP:n vaaliohjelmassamilloin? maahanmuuttajat luetaan vähemmistöön, ja vähemmistöjen oikeuksia pitää tukea. [25] Heidän mielestään Suomi tarvitsee osaavaa työvoimaa myös rajojemme ulkopuolelta, kunhan työperäinen maahanmuutto perustuu työvoiman tarpeeseen alalla.[26]

Elinkeinopolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tampereella elokuussa 2020 pidetty 46. puoluekokous hyväksyi puolueelle uusitun periaatejulistuksen, jonka otsikko on Yhdessä kestävään maailmaan.[27] Samassa kokouksessa puolue päätti asettua kannattamaan turkistarhauksen kieltoa ja tarhaturkisten myynnin lopettamista Suomessa ja EU:n alueella kohtuullisen siirtymäajan puitteissa ja huomioiden turkistarhaamisesta toimeentulonsa saavien toimeentuloturva. Lihantuotannosta ja metsästyksestä saatavien turkisten myyntiä puolue ei halua kieltää.[28] SDP on vastustanut kauppojen ja ravintoloiden aukioloa sunnuntaisin ja pyhäpäivinä.[29]

Ulko- ja turvallisuuspolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sdp kannattaa Suomen Nato-jäsenyyttä. Puolue kannattaa miesten yleistä asevelvollisuutta.[30]

Yhteiskunnalliset kysymykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SDP vastustaa ehdotuksia vähentää ruotsin kielen pakollisuutta koulutusjärjestelmässä.[31]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen historia

Alkutaival[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SDP:n Oulun puoluekokous vuonna 1906.
Pääartikkelit: Suomen Työväenpuolueen perustava kokous ja Forssan kokous

Puolue perustettiin 1899 nimellä Suomen Työväenpuolue, ja ensimmäinen puoluekokous pidettiin Turussa 17.–20. heinäkuuta 1899.[32][33] 1900-luvun alussa puolue esitti vaatimuksia torpparikysymykseen, työllisyyden hoitoon, työläisten aseman parantamiseen, sananvapauteen ja kahdeksantuntiseen työpäivään[34]. Puolueen nimi vaihdettiin Suomen Sosialidemokraattiseksi Puolueeksi Forssassa vuonna 1903 pidetyssä II puoluekokouksessa. Suomen kenraalikuvernööri Bobrikov kielsi puoluetta käyttämästä nimeä ”sosialidemokraattinen”, mutta tätä kieltoa ei noudatettu. Samalla hyväksyttiin myös Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen mallin mukainen ohjelma, tuolloin radikaali Forssan ohjelma, joka oli voimassa vuoteen 1952. Ohjelman tavoitteita olivat 8 tunnin työpäivä, vähimmäispalkka, yleinen kouluvelvollisuus[35] sekä yleinen alkoholin kieltolaki. Forssan ohjelma on miltei suoraan peräisin Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen vuonna 1891 hyväksymästä Erfurtin ohjelmasta.[36] Ohjelman välittömät vaatimukset ovat toteutuneet lukuun ottamatta äänioikeutta (listan määritelmän mukaan vain vaalioikeus on toteutunut), kirkon ja valtion eroa, koulujen uskonnonopetuksen lakkauttamista ja alkoholin kieltolaista on sittemmin luovuttu[37].

Eduskuntapuolueeksi ja senaattiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän vuoden 1905 vallankumous ja suurlakko joukkoprotesteineen toi Suomeen yksikamarisen 200-paikkaisen eduskunnan ja yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, joka oli puolueen ohjelman vaatimuslistalla[38]. Suomen Sosialidemokraattiselle Puolueelle uudistukset olivat suuri voitto ja puolueeseen liittyi työväen lisäksi runsaasti sivistyneistöä. Tästä sivistyneistösiivestä käytettiin nimitystä "marraskuun sosialistit". Vuonna 1906 SDP oli jäsenmäärältään suhteellisesti suurin sosialistinen puolue Euroopassa.[39] Uudistusten avulla saavutettuja tuloksia vähensi kuitenkin tsaarin haluttomuus vahvistaa merkittäviä valtiopäivillä tehtyjä päätöksiä.[40]

Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa SDP nousi suureksi puolueeksi. Vuoden 1916 vaaleissa se sai haltuunsa enemmistön, 103 paikkaa.[41] Tämän seurauksena nimitettiin maailman ensimmäinen sosialistienemmistöinen senaatti, puheenjohtajanaan Oskari Tokoi. Tämä sosiaalidemokraattien hallitsema eduskunta hyväksyi Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeen kesällä 1917 valtalain, jossa eduskunta julistettiin korkeimman vallan haltijaksi Suomessa. Eduskunnassa vähemmistöön jääneiden porvareiden suosituksesta Venäjän väliaikainen hallitus hajotti eduskunnan valtalain vastaisesti.[42]. Seuranneissa vaaleissa puolue koki vaalitappion ja joutui oppositioon.[43] Seuraava senaatti oli kokonaan porvarillinen.

Syksyn mittaan SDP radikalisoitui, koska se ei saanut haluamiaan uudistuksia läpi eduskunnassa, minkä seuraus oli suurlakko 14.-20. marraskuuta 1917. Lakon avulla puolue saavutti tavoitteistaan 8 tunnin työpäivän ja kunnallisen äänioikeuden.[40]

Itsenäisyysjulistus 1917 ja sisällissota 1918[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eduskunnan porvarillinen enemmistö julisti Suomen itsenäiseksi 6. joulukuuta 1917. SDP vastusti julistusta, koska halusi, että Suomi itsenäistyisi yhteisymmärryksessä Venäjän kanssa. Julistuksen jälkeen porvarit ja SDP pääsivät kuitenkin sopuun, ja molempien tahojen tukema valtuuskunta kävi pyytämässä Venäjän bolševikkihallitukselta hyväksyntää itsenäisyydelle, ja myös sai sen.[44]

SDP:n puolueneuvosto kokoontui 23. tammikuuta 1918. Kokouksessa puolue taipui punakaartilaisten vaatimukseen täydentää puoluetoimikuntaa äärimmäisen vasemmiston edustajilla. Puoluetoimikuntaan valittiin Otto Wille Kuusinen, Kullervo Manner, Yrjö Sirola, Edward Gylling, Matti Turkia, K. H. Wiik, Antti Kiviranta, Adolf Taimi, Evert Eloranta, Eero Haapalainen, Lauri Letonmäki ja Emil Elo. Puoluetoimikunta asetti keskuudestaan toimeenpanevan komitean, joka ryhtyi välittömästi valmistelemaan aseellista vallankumousta. Toimeenpanevaan komiteaan valittiin Haapalainen, Taimi, Eloranta, Letonmäki, Elo, Kiviranta ja Sirola. Komitea antoi punakaarteille määräyksiä vallankumouksen aloittamiseksi ja suostutteli venäläisiä aktiiviseen yhteistyöhön. Tammikuun 26. päivän vastaisena yönä venäläiset aseistivat punakaartit Helsingissä ja useilla muilla paikkakunnilla. Punakaarteihin kuului tässä vaiheessa 30 000 aseistettua suomalaista miestä.[45]

SDP:n puoluetoimikunnan toimeenpaneva komitea antoi aseellisen vallankumouksen aloittamisesta määräyksen punakaartin yleisesikunnalle. Sen mukaan työväenkaartit piti panna liikekannalle kolmen päivän sisällä tammikuun 26. päivä alkaen ja erillisessä luettelossa mainitut henkilöt määrättiin vangittaviksi.[46] Punakaartilaiset kaappasivat vallan suomalaisten valitsemalta porvarilliselta eduskunnalta Etelä-Suomessa 28. tammikuuta 1918. Suomen sisällissodassa punaisen puolen hallitukseen, Kansanvaltuuskuntaan, kuului sosiaalidemokraattien jäseniä ja suuri osa puolueen jäsenistä toimi punaisten puolella.

Sisällissodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SDP:n puolueneuvosto vuonna 1922.

