Suomen Muurarien Liitto
| Suomen Muurarien Liitto | |
|---|---|
| Perustettu | 1904 |
| Lakkautettu | 1971 |
| Perustaja | muurareiden ammattiosastot |
| Tyyppi | ammattiliitto |
| Toimiala | muurausalan työntekijöiden edunvalvonta |
| Toiminta-alue | Suomi |
| Kattojärjestö | SAJ / SAK / SAK |
| Jäsenlehti | Peruskivi |
Suomen Muurarien Liitto (SML) oli vuosina 1904–1971 toiminut ammattiliitto. Liitto kuului Suomen Ammattijärjestöön 1909–1930, Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliittoon 1935–1969 ja Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestöön 1969–1971. Liitto julkaisi lehteä Peruskivi (1909–1930).
Ammattikuntaisesti järjestäytynyt SML teki usein yhteistyötä samoilla työpaikoilla vaikuttaneen teollisuusliittopohjaisen Suomen Rakennustyöläisten Liiton kanssa. 1940-luvulta alkaen sopimusneuvottelut ja työtaistelut koordinoitiin. Liitoilla oli yhteisiä järjestöjä, tapahtumia ja kursseja. Rakentaja oli myös SML:n lehti.[1] Alan työntekijöiden yhdistymisestä keskusteltiin 1910-luvulta alkaen[2] ja vuonna 1971 SML viimein yhdistyi rakennusliittoon. Vuonna 1970 liittoon kuului 5 206 jäsentä, joista 99,9 prosenttia oli miehiä.[3]
Liitto kuului alan kansainväliseen kattojärjestöön vuodesta 1909 alkaen. Vuonna 1950 SML siirtyi UBTI:stä[4] Maailman ammattiyhdistysten liiton alaisuudessa toimineeseen Kansainväliseen rakennus-, rakennusaine- ja puuteollisuustyöväen liittoon (UITBB). Vuosina 1929–1959 SML kuului myös Muurarien skandinaaviseen rahastoon, jonka muut jäsenet kuuluivat 1950-luvulla UITBB:n kanssa kilpailleeseen VAKL:n IBTU:hun.[5]
SML:n vastapuolia työmarkkinaneuvotteluissa olivat Rakennusteollisuusliitto ja Rakennusaineteollisuuden Työnantajaliitto.[6]
Suomen Muurarien Työttömyyskassa toimi heinäkuusta 1957 alkaen.[7]
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Perustaminen ja alkuvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Muurareiden valtakunnallinen yhteistoiminta alkoi elokuussa 1898 Helsingissä pidetyssä muurarien ammattiosastojen ensimmäisessä edustajakokouksessa, jossa olivat edustettuina Helsingin, Kotkan, Tampereen, Turun, Vaasan ja Viipurin osastot. Edustajakokous esitti vaatimuksia muun muassa työajan lyhentämisestä ja minimipalkkalaista sekä suhtautui kielteisesti urakkatöihin. Kokous perusti muurarien keskushallinnon, jonka puheenjohtajaksi valittiin A. Johansson ja sihteeriksi Edvard Valpas-Hänninen. Keskushallinto otti tehtäväkseen muurarien ammattiliiton sääntöjen ja ohjelman valmistelun. Kesäkuussa 1900 kokoontunut toinen edustajakokous hyväksyi yksimielisesti esitykset Suomen Muurarien Liiton perustamisesta ja ohjelmasta. Ohjelmassa vaadittiin muun muassa kahdeksan tunnin työpäivää, minimituntipalkkaa, luottamusmiesjärjestelmän kehittämistä ja urakkatöistä luopumista. Sihteeriksi valittiin Paavo Leppänen. Viranomaiset eivät vahvistaneet liiton sääntöjä, joten toiminta jatkui keskushallinnon puitteissa.[8]
Muurarien kolmas edustajakokous kokoontui Helsingissä 24.–25. marraskuuta ja päätti jälleen liiton perustamisesta. Puheenjohtajaksi valittiin K. Saxberg, varapuheenjohtajaksi Paavo Leppänen ja sihteeriksi Emil Leino. Tällä kertaa säännöt vahvistettiin ja toiminta alkoi. Paikallinen palkkasopimus työnantajayhdistyksen kanssa solmittiin Helsingissä kesällä. Liitto osallistui aktiivisesti vuoden 1905 suurlakkoon. Leppänen toimi suurlakkokomitean puheenjohtajana.[9] Perustettaessa liittoon kuului 5 osastoa. Tampereen osasto liittyi vasta vuonna 1906. Vuoden 1907 alkaessa liittoon kuului 21 osastoa ja 1 802 jäsentä. Syksyllä 1906 Helsingin muurarien osasto saavutti yhdeksän tunnin työpäivän yhdeksän päivää lakkoiltuaan. Saman asian puolesta järjestettiin seuraavina vuosina työtaisteluita vaihtelevin tuloksin myös muilla paikkakunnilla. Viipurissa kuukausia kestänyt lakko päättyi tappioon työnantajien värvättyä lakonmurtajia Venäjältä. Tuntipalkoista sovittiin useilla paikkakunnilla. Ensimmäinen paikallinen työehtosopimus saatiin aikaan Helsingissä 1907. Muurarit saivat sopimuksella muun muassa luottamusmiehen ja heidät vapautettiin aputöistä. Kotkassa ja Haminassa työntekijät onnistuivat urakkatöiden lopettamisessa. Vuoden 1908 lopussa noin kolme neljännestä jäsenistöstä työskenteli jonkinlaisten sopimusten alaisuudessa, mutta niiden muodot ja määräykset vaihtelivat huomattavasti.[10]
Työnantajien perustamaan Suomalaista puoluetta lähellä olleeseen Suomalaiseen Työväenliittoon kuului muurariosastoja. Vuonna 1909 työnantajat irtisanoivat SML:n kanssa tehtyjä sopimuksia ja ryhtyivät yhteistyöhön alemmat sopimusehdot hyväksyneen työväenliiton kanssa. SML kielsi jäseniään työskentelemästä uusilla ehdoilla. Työnantajien sopimustoiminta työväenliiton Helsingin osaston kanssa päättyi vuonna 1914, koska sopimuksia ei käytännössä noudatettu.[11]
Suomen Kaakeli-, Fajanssi- ja Uunityöntekijäin Liitto hajosi vuonna 1915, jolloin uunintekijät liittyivät muurarien liittoon.[12] Vuodenvaihteessa 1917–1918 järjestön nimeksi vaihdettiin Suomen Muurarien, Rapparien ja Uunintekijäin Liitto.
1920-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Monet SML:n aktiivit osallistuivat sisällissotaan punaisten puolella. Rintamalla, teloituksissa ja vankileireillä kuoli yli sata jäsentä. Liittotoimikuntaan kuuluneista Edvard Nyqvist sai kymmenen vuoden tuomion. Liiton toiminta alkoi uudelleen vähitellen vuoden 1919 aikana.[13] Liiton viides edustajakokous pidettiin huhtikuussa 1922. Enemmistön edustajista muodostivat Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen kannattajat. Sihteeriksi valittiin Erkki Härmä, joka voitti vastaehdokkaana olleen SDP:n kannattaman edeltäjänsä äänin 21–11.[14] Koska työnantajat eivät suostuneet sopimuksiin, liitto julisti (jo aiemminkin käytetyn) yksipuolisen palkka- ja urakkahinnoittelun, jota valvoivat työmaaluottamusmiehet. Liiton palkkanormit pitivät varsin hyvin. 1920-luvun puolivälissä alkanut noususuhdanne nosti alan palkkoja ja liiton jäsenmäärä ylitti kolme tuhatta. Yli puolet järjestäytyneistä muurareista työskenteli Helsingissä, jossa työnantajat suostuivat sopimuksiin liiton kanssa jälleen vuonna 1927.[15]
Vuoden 1922 liittokokous päätti yhdistymisestä suunnitteluvaiheessa olleeseen teollisuusliittopohjaiseen Suomen Rakennustyöväen Liittoon. Hankkeen aktualisoiduttua liitto järjesti fuusiosta jäsenäänestyksen, jossa enemmistö kannatti jatkamista itsenäisesti. Alhaisesta äänestysaktiivisuudesta huolimatta liittohallinto päätti kunnioittaa tulosta ja sitovuus vahvistettiin vuoden 1927 liittokokouksessa. Kokous päätti lyhentää nimen takaisin Suomen Muurarien Liitoksi. Sovinnollisissa merkeissä sujunut kokous päästi muun muassa entisen puheenjohtajan takaisin liittotoimikuntaan. SML liittyi Skandinavian muurarien avustusrahastoon vuoden 1929 alusta alkaen. Liiton säännöllinen urheilu- ja retkeilytoiminta alkoi.[16]