Punaisten hävittyä sodan monet sosiaalidemokraattien johtajista ja aktiiveista pakenivat Venäjälle, jossa bolsevikit olivat ottaneet vallan. Puolueen aiempi puheenjohtaja Otto Wille Kuusinen nousi ajan mittaan Josif Stalinin hallinnossa Kommunistisen internationaalin ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen korkeimpaan johtoon. Punaisten toiminnasta sivussa olleet puoluejohdon jäsenet käynnistivät sosiaalidemokraattisen puolueen toiminnan uudelleen Väinö Tannerin johdolla syksyllä 1918. Sosiaalidemokraatista toimintaa oli yritetty elvyttää jo sisällissodan päättymisen jälkeen keväällä Suomen Sosialidemokraatti -lehden näytenumeron julkaisemisella, mutta valkoiset vallanpitäjät estivät lehden jatkamisen.lähde? Uudelleenperustettu puolue otti vallankumousta vastustavan, länsieurooppalaisen reformistisen kannan yhteiskunnan uudistamiseen ja teki pesäeron vallankumouksellisiin. Seuraavissa vaaleissa 1919 puolueen kannatus osoittautui suunnilleen aiemman kaltaiseksi, vaikka iso joukko työväkeä oli kuollut sisällissodassa, joutunut pakenemaan Neuvosto-Venäjälle tai menettänyt kansalaisluottamuksensa sisällissotaa seuranneissa oikeudenkäynneissä.

Kommunistit erkanevat omaksi puolueeksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvosto-Venäjälle paenneet puolueen radikaalit perustivat elokuussa 1918 Moskovassa Suomen kommunistisen puolueen, joka otti lähtökohdakseen bolševikkien mallin mukaisen vallankumouksellisen ohjelman. Kommunistinen puolue joutui kuitenkin toimimaan Suomessa maanalaisena. 1920-luvulla kommunistinen Suomen Sosialistinen Työväenpuolue seuraajajärjestöineen vei eduskuntavaaleissa osan sosiaalidemokraattien paikoista.[47] Suomen sosialidemokraattinen nuorisoliitto ja Suomen sosialidemokraattinen naisliitto valitsivat sisällissodan jälkeen liittolaisekseen Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen. Myös Suomen Ammattijärjestön enemmistö oli Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen kannattajilla.[48] Sosiaalidemokraattien kannatus ja paikkamäärä eduskunnassa nousi jälleen selkeästi, kun valtiovalta 1930-luvulla esti kommunistien yritykset kaikissa muodoissaan osallistua vaaleihin.[49] Vuonna 1919 puolueella oli 67 022 jäsentä. 1920-luvun alussa jäsenmäärä laski ollen pienimmillään vuonna 1924 (25 123). Vuosina 1925–1939 jäsenluku vaihteli välillä 24 000 – 37 000. Perusjärjestöjä puolueeseen kuului vuosina 1919–1939 hieman yli tuhat.[50]

Hallitusyhteistyöhön[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1930 puoluekokouksessa, Kaarlo Harvalan noustua puheenjohtajaksi, Väinö Tanner saavutti puolueessa kiistattoman johtoaseman. Tanner pystyi puolustamaan työväestön etuja vaikeassa tilanteessa ja hän sai siten myös puolueensa vasemmiston luottamuksen. Sosiaalidemokraatit pyrki Tannerin johdolla yhteistyöhön poliittisen keskustan kanssa torjuen samalla yhteistyön kommunistien kanssa. Lähentyminen johti hallitusyhteistyöhön Maalaisliiton kanssa vuonna 1937. Sosiaalidemokraatit hyväksyttiin osan oikeistoa keskuudessa, pohjoismaista kehitystä seuraten, demokraattiseksi voimaksi, jonka kanssa saattoi tehdä yhteistyötä. Hallitusyhteistyötä vastusti entinen puoluesihteeri K.H. Wiik, joka kannattajineen erotettiin puolueesta 1937. Erotettuihin kuuluivat myös Kominternin kansanrintamapolitiikkaa Suomen oloihin soveltamaan pyrkineet vasemmistolaiset sivistyneistön edustajat.[51]

1940-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan jälkeen syksyllä 1940 puolueen eduskuntaryhmästä erotettiin viisi kommunisteja ja Neuvostoliiton politiikkaa sympatisoinutta kansanedustajaa, jotka sittemmin muodostivat Sosialistisen eduskuntaryhmän ja tulivat tunnetuksi ”kuutosina”.[52] Myös jatkosota aiheutti puolueen sisällä ristiriitoja, kun osa puolueen kansanedustajistakin asettui arvostelemaan Suomen ulkopolitiikkaa. Jatkosodan loppupuolella (1943–1944) puolueessa vahvistui niin sanottu rauhanoppositio, joka teki yhteistyötä ruotsinkielisten liberaalien ja ammattiyhdistysliikkeen kanssa.

Jatkosodan päätyttyä sosiaalidemokraattien piirissä käytiin lyhyen aikaa keskustelua puolueen yhtymisestä vaaliliittoon kommunistien ja kuutosten muodostaman Suomen kansan demokraattisen liiton (SKDL) kanssa. Hankkeen kannattajat jäivät kuitenkin puolueessa vähemmistöön. Tammikuussa 1945 puoluetoimikunta hylkäsi SKDL:n tekemän vaaliliittotarjouksen äänin 5-4, mikä merkitsi samalla kansanrintamapoliitikan hylkäämistä. Kahden työväenpuolueen välit muodostuivat erittäin huonoiksi.[53][54][55]

SDP:n sisällä käytiin valtataistelua niin sanottujen asevelisosialistien ja heitä vastustaneen opposition välillä. Puoluekokousta oli jouduttu sodan takia siirtämään vuodesta 1942 marraskuulle 1944. Se järjestettiin 25. marraskuuta varsin myrskyisissä tunnelmissa. Oppositio hyökkäsi J. W. Kedon ja Mauno Pekkalan johdolla rajusti Väinö Tanneria ja hänen kannattajiaan vastaan jatkosotaan liittyvistä hallituksen päätöksistä, mutta jäi kokouksessa tehdyissä äänestyspäätöksissä tappiolle. Jakolinjat tulevalle puoluehajaannukselle olivat jo nähtävissä. Puolueen puheenjohtajaksi Väinö Salovaaran tilalle valittiin kompromissina tuore valtiovarainministeri Onni Hiltunen ja puoluesihteeriksi Unto Varjonen. Järjestösihteeriksi puoluetoimikunta myöhemmin valitsi Suomen Aseveljien Liiton tehtävissä toimineen Väinö Leskisen. Tanneria ei valittu puolueen luottamustehtäviin.[40][55]

Idänsuhteiden merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1950-luvulla puolue ajautui vaikeaan tilanteeseen, kun Neuvostoliiton taholta suhtauduttiin Väinö Tanneriin vihamielisesti ja vuonna 1956 presidentiksi valitun Urho Kekkosen hyvät idänsuhteet kasvattivat hänen ja Maalaisliiton sisäpoliittista valtaa. Kun sosiaalidemokraatit valitsi vuonna 1957 puheenjohtajakseen sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomitun Tannerin ja puoluesihteeriksi niin kutsuttuihin ”leskisläisiin” kuuluvan Kaarlo Pitsingin, puolueen idänsuhteet kärsivät.[55] Tämä johti vuoden 1958 vaihteessa kriisiin, kun Neuvostoliitto ei hyväksynyt Suomeen enää hallitusta, jossa puolue oli mukana. Alkoivat yöpakkaset eli Neuvostoliiton diplomaattinen ja kauppapoliittinen painostus Suomen hallituksen kaatamiseksi. Hallitus kaatui ja alkoi sosiaalidemokraattien pitkä oppositiokausi ulkopoliittisesti arveluttavana puolueena. Puolueessa huomattiin myös, että tasavallan presidentti Urho Kekkonen ei ollut tilanteessa tukenut Suomen hallitusta.lähde? Kun puolue yritti yhdessä laajan puoluerintaman Honka-liiton kanssa syrjäyttää Kekkosta 1962 presidentinvaalissa ajauduttiin jälleen ulkopoliittiseen kriisiin (noottikriisi) Neuvostoliiton kanssa. Kekkosen ainoa merkittävä vastaehdokas, oikeuskansleri Olavi Honka vetäytyi vaaleista, Kekkonen voitti vaalit ja sosiaalidemokraattien paitsioasema suomalaisessa politiikassa oli täydellinen.