SAJ hajosi vuoden 1929 edustajakokouksen jälkeen ja sosialidemokraatit kehottivat hallitsemiaan osastoja eroamaan keskusjärjestön alaisista liitoista. Muurariliiton sosialidemokraattisenemmistöiset osastot eivät kuitenkaan liittyneet Ammatillisten järjestöjen valtuuskuntaan. Entinen puheenjohtaja Hautala ehdotti jättäytymistä molempien keskusten ulkopuolelle. Lokakuussa SML teki SAJ:n toimikunnalle ehdotuksen ylimääräisen liittokokouksen koollekutsumisesta. Muurareita tuki kuusi SAJ:n (ja kaksi AJV:n) liittoa, mutta enemmistön SAJ:ssa muodostaneet suuret teollisuusliitot vastustivat aloitetta ja se raukesi.[17] Liiton sihteeri Erkki Härmä kuului SAJ:n jyrkkää linjaa vastustaneeseen ja yhteistyötä sosialidemokraattien kanssa kannattaneeseen Suomen työväen vasemmistoryhmään, jonka kannattajia SAJ:ta johtaneet kommunistit pitivät ”hoipertelijoina”.[18]
Alkuvuonna 1930 liitto järjesti äänestyksen SAJ:sta eroamisesta, mutta 55 prosenttia osallistujista kannatti jäsenyyden säilyttämistä. Kesäkuussa 1930 liitto allekirjoitti työehtosopimukset Tampereella ja Helsingissä. Niiden toimeenpano keskeytyi pian, kun SAJ:n ja sen alaisten liittojen toiminta estettiin Lapuan liikkeen painostuksen myötä syntyneillä kommunistilaeilla. Lakkauttamisten alettua liittotoimikunta päätti toimintamahdollisuudet pelastaakseen erota SAJ:sta heinäkuun alussa. Päätöstä tuki elokuussa pidetty osastojen neuvottelukokous, joka päätti myös hakeutua yhteistyöhön SAK:ta perustamassa olleiden kanssa. Keskusliittoa perustettaessa liitto oli kuitenkin toimintakiellossa.[19]
Toimintakielto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Raastuvanoikeus vahvisti valtioneuvoston liitolle antaman väliaikaisen toimintakiellon, mutta hylkäsi vaatimuksen lakkauttamisesta. Ratkaisua perusteltiin sillä, että SML oli suhtautunut SAJ:hin varauksellisesti ja lopulta eronnut järjestöstä. Syyttäjä valitti tuomiosta ja hovioikeus määräsi liiton lakkautettavaksi. Liitto valitti tuomiosta ja Korkein oikeus päätti joulukuussa 1933 jättää voimaan raastuvanoikeuden ratkaisun. SML oli ainoa SAJ:n lakkautetuiksi tuomituista liitoista, jonka toimintakielto kumottiin. Liitto sai tiedon KO:n päätöksestä huhtikuussa 1934.[20]
Rakentaminen väheni jyrkästi 1920-luvun lopussa alkaneen laman myötä. Tämä johti muurareiden massatyöttömyyteen. SML:n toimintakiellon jälkeen työnantajat irtisanoivat kaikki liiton kanssa tehdyt sopimukset ja alensivat palkkoja huomattavasti.[21]
Muuraustyöntekijäin liitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Syyskuussa 1930 perustettu SAK päätti muodostaa uuden liiton lakkautetun SML:n tilalle. Helsinkiläisistä osastoista koottu muurarien toimikunta valmisteli asiaa sihteeri Erkki Härmän johdolla ja uusia osastoja perustettiin ympäri maata. Suomen Muuraustyöntekijäin Liitto perustettiin 14.–15. joulukuuta. Mukana oli 23 osastoa. Liiton puheenjohtajaksi valittiin Arvo Vilkas ja sihteeriksi Härmä.[22] SAK pyrki järjestäytymään ensisijaisesti teollisuusliittopohjaisesti, mutta muurarit saivat poikkeusluvan jatkaa omana liittona.[23] Suurin osa SML:n jäsenistä ei liittynyt hajotusjärjestönä pitämäänsä muuraustyöntekijäin liittoon, jonka jäsenmäärä jäi neljäsosaan SML:n aiemmasta. Ryhmät eivät kyenneet yhteistoimintaan työpaikoilla. Heikoksi jäänyt uusi liitto ei pystynyt vastaamaan työehtojen ja palkkojen heikennyksiin järjestövoimallaan.[24]