Puoluehajaannus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1950-luvun aikana suhteet puolueen sisällä kärjistyivät. Valtataistelu tuli selvästi esille vuoden 1955 puoluekokouksessa, jossa saatiin vaivoin aikaan kompromissi ja säilytettiin muodollinen yhtenäisyys. Puoluetoimikuntaan puheenjohtaja Skogin kannattajat saivat enemmistön Aarre Simosen ja Erkki Lindforsin siirryttyä heidän puolelleen. Puoluekokousten välillä ylintä valtaa käyttäneeseen puolueneuvostoon sen sijaan tuli puoluesihteeri Leskiselle myötämielinen enemmistö, mistä oli seurauksena, että puoluetoimikunta noudatti päätöksissään toisenlaista linjaa, kuin puoluekokous oli tarkoittanut. Puoluesihteeri Väinö Leskisen tukijoita, niin sanottuja leskisläisiä, sanottiin SDP:n oikeistoksi, joka kannatti tiukkaa talouspolitiikkaa, painotti palkansaajien ja maataloustuottajien välistä ristiriitaa ja vieroksui yhteistyötä kommunistien kanssa. Puheenjohtaja Emil Skogin ympärille kerääntyneet "skogilaiset", jotka eivät kannattaneet tiukkaa talouspolitiikkaa, irtaantuivat puolueesta Kekkosen ja Neuvostoliiton tukemina perustaen vuonna 1959 Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisen Liiton.[56][55] Myös ammattiyhdistysliike hajosi. Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto jäi Työväen ja Pienviljelijäin Sosiaalidemokraattisen Liiton vaikutuspiiriin ja puolue perusti rinnakkaisen Suomen Ammattijärjestön.[57] Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattinen Liitto ei kuitenkaan menestynyt puolueena. Osa sen kannattajista siirtyi takaisin sosiaalidemokraatteihin jo 1960-luvun puolivälissä ja loput viimein 1972. Myös ammattiyhdistysliike eheytyi, kun Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto ja Suomen Ammattijärjestö yhdistyivät uudeksi Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestöksi vuonna 1969.[58]

Kehitys kylmän sodan ajoista 2000-luvulle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1972 vaalijuliste

Sisä- ja kunnallispolitiikassa puolue liittoutui usein 1950–luvulla ja 1960-luvun alussa Kokoomuksen kanssa.lähde? Tätä liittoa on kutsuttu aseveliakseliksi. Erityisen merkittäväksi akseli nousi teollisuuspaikkakunnilla (kuten Tampereella ja Helsingin mlk:ssa, sittemmin Vantaalla). Aseveliakseli piti hallitsemillaan paikkakunnilla muut puolueet poissa kunnallishallinnon merkittäviltä paikoilta vuosikymmenten ajan. Muutenkin SDP:n suosio alkoi nousta merkittävästi 1960-luvulla ja SDP oli sisäpolitiikassa johtava puolue suurimman osan 1970-luvusta ja koko 1980-luvun.lähde?

Tannerin vetäydyttyä puolueen johdosta vuonna 1963 alkoi puolue Rafael Paasion aikana rakentaa parempia suhteita Kekkoseen ja Neuvostoliittoon.lähde? Maalaisliitto oli hyödyntänyt SDP:n pitkää oppositiokautta tekemällä yhteistyötä SDP:n pienryhmien, kuten simoslaisten, sekä kommunistien kanssa.[59] Epäluulot olivat syvät, mutta toisaalta puolueessa haluttiin hallituskelpoisuutta ja eheyttää puolue. Ratkaisevaa oli Kekkosen idänpolitiikan hyväksyminen ja Neuvostoliiton luottamuksen saavuttaminen.[55]

Kehitystä helpotti monikin tekijä. Puolue saavutti vuoden 1966 eduskuntavaaleissa huomattavan vaalivoiton, joka lisäsi sen merkittävyyttä. Asevelisosialistit olivat jääneet vähemmistöön ja puolueeseen oli ilmaantunut 1960-luvun lopun vasemmistoradikalismin aallonharjalla runsaasti uusia nuoria kykyjä, esimerkiksi Paavo Lipponen ja Erkki Tuomioja.lähde? Myös kommunistinen vasemmisto oli muutoksen kourissa. Vuonna 1966 kommunistien ammattiyhdistyssiipi Aarne Saarisen johdolla syrjäytti Aimo Aaltosen stalinistisiiven puolueen johdosta. Myös vasemmistoyhteistyö näytti mahdolliselta. Vuonna 1966–1968 Rafael Paasion ja 1968–1970 Mauno Koiviston hallitukset toimivatkin kansanrintamapohjalta. Koiviston hallituksen aloittaessa työnsä 22.3.1968 SDP oli kuitenkin vielä puheenjohtaja Paasion puolueneuvostolta saaman kritiikin johdosta epäyhtenäinen.[60]

Sorsa toimi pääministerinä vuosien 1972 ja 1987 välisenä aikana kaikkiaan 3 652 vuorokautta ja on edelleen Suomen pitkäaikaisin pääministeri. Kekkosen jouduttua sairauden vuoksi eroamaan vuonna 1981 seuraavaksi presidentiksi nousi sosiaalidemokraattien Mauno Koivisto, mikä vahvisti puolueen asemaa entisestään.

Uudistusmielisen Mihail Gorbatšovin nousu Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeriksi vuonna 1985 muutti pian myös Suomen poliittista ympäristöä.

Lipposen kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolue koki kriisin, kun sen puheenjohtaja Ulf Sundqvist sai syytteet miljoonien markkojen taloudellisesta huolimattomuudesta ns. Sundqvist-jupakassa. Ulf Sunqvist erosi ja hänen tilalleen valittiin 1993 Paavo Lipponen. SDP:n kannatus mielipidemittauksissa nousi vuoden 1993 keväällä, jolloin Antero Kekkonen oli vt. puheenjohtaja, 30 prosentin tuntumaan.[61] Nousu jatkui seuraavana vuonna lähes 35 prosenttiin,[62] mikä oli siihen mennessä suurin sotien jälkeisen ajan Suomessa millekään puolueelle mitattu kannatuslukema.

Lipposesta tuli sosiaalidemokraattien murskavoiton myötä sinipunahallituksen pääministeri ja keulahahmo. Lipposen pääministerikausilla Suomi liikkui lähemmäs Euroopan unionin ydintä.[63]

Heinäluoman kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SDP:n vuonna 2020 valittu puheenjohtaja Sanna Marin.

Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK:ssa toiminut Eero Heinäluoma valittiin SDP:n puheenjohtajaksi Jyväskylän puoluekokouksessa 10. kesäkuuta 2005 kolmivuotiselle kaudelle. Puolue sai eduskuntavaaleissa 2007 historiansa siihen mennessä toiseksi alhaisimman vaalituloksen ja jäi oppositioon, kun perustettiin Vanhasen II hallitus.

Urpilaisen kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

10. helmikuuta 2008 Eero Heinäluoma ilmoitti luopuvansa puolueen puheenjohtajuudesta kesäkuun 2008 puoluekokouksessa.[64] Heinäluoman seuraajaksi valittiin puoluekokouksessa kesäkuussa 2008 Jutta Urpilainen. Urpilaisen ensimmäisissä vaaleissa, kunnallisvaaleissa 2008, puolueen kannatus laski alimmalle tasolle vuosikymmeniin.[65] Vuonna 2010 puoluesihteeriksi nousi Mikael Jungner.[66]

Eduskuntavaaleissa 2011 SDP:n kannatus jatkoi laskua siihen mennessä alimmalle tasolleen Suomen historiassa. Koska keskustan kannatus laski alemmaksi, SDP:stä tuli toiseksi suurin puolue. SDP liittyi Kataisen sateenkaarihallitukseen. Sillä oli kuusi ministeriä hallituksessa. SDP sai hallitusohjelmassa ajettua läpi vaalilupauksensa, ettei eläkeikää nosteta tuolla vaalikaudella.[67] Joidenkin arvioiden mukaan SDP menestyi neuvotteluissa paremmin kuin kokoomus.[68][69]

Vuoden 2012 presidentinvaalissa SDP:n ehdokas Paavo Lipponen jäi viidenneksi 6,7 prosentin kannatuksella. Tulos oli SDP:n neljäs peräkkäinen vaalitappio. Puoluesihteeri Mikael Jungner ilmoitti 25. tammikuuta ettei jatkaisi tehtävissään puoluekokouksen jälkeen. SDP:n puoluekokouksessa 25. helmikuuta 2012 Jungnerin seuraajaksi valittiin SAK:n viestintäpäällikkö Reijo Paananen.[70]

Kunnallisvaaleissa 2012 SDP:n kannatus laski siihen mennessä kaikkien aikojen alimmalle tasolle ollen 19,6 %. Puolue menetti 54 198 ääntä edellisiin kuntavaaleihin verrattuna.[71] Kyseessä oli SDP:n viides vaalitappio peräjälkeen ja myös viides vaalitappio Urpilaisen puheenjohtajakaudella.[72]

Rinteen kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2014 SDP:n puheenjohtajaksi valittiin Antti Rinne. Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa SDP:n äänestäjien määrä laski sen historian alimmalle tasolle.[73] Kuntavaaleissa 2017 puolueen kannatus oli 19,4 %.

Kesällä 2018 puolueen kyselykannatus oli 21,6 %. Vain 3 %:n mielestä SDP:n kannatus perustui tällöin edes toissijaisesti Rinteen esiintymiseen julkisuudessa, 8 %:n mielestä syynä oli "SDP:n poliittisten avausten ja ehdotusten hyvyys", 61 %:n mielestä "yleinen kyllästyminen hallitusta kohtaan".[74][75] Rinteen mukaan ihmiset tajuavat, että SDP:llä on visio 2030-luvulle.[76]

Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa SDP nousi suurimmaksi puolueeksi ja Suomeen muodostettiin sosiaalidemokraattien, keskustan, vihreiden, vasemmistoliiton ja RKP:n enemmistöhallitus, jonka pääministeriksi tuli Antti Rinne.

Marinin kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joulukuussa 2019 Antti Rinne erosi pääministerin tehtävästä mm. Postin omistajaohjaukseen liittyvistä seikoista johtuen. Rinteen erottua pääministerin tehtävästä hallituksen johtoon nousi tamperelainen Sanna Marin, joka oli ollut Rinteen hallituksen liikenne- ja viestintäministeri. Rinne jatkoi puolueen puheenjohtajana elokuun 2020 puoluekokouseen asti, jossa Marin valittiin puolueen puheenjohtajaksi.

Nimi ja tunnukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • SDP:n perinteinen tunnus, jota nykyään käytetään lähinnä juhlatilaisuuksissa.

  • SDP:n entinen logo

  • SDP:n logo vuosina 2009–2010.

  • SDP:n logo vuodesta 2020

Rakenne ja organisaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolueen toimielimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ylintä päätösvaltaa puolueessa käyttää joka kolmas vuosi järjestettävä puoluekokous, johon osallistuu 500 edustajaa.[77] Puoluekokousten välillä ylintä päätösvaltaa käyttää kaksi kertaa vuodessa kokoontuva puoluevaltuusto.[78] Käytännön toiminnan johtoelimenä toimii puoluehallitus, joka vastaa käytännön poliittisesta toiminnasta.[79] Ennen vuoden 1993 sääntöuudistusta puoluehallituksen nimitys oli puoluetoimikunta ja puoluevaltuuston nimitys oli puolueneuvosto.[80]

Puoluetoimisto on sijainnut Siltasaaressa, aiemmin Paasivuorenkadulla, sitten vuodesta 1979 puoluetalossa Saariniemenkatu 6:ssa, josta se siirtyi lokakuussa 2015 Ympyrätaloon.[81]

Eduskuntaryhmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä

SDP:tä eduskunnassa edustaa Sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä. Eduskuntaryhmä toimii SDP:n kansanedustajien yhteistyöelimenä. Eduskuntaryhmän merkitys eduskuntatyössä on keskeinen: kokouksissa keskustellaan ajankohtaisista poliittisista kysymyksistä ja muodostetaan kantoja eduskunnan käsittelyssä olevaan asiaan. Kansallisen SDP:n eduskuntaryhmän muodostaa valtiopäiväkaudella 2019–2023 40 kansanedustajaa. Ryhmän puheenjohtajana toimii kansanedustaja Antti Lindtman.[82]

Naisjärjestö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolueen naisjärjestö on vuonna 1979 perustettu Sosialidemokraattiset Naiset, jonka puheenjohtaja on 2011 lähtien Tuula Peltonen. Järjestö kuuluu Sosialistiseen naisinternationaaliin.[83] Nykyistä järjestöä edelsivät Suomen Sosialidemokraattinen Naisliitto (1900–1920), Sos.-Dem. Naisliitto (1921–1959) ja Sosialidemokraattisten Naisten Keskusliitto (1959–1979). Ensimmäinen naisliitoista ryhtyi vuonna 1920 kannattamaan Suomen Sosialistista Työväenpuoluetta, jolloin sosiaalidemokraatit jättivät sen ja perustivat uuden järjestön. Uusi naisliitto jäi 1950-luvun lopun puolueriidassa Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisen Liiton kannattajille, mikä johti jälleen uuden liiton perustamiseen. Vuonna 1979 naisliitto ja naisten keskusliitto sopivat riitansa ja yhdistyivät nykyiseksi järjestöksi.

Nuorisojärjestö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sosiaalidemokraattien nuorisojärjestö on Sosialististen nuorten kansainväliseen liittoon kuuluva Sosialidemokraattiset Nuoret, joka perustettiin vuonna 1959 nimellä Sosialidemokraattisen Nuorison Keskusliitto. Organisoitua valtakunnallista sosialidemokraattista nuorisotoimintaa on kuitenkin ollut Suomessa jo vuodesta 1906 lähtien. Tuolloin perustettiin Suomen Sosialidemokraattinen Nuorisoliitto, johon liittyi jo aiemmin perustettuja alueellisia nuorisojärjestöjä. Sisällissodan jälkeen kommunistit liittolaisineen saivat nuorisoliitossa enemmistön ja sosiaalidemokraattien kannattajat erosivat järjestöstä, kun se alkuvuonna 1921 liittyi Kommunistiseen nuorisointernationaaliin.

Toukokuussa 1921 puolueen nuoriso perusti Suomen Sosialidemokraattisen Työläisnuorisoliiton. Vuosina 1922–1936 työläisnuorisoliitolla oli sääntömääräinen oikeus edustajaan puolueneuvostossa ja puoluekokouksissa.[84] Puolueen varhaisnuorisojärjestö Nuoret Kotkat perustettiin vuonna 1943 työläisnuorisoliiton aloitteesta. Vuonna 1950 työläisnuorisoliitto vaihtoi nimensä Suomen Sosialidemokraattiseksi Nuorisoliitoksi. 1950-luvun lopussa, puolueriidan kärjistyttyä, uusi nuorisoliitto jäi Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisen Liiton kannattajien haltuun, jolloin puolueen kannattajat joutuivat jälleen perustamaan uuden järjestön, Sosialidemokraattisen Nuorison Keskusliiton.

Opiskelijajärjestö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sosialidemokraattisen puolueen opiskelijatoiminnasta vastaa Sosialidemokraattiset Opiskelijat SONK ry. 1980-luvun lopulla liitossa aktivoituivat henkilöt, joista tuli sittemmin puolueen avainpelaajia hallitustyössä. Lipposen hallitusten erityisavustajiksi päätyvät mm. Mikael Jungner, Jari Luoto, Tero Hirvilammi, Petri Mäkinen, Ulla-Maija Rajakangas, Pertti Rauhio, Timo Pesonen ja Tarja Kantola.

Kansainväliset jäsenyydet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Willy Brandt SDP:n vieraana 1977, keskellä SDP:n kv-sihteeri Pentti Väänänen, oikealla puolueen puheenjohtaja Kalevi Sorsa.

Puolue kuuluu Sosialistiseen internationaaliin ja sillä on läheiset suhteet moniin eurooppalaisiin sosiaalidemokraattisiin puolueisiin. Historiallisesti yhteydet ovat olleet läheiset varsinkin tovereihin Ruotsin sosiaalidemokraattisessa työväenpuolueessa.

Puolue, silloinen Suomen Työväenpuolue, kuului vuoden 1902 alusta alkaen Kansainväliseen sosialistitoimistoon, joka oli Toisen internationaalin pysyvä elin. Puolueen ensimmäiset edustajat sihteeristössä olivat J. K. Kari ja Edvard Valpas. Yrjö Sirola korvasi Karin vuonna 1905. Toisen internationaalin Stuttgartin kongressissa kesällä 1907 olivat läsnä puolueesta Valpas ja Hilja Pärssinen. Vuonna 1910 Kööpenhaminassa pidettyyn kongressiin lähti 19 suomalaista, joista viisi edusti sosiaalidemokraatteja. Kokous hyväksyi muun muassa ponnen, joka tuomitsi Venäjän hallituksen Suomea kohtaan harjoittaman politiikan ja kehotti internationaalin jäsenpuolueita esittämään vastalauseita asiasta. Marraskuussa 1912 Baselin kongressissa sosiaalidemokraatteja edustivat Kullervo Manner ja Otto Wille Kuusinen, joka nousi myös Valppaan seuraksi sihteeristöön. Väinö Tanner oli puolueen edustaja kansainvälisessä sosialistisessa parlamenttikomissiossa.[85]

Kansainvälisen työväenliikkeen hajaannuttua päätti puolue kesällä 1916 pidetyssä puoluekokouksessa liittyä sotaa vastustaneiden sosialistien perustamaan niin sanottuun Zimmerwaldin internationaaliin.[86] Sotien jälkeen vuoden 1919 puoluekokouksessa puolueen kansainvälisiä kysymyksiä käsitellyt valiokunta päätti puolueen pysyvän toisessa internationaalissa, jota oltiin organisoimassa uudelleen. Kokousedustajista 27 kannatti äänestyksessä liittymistä Kommunistiseen internationaaliin.[87]

Vuonna 1977 Willy Brandt kävi Suomessa SDP:n vieraana, tapaamisessa pohdittiin Sosialistisen Internationaalin mahdollisuuksia edistää aseidenriisuntaa sekä idän ja lännen välistä liennytystä. Sittemmin Kalevi Sorsan johtama SI:n valtuuskunta kävi näistä asioista huipputason keskusteluja sekä Valkoisessa Talossa että Kremlissä. Keskustelukumppaneina olivat mm. presidentti Jimmy Carter ja varapresidentti George Bush sekä NKP:n pääsihteerit Leonid Brežnev ja Mihail Gorbatšov.[88]

Vuonna 1983 SDP:n kansainvälisten asioiden sihteeri Pentti Väänänen valittiin Sosialistisen Internationaalin pääsihteeriksi. Väänänen toimi SI:n pääsihteerinä 1983–1989.

Kannattajakunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osa artikkelisarjaa:
Työväenkulttuuri
Suomessa
Punainen lippu.
  • Historia
Järjestöt
Puhujat
Arkistot
Äänenkannattajat
Aikakauslehdet
Kulttuurilehdet
Toimittajat
  • Kirjallisuus
Tietokirjat
Kaunokirjallisuus
Kustantajat
Kirjailijat
Runous
  • Taide
Taiteilijaryhmät
Teatteri
Näytelmät
Näyttelijät ja ohjaajat
Musiikki
Säveltäjät
Kuvataiteilijat
  • Koulutus
Järjestöt
Opistot
  • Tapahtumat

Jäsenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolueen jäsenistä on noin 60 % miehiä.[89] Puolueen kannatus keskittyy suuriin ikäluokkiin ja puolueen jäsenten keski-ikä on yli 60 vuotta.[90][91][92] Vuonna 2008 puolueessa oli 61 000 jäsentä.[93] Jäsenet kuuluvat puolueosastoihin, jotka muodostavat kunnallisjärjestöt ja piirijärjestöt vaalipiireittäin. SDP menettää koko ajan kannattajia niin sanotun luonnollisen poistuman kautta.

Demografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2011 joka kolmas SDP:n äänestäjä oli 55–65-­vuotias. Joka neljäs oli yli 65­-vuotias. Lähes joka toinen SDP:n kannattaja oli 55-vuotias tai vanhempi vuonna 2011.[94] Vuonna 2016 SDP:n jäsenistä kaksi kolmasosaa oli eläkeläisiä ja kolmasosa työssäkäyviä[95].

Kannatusalueet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eduskuntavaaleissa puolue on saanut suurimman kannatuksen perinteisesti Pohjois-Karjalan ja Kymen vaalipiireistä, joissa sosiaalidemokraattien kannatus on ollut noin 35–40 prosenttia äänistä. SDP:n kannatus on ollut verraten korkeaa Suomen suurimmissa kaupungeissa; vahvimpia ovat olleet esimerkiksi Pori, Lahti ja Jyväskylä, joissa puolueen ehdokkaat ovat keränneet jopa kolmasosan kaikista äänistä.[92] SDP nauttii suurinta suosiota keskisuurissa teollisuuskaupungeissa ja kaupungistuneissa kasvukunnissa, kuten Imatralla ja Janakkalassa.

Vuoden 2011 vaalien valossa vahvoja SDP-kaupunkeja ovat esimerkiksi Lieksa, Varkaus, Savonlinna, Heinola ja Valkeakoski.

Poliittinen nelikenttä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kunnallisalan kehittämissäätiön vuonna 2015 julkaisemassa tutkimuksessa SDP:n kannattajista 64 prosenttia sijoitti itsensä vasemmistoon, 24 prosenttia keskelle ja 5 prosenttia oikeistoon. Arvoliberaalisuus−arvokonservatiivisuus-ulottuvuudella arvoliberaaleja oli 36 prosenttia, arvokonservatiiveja 18 prosenttia ja keskelle asettuvia 37 prosenttia. Tutkimuksen mukaan kiteytyksenä puolueen kannattajien kannoista voidaan sanoa, että SDP on vasemmistopuolue.[96]

Vaalihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuntakohtaiset tulokset vuoden 2019 eduskuntavaaleissa.
Eduskuntavaaleissa 2011 ja kunnallisvaaleissa 2012 käytetty juliste

Eduskuntavaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eduskuntavaaleissa 1929 ja 1948 paikkamäärältään suurin puolue oli Maalaisliitto, mutta SDP oli ääniosuudeltaan maan suurin. SDP kuitenkin menetti suurimman puolueen asemansa Suomen 22. eduskuntavaaleissa vuonna 1958 niukasti SKDL:lle. Seuraavissa eduskuntavaaleissa vuonna 1962 SDP koki noottikriisin johdosta murskatappion ja sai 38 kansanedustajaa. Tuolloin suurin puolue oli jälleen Maalaisliitto. Eduskuntavaaleissa 1966 puolue nousi jälleen maan suurimmaksi. Seuraavan kerran ykkösasema menetettiin vasta vuoden 1991 vaaleissa Keskustalle, mutta neljän vuoden päästä eduskuntavaaleissa 1995 puolue nousi jälleen suurimmaksi saaden parhaimman tuloksen toisen maailmansodan jälkeen: 28,25 % ääniosuuden ja 63 kansanedustajaa. SDP säilytti asemansa kaksi vaalikautta ja vuoden 2003 vaalivoitosta huolimatta, keskusta nousi niukasti suurimmaksi puolueeksi. Tämän jälkeen suurimman puolueen asemaa on hallinnut keskusta ja kokoomus, kunnes vuoden 2019 vaaleissa SDP nousi jälleen suurimmaksi puolueeksi.

Vuosi Edustajia Kannatus
1907
80 / 200
 329 946 37,03 %
1908
83 / 200
 310 826 38,40 %
1909
84 / 200
 337 685 39,89 %
1910
86 / 200
 316 951 40,04 %
1911
86 / 200
 321 201 40,03 %
1913
90 / 200
 312 214 43,11 %
1916
103 / 200
 376 030 47,29 %
1917
92 / 200
 444 670 44,79 %
1919
80 / 200
 365 046 37,98 %
1922
53 / 200
 216 861 25,06 %
1924
63 / 200
 255 068 29,02 %
1927
60 / 200
 257 572 28,30 %
1929
59 / 200
 260 254 27,36 %
1930
66 / 200
 386 026 34,16 %
1933
78 / 200
 413 551 37,33 %
1936
83 / 200
 452 751 38,59 %
1939
85 / 200
 515 980 39,77 %
1945
50 / 200
 425 948 25,08 %
   
Vuosi Edustajia Kannatus
1948
54 / 200
 494 719 26,32 %
1951
53 / 200
 480 754 26,52 %
1954
54 / 200
 527 094 26,25 %
1958
48 / 200
 449 536 23,12 %
1962
38 / 200
 448 930 19,50 %
1966
55 / 200
 645 339 27,23 %
1970
52 / 200
 594 185 23,43 %
1972
55 / 200
 664 724 25,78 %
1975
54 / 200
 683 590 24,86 %
1979
52 / 200
 691 512 23,89 %
1983
57 / 200
 795 953 26,71 %
1987
56 / 200
 695 331 24,14 %
1991
48 / 200
 603 080 22,12 %
1995
63 / 200
 785 637 28,25 %
1999
51 / 200
 612 963 22,86 %
2003
53 / 200
 683 223 24,47 %
2007
45 / 200
 594 194 21,44 %
2011
42 / 200
 561 558 19,10 %
2015
34 / 200
 489 705 16,51 %
2019
40 / 200
 546 471 17,73 %

Kuntavaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wiki letter w cropped.jpg
 Tämä artikkeli tai osio on keskeneräinen.
Voit auttaa Antsawikiä laajentamalla sivua. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Merkinnän syy: Kunnallisvaalit väliltä 1918 ja 1945 puuttuvat kokonaan.

SDP on ollut kuntavaalien suurin puolue kaikissa vaaleissa lukuun ottamatta vuosia 1960 (suurin SKDL), 2000 (suurin keskusta), 2008, 2012, 2017 ja 2021 (suurin kokoomus).

Vuosi Valtuutettuja Kannatus
1945 2 100 265 689
1950 377 294 25,05 %
1953 449 251 25,53 %
1956 424 977 25,42 %
1960 2 261 414 175 21,10 %
1964 2 543 530 878 24,75 %
1968 2 351 540 450 23,86 %
1972 2 533 676 387 27,05 %
1976 2 735 665 632 24,82 %
1980 2 820 699 280 25,50 %
1984 2 830 666 218 24,70 %
1988 2 866 663 692 25,23 %
1992 3 130 721 310 27,08 %
1996 2 742 583 623 24,55 %
2000 2 559 511 370 22,99 %
2004 2 585 575 822 24,11 %
2008 2 066 541 187 21,23 %
2012 1 729 487 924 19,57 %
2017 1 697 498 252 19,4 %
2021 1 451 433 881 17,7 %

Europarlamenttivaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi Edustajia Kannatus
1996
4 / 16
 482 577 21,45 %
1999
3 / 16
 221 836 17,86 %
2004
3 / 14
 350 525 21,16 %
2009
2 / 13
 292 051 17,54 %
2014
2 / 13
 212 781 12,31 %
2019
2 / 13
 267 342 14,62 %

Presidentinvaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SDP tuki presidentti Urho Kekkosta vuoden 1968 vaaleista aina 1970-luvun lopulle. Suomen ensimmäinen vasemmistopuolueesta tullut presidentti oli SDP:n Mauno Koivisto, joka voitti presidentinvaalit vuonna 1982. Tätä seurasi 30 vuoden aikakausi, jolloin maassa oli sosiaalidemokraattistaustainen presidentti. Merkittävimmät epäonnistumiset presidentinvaaleissa ovat olleet vuoden 1962 vaaleissa, jolloin Rafael Paasio sai vain 13,1 %-osuuden äänistä ja vuoden 2012 vaaleissa, jolloin Paavo Lipponen keräsi 6,7 prosenttiyksikön ääniosuuden.

valitsijamiesten vaali
vuosi ehdokas vm:t äänestäjät %
1925 Tanner, VäinöVäinö Tanner 79 165 091 26,6
1931 Tanner, VäinöVäinö Tanner 90 252 550 30,2
1937 Tanner, VäinöVäinö Tanner 95 341 408 30,7
1950 (ei omaa ehdokasta) 64 343 828 21,8
1956 Fagerholm, Karl-AugustKarl-August Fagerholm 72 442 408 23,3
1962 Paasio, RafaelRafael Paasio 36 289 366 13,1
1968 Kekkonen, UrhoUrho Kekkonen 55 315 068 15,5
1978 Kekkonen, UrhoUrho Kekkonen 74 569 154 23,2
1982 Koivisto, MaunoMauno Koivisto 144 1 370 314 43,1
1988 Koivisto, MaunoMauno Koivisto 128 1 175 209 39,4
 
suora kansanvaali
vuosi ehdokas ään., 1. k % ään., 2. k %
1988 Koivisto, MaunoMauno Koivisto 1 513 234 48,9 (valinta > valitsijam:t)
1994 Ahtisaari, MarttiMartti Ahtisaari 828 038 25,9 1 723 485 53,9
2000 Halonen, TarjaTarja Halonen 1 224 431 40,0 1 644 532 51,6
2006 Halonen, TarjaTarja Halonen 1 397 030 46,3 1 630 980 51,8
2012 Lipponen, PaavoPaavo Lipponen 205 111 6,7 (ei 2. kierroksella)
2018 Haatainen, TuulaTuula Haatainen 97 294 3,2 (ei 2. kierroksella)

Aluevaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi Valtuutetut Äänet
2022 277 359 462 19,3 %

Merkittäviä poliitikkoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puheenjohtajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puheenjohtajat[97] Toimikausi[97]
N. R. af Ursin 1899–1900
J. A. Salminen 1900
K. F. Hellsten 1900–1903
Taavi Tainio 1903–1905
Emil Perttilä 1905–1906
Edvard Valpas-Hänninen 1906–1909
Matti Paasivuori 1909–1911
Otto Ville Kuusinen 1911–1913
Matti Paasivuori 1913–1917
Jussi Pietikäinen 1917
Kullervo Manner 1917–1918
Väinö Tanner 1918–1926
Matti Paasivuori 1926–1930
Kaarlo Harvala 1930–1942
Väinö Salovaara 1942–1944
Onni Hiltunen 1944–1946
Emil Skog 1946–1957
Väinö Tanner 1957–1963
Rafael Paasio 1963–1975
Kalevi Sorsa 1975–1987
Pertti Paasio 1987–1991
Ulf Sundqvist 1991–1993
Paavo Lipponen 1993–2005
Eero Heinäluoma 2005–2008
Jutta Urpilainen 2008–2014
Antti Rinne 2014–2020
Sanna Marin 2020–

Puoluesihteerit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puoluesihteeri[97] Toimikausi[97]
J. K. Kari 1899–1905
Yrjö Sirola 1905–1906
Matti Turkia 1906–1918
Väinö Hupli 1918
Taavi Tainio 1918–1926
K. H. Wiik 1926–1936
Aleksi Aaltonen 1936–1944
Unto Varjonen 1944–1946
Väinö Leskinen 1946–1957
Kaarlo Pitsinki 1957–1966
Erkki Raatikainen 1966–1969
Kalevi Sorsa 1969–1975
Ulf Sundqvist 1975–1981
Erkki Liikanen 1981–1987
Ulpu Iivari 1987–1991
Markku Hyvärinen 1991–1996
Kari Laitinen 1996–2002
Eero Heinäluoma 2002–2005
Maarit Feldt-Ranta 2005–2008
Ari Korhonen 2008–2010
Mikael Jungner 2010–2012
Reijo Paananen 2012–2017
Antton Rönnholm 2017–


Pääministerit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Presidentit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muut hallituksen johtajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Eduskunnan puhemiehet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtioneuvokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Fagerholm, K-A.: Puhemiehen ääni. Tammi, 1977. ISBN 951-30-3980-3.
  • Hölttä, Outi: Suomen puolueiden organisaatiot 1918–39. Julkaisuja C: 17. Turun yliopiston poliittisen historian laitos, 1982. ISSN 0356-8652. ISBN 951-642-188-1.
  • Lyytinen, Eino: Mauno Koivisto. Tie politiikan huipulle. WSOY, 1995. ISBN 951-0-19811-0.
  • Mickelsson, Rauli: Suomen puolueet: Historia, muutos ja nykypäivä. Vastapaino, 2007.
  • Onni Rantala: Suomen puolueiden muuttuminen 1945-1980. Toinen, tarkistettu ja täydennetty painos. Helsinki: Gaudeamus, 1982. ISBN 951-662-320-4.
  • Suomi, Juhani: Taistelu puolueettomuudesta. Urho Kekkonen 1968-1972. Otava, 1996. ISBN 951-1-13548-1.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Mickelsson 2007, s. 396
  2. ↑ Parties and Elections in Europe parties-and-elections.eu.
  3. ↑ Finland - Europe Elects
  4. ↑ Elections in Finland europeelects.eu.
  5. ↑ The Social Democratic Party of Finland sdp.fi. SDP. Viitattu 9.11.2015. (englanniksi)
  6. ↑ Tällaisia ovat suurimpien puolueiden jäsenet: MTV Uutiset selvitti iät ja sukupuolijakauman – keskustalla, SDP:llä ja vihreillä selvät erityispiirteensä MTV Uutiset. 27.7.2021. Viitattu 3.8.2021.
  7. ↑ Jäsenet socialistinternational.org. Viitattu 6.6.2021. (englanniksi)
  8. ↑ Suomen kielen lautakunta 2011: Puolueiden nimet: iso vai pieni alkukirjain Kotus. Viitattu 8.3.2017.
  9. ↑ Yhdistysrekisteri Patentti- ja rekisterihallitus. Viitattu 14.05.2007.
  10. ↑ Lyhenneluettelo 20.12.2013. Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 21.2.2014.
  11. ↑ SDP:n toiminta (Arkistoitu – Internet Archive) www.sdp.fi
  12. ↑ Sosialistinen Internationaali (SI) www.sdp.fi
  13. ↑ Hakahuhta, Ari: Marin SDP:n puheenjohtajaksi: "Teidän ansiosta ja teidän vuoksenne" – Varapuheenjohtajiksi Malm, Skinnari ja Mäkynen, Yle seuraa kokousta Yle Uutiset. 23.8.2020. Viitattu 23.8.2020.
  14. ↑ Sosiaalidemokratian periaatteet SDP. 23.8.2020. Viitattu 27.3.2022.
  15. ↑ Rantala 1982, s. 15–17
  16. ↑ Rantala 1982, s. 19
  17. ↑ Rantala 1982, s. 31
  18. ↑ Rantala 1982, s. 34, 67
  19. ↑ https://www.aamulehti.fi/kotimaa/sdp-ottaa-feministisen-talouden-ymmarryksen-kaiken-politiikkansa-lahtokohdaksi-24152921/ (Arkistoitu – Internet Archive)
  20. ↑ Puolueiden mielestä talouskasvu ratkoo ongelmat Helsingin Sanomat. 3.4.2011. [vanhentunut linkki]
  21. ↑ Ekonomistit teilaavat puolueiden talouspolitiikan Helsingin Sanomat. 3.4.2011. [vanhentunut linkki]
  22. ↑ Rinne: Kuuden miljardin leikkaus mahdottomuus Iltalehti. 19.3.2015.
  23. ↑ Sdp:lle yt-laki yhtä tärkeä kuin maataloustuet keskustalle Turun Sanomat.
  24. ↑ Jungner hiiltyi puolueelleen – ”Hemmetin tontut!” MTV3. 16.1.2015.
  25. ↑ Pakolaispolitiikka jakaa puolueet ja edustajat. Pakolaisapu.fi (Web Archive 2015).
  26. ↑ Politiikan A–Ö. Sdp.fi (Web Archive 2016).
  27. ↑ SDP:n uusi periaatejulistus: Kohti kestävää maailmaa sdp.fi.
  28. ↑ Turkistarhaus kova pala Sdp:lle – puoluekokous kiisteli, mutta päätyi tuotteiden ja tarhauksen kieltämisen kannalle mtvuutiset.fi.
  29. ↑ Vaaliyllätyksiä paljastuu: demareilla kielteinen aukiolokanta, PS kokoomuslinjalla julkisesta sektorista Verkkouutiset. 12.2.2015.
  30. ↑ Ulkoasiainvaliokunnan sd-edustajat: Suomen on haettava Nato-jäsenyyttä sdp.fi. 17.5.2022. Viitattu 12.7.2022.
  31. ↑ HBL: Urpilainen syyttää keskustaa kielisodasta MTV3.
  32. ↑ Puoluekokoukset, puheenjohtajat ja puoluesihteerit 1899 - Suomen Sosialidemokraattinen Puolue. Viitattu 20. heinäkuuta 2021.
  33. ↑ Harri Rinta-aho, Marjaana Niemi, Päivi Siltala-Keinänen & Olli Lehtonen: Historian Tuulet 7, s. 39. Otava, 2004.
  34. ↑ Suomen Työväenpuolueen ohjelma 1899 www.sdp.fi linkki
  35. ↑ Torsten Edgren, Merja Manninen ja Jari Ukkonen; Eepos, Suomen historian käsikirja. Sivu 268. ISBN 951-0-27651-0
  36. ↑ Karl Kautsky. Erfurtin ohjelma. Tammi 1974, 254.
  37. ↑ Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen ohjelma 1903 www.sdp.fi linkki
  38. ↑ Sinä päivänä koneet seisahtuivat Uutispäivä Demari 1.11.2005 linkki
  39. ↑ Uusi Tietosanakirja, osa 19, s. 608. Helsinki: Tietosanakirja Oy, 1965.
  40. ↑ 40,0 40,1 40,2 Fagerholm, K-A.: Puhemiehen ääni, s. 290-307. Tammi, 1977. ISBN 951-30-3980-3.
  41. ↑ Mickelsson 2007, s. 89.
  42. ↑ Suomen historian käsikirja, Eepos, WSOY.lähde tarkemmin?
  43. ↑ Mickelsson 2007, s. 90.
  44. ↑ Pentti Virrankoski, Suomen historia (2001)
  45. ↑ Hannula, J. O.: Suomen vapaussodan historia, s. 46-47. WSOY, 1956.
  46. ↑ Hannula, J. O.: Suomen vapaussodan historia, s. 74. WSOY, 1956.
  47. ↑ Mickelsson 2007, s. 134
  48. ↑ Mickelsson 2007, s. 119.
  49. ↑ Mickelsson 2007, s. 135
  50. ↑ Hölttä 1982, s. 158–161
  51. ↑ Tapani Paavonen: The Finnish Social Democratic Party since 1918. Teoksessa Political Parties in Finland (University of Turku 1987), s. 138–139.
  52. ↑ Mickelsson 2007, s. 159.
  53. ↑ Mykkänen, K. Onko SDP:n ja Vasemmistoliiton yhdistymiselle ohjelmallisia esteitä? Viitattu 20.2.2007
  54. ↑ Leppänen, J. Tampereen riitaiset sosiaalidemokraatit. Koskesta voimaa -sivusto Viitattu 30.3.2020.
  55. ↑ 55,0 55,1 55,2 55,3 55,4 Lyytinen, Eino: Mauno Koivisto. Tie politiikan huipulle, s. 92. WSOY, 1995. ISBN 951-0-19811-0.
  56. ↑ Mickelsson 2007, s. 160
  57. ↑ Mickelsson 2007, s. 169
  58. ↑ Mickelsson 2007, s. 194
  59. ↑ Fagerholm, K-A.: Puhemiehen ääni, s. 324-325. Tammi, 1977.
  60. ↑ Suomi, Juhani: Taistelu puolueettomuudesta. Urho Kekkonen 1968-1972, s. 34. Otava, 1996. ISBN 951-1-13548-1.
  61. ↑ Astikainen, Arto: Sdp:n kannatus nousee yhä. Helsingin Sanomat, 28.4.1993, s. A 3.
  62. ↑ Sdp:n kannatus yhä kasvussa. Helsingin Sanomat, 9.6.1994, s. A 7.
  63. ↑ Luotonen, J. (2003) Lipponen etsii ydintä. Talouselämä 9.5.2003. Pääkirjoitus (Arkistoitu – Internet Archive) Viitattu 20.2.2007
  64. ↑ Heinäluoma ei hae jatkokautta 10.2.2008. Yleisradio. Viitattu 10.2.2008.
  65. ↑ Suosio putosi alemmaksi kuin vuosikymmeniin: Sdp ja keskusta romahtivat vahvoilla kannatusalueillaan. Turun Sanomat. 28.10.2008 [vanhentunut linkki]
  66. ↑ Ylestä tuupattu Jungner pyrkii Sdp:n puoluesihteeriksi ja eduskuntaan, HS 6.5.2010 s. A9. (Arkistoitu – Internet Archive)
  67. ↑ Pernaa, Ville: Demokratian uhrit: Näin hallitus joutui luopumaan kärkitavoitteistaan Suomen Kuvalehti. 20.5.2013. Viitattu 14.4.2017.
  68. ↑ Sdp:n eläkelinja syntyi puolivahingossa hs.fi. 2.2.2013.
  69. ↑ "Sosialistinen manifesti" iltalehti.fi. 20.6.2011.
  70. ↑ Reijo Paanasesta SDP:n puoluesihteeri Yle.fi. 25.5.2012. Viitattu 25.5.2012.
  71. ↑ Kunnallisvaalit 28.10.2012: Koko maa Vaalit.fi. 14.6.2013 (päivitetty). Oikeusministeriö. Viitattu 14.4.2017.
  72. ↑ YLE:n tulospalvelu, kuntavaalit 2012 Yle.fi. 1.11.2012. Viitattu 4.11.2012.
  73. ↑ Perussuomalaiset nousi huikealla kirillä hopealle, Sdp:n tulos kaikkien aikojen huonoin 19.4.2014. hs.fi. Arkistoitu 21.4.2015. Viitattu 20.4.2014.
  74. ↑ Sdp:n Antti Rinne nousi suosikiksi pää­ministeri­kandidaateista, mutta suosion syy vesittää puolueen riemun Helsingin Sanomat. 4.7.2018.
  75. ↑ Antti Rinteen suosio ei johdu Antti Rinteestä Helsingin Sanomat. 5.7.2018.
  76. ↑ Rinne tyytyväinen SDP:n kannatushyppäykseen: "Ihmiset alkavat nähdä, että tuossa on joukkue, jolla on visio 2030-luvulle" yle.fi.
  77. ↑ Puoluekokous sdp.fi
  78. ↑ Puoluevaltuusto (Arkistoitu – Internet Archive) sdp.fi
  79. ↑ Puoluehallitus (Arkistoitu – Internet Archive) sdp.fi
  80. ↑ Sosialidemokraattisen Puolueen toimintakertomukset 1993–1995, s. 24. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue. Teoksen verkkoversio.
  81. ↑ Reetta Heiskanen: Sdp:llä muutto edessäArkistoitu kopio 7.6.2015. Hs.fi. Arkistoitu 30.9.2015. Viitattu 30.9.2015.
  82. ↑ Sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä 30.11.2020. Eduskunta. Viitattu 8.1.2021.
  83. ↑ Members (Arkistoitu – Internet Archive) (Socialist International Women)
  84. ↑ Hölttä 1982, s. 31
  85. ↑ Hannu Soikkanen: Kohti kansanvaltaa 1 (SDP 1975), s. 165–168.
  86. ↑ Hannu Soikkanen: Kohti kansanvaltaa 1 (SDP 1975), s. 209.
  87. ↑ Hannu Soikkanen: Kohti kansanvaltaa 1 (SDP 1975), s. 368.
  88. ↑ Purppuraruusu ja samettinyrkki. Kellastupa. s. 64–72. ISBN 9789525787115
  89. ↑ HS: Suurissa puolueissa miesenemmistö Turun Sanomat. 18.9.2008. Arkistoitu 13.8.2011.
  90. ↑ Kaarto, Hanna: Kokoomus, vihreät ja perussuomalaiset kasvattavat jäsenmääriään Helsingin Sanomat. 2.8.2008. Arkistoitu 25.4.2011.
  91. ↑ Puoluetoiminta jäänyt häviölle kilvassa ihmisten ajankäytöstä Turun Sanomat. 23.3.2008. Arkistoitu 13.8.2011.
  92. ↑ 92,0 92,1 Borg, S. Vaalit ja puolueiden kannatus blogs.helsinki.fi. Viitattu 17.11.2010.
  93. ↑ Kiinnittyminen puolueisiin kansanvalta.fi. Arkistoitu 20.7.2011. Viitattu 18.2.2010.
  94. ↑ Minä kannatan (PDF) Suomen Kuvalehti.
  95. ↑ Jussi Virkkunen: Tutkimus: Tällaisia puolueiden jäsenet ovat – keskusta ja SDP eläkeikäisten puolueita ja perussuomalaiset miesten Yle. 27.3.2017. Viitattu 5.1.2022.
  96. ↑ Puolueet vasemmisto–oikeisto ja arvoliberaali–arvokonservatiivi -janoilla (PDF) KAKS.fi. 29.3.2015. Kunnallisalan Kehittämissäätiö. Arkistoitu 24.10.2017. Viitattu 12.6.2017.
  97. ↑ 97,0 97,1 97,2 97,3 SDP:n puheenjohtajat ja puoluesihteerit (SDP)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Iivari, Ulpu: Kansanvallan puolustajat: sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä 100 vuotta (Otava 2007)
  • Jouhki, Hannu: Demari ajaa Bemarilla (2010)
  • Lehtinen, Lasse: Aatosta jaloa ja alhaista mieltä – Urho Kekkosen ja SDP:n suhteet 1944–1981 (WSOY 2002)
  • Majander, Mikko: Demokratiaa dollareilla – SDP ja puoluerahoitus pulataloudessa 1945–1954 (Otava 2007).
  • Soikkanen, Hannu: Kohti kansan valtaa osat 1–3 (Suomen sosialidemokraattinen puolue, 1975, 1987 ja 1991).
  • Outinen, Sami: Sosiaalidemokraattien tie talouden ohjailusta markkinareaktioiden ennakointiin: Työllisyys sosiaalidemokraattien politiikassa Suomessa 1975–1998. Väitöskirja. Helsinki: Into, 2015. ISBN 978-952-264-419-0. Tiivistelmä.
  • Vuolanne, Antti: Sosiaalinen tasaus ja tehokas talous. Sosialidemokraattinen talouspolitiikka markkinataloudessa (Kalevi Sorsa -säätiön julkaisuja 2/2011)
  • Väänänen, Pentti: Purppuraruusu ja Samettinyrkki (Kellastupa 2013)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Antsamedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suomen Sosialidemokraattinen Puolue.
Noudettu kohteesta ”https://antsawiki.shoutwiki.com/w/index.php?title=Suomen_Sosialidemokraattinen_Puolue&oldid=17493”