Vuonna 1933 Helsingin muuraustyöntekijäin osasto alkoi järjestää muurareiden yleisiä kokouksia, joihin osallistui molempien liittojen edustajia. Kokouksista muodostui väittelytilaisuuksia, joissa purettiin patoutuneita skismoja. Muurausliitosta äänessä oli etenkin Härmä ja SML:n linjaa puolustivat Väinö Tattari ja Nyqvist. Vähitellen kiistat laantuivat ja osanottajat pääsivät yhteisymmärrykseen palkkavaatimuksesta, joka saatiin pian myös toteutetuksi. Keväällä 1934 Tattari valittiin muuraustyöntekijäin osaston luottamusmieheksi ja Nyqvist puheenjohtajaksi.[25]
Syksyllä 1934 muuraustyöntekijäin liiton edustajakokous päätti järjestön fuusioitumisesta muurarien liittoon. Liitto lopetti toimintansa vuoden loppuun mennessä ja SAK:n jäsenyys siirtyi muurarien liitolle 1. tammikuuta alkaen.[26]
Uusi alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Keväällä 1934 Helsingin muurarit esittivät palkankorotusvaatimuksia, joiden puolesta aloitettiin lakko 23. toukokuuta työnantajien kieltäydyttyä neuvotteluista. Neuvottelut alkoivat lopulta heinäkuun lopussa ja työtaistelu päättyi 17. elokuuta, kun työnantajat myöntyivät huomattaviin palkankorotuksiin. Lakkoon osallistuivat sekä muuraustyöntekijäin että (toimintaoikeutensa juuri ennen lakon alkua takaisin saaneen) muurarien liiton jäsenet. Noin 900 työntekijää kerännyt lakkorintama piti varsin hyvin, vaikka työnantajat yrittivät murtaa sitä esimerkiksi uhkailun, Vientirauhan sekä uuden rapparikoulun avulla. Lakonmurtajat poistuivat työpaikoilta lakon päätyttyä. SML maksoi huomattavia lakkoavustuksia varoista, jotka oli aiemmin siirretty turvaan Ruotsiin toimintakiellon uhatessa.[27] 1930-luvun loppupuolella SML onnistui taistelemaan alan reaaliansiot takaisin 1920-luvun lamaa edeltäneelle tasolle. Muurareiden tuntipalkat olivat tämän jälkeen noin 25 prosenttia suuremmat kuin teollisuudessa keskimäärin.[28] Vuonna 1936 liittoon kuului 1 835 jäsentä.[29]
Liiton seitsemäs edustajakokous pidettiin 30. syyskuuta – 1. lokakuuta 1934. Kokous päätti liittymisestä SAK:hon seuraavan vuoden alusta alkaen. Liittoon perustettiin nuorisojaosto. Samalla paikkakunnilla toimineita osastoja kehotettiin yhdistymään. Sihteeriksi valittiin Härmä ja kokouksessa valittu liittotoimikunta valitsi puheenjohtajaksi Arvo Vilkkaan.[30] Kahdeksas edustajakokous 15.–17. toukokuuta 1938 päätti ottaa käyttöön Ruotsin muurarien liiton esimerkin mukaiset työkuntien ohjesäännöt. Sääntöjen noudattaminen osoittautui kuitenkin mahdottomaksi, koska Suomessa työkuntien asema ei vastannut ruotsalaista mallia, jossa sama työkunta teki urakat alusta loppuun.[31]
1940-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sota-aikana liiton osastojen toiminta oli vähäistä. Huhtikuussa 1943 pidetty yhdeksäs edustajakokous perusti uudeksi toimielimeksi valtuuston.[31] SML piti ylimääräisen liittokokouksen 10.–11. kesäkuuta 1945. Kokous päätti yhdistymisestä Rakennustyöläisten liittoon, mutta ratkaisu alistettiin jäsenäänestykselle ja seuraavalle sääntömääräiselle kokoukselle.[32] Liiton ensimmäinen valtakunnallinen työehtosopimus allekirjoitettiin 26. heinäkuuta 1945.[33]
Sotien jälkeen kommunistien ja kansandemokraattien kannattajat muodostivat Muurarien liitossa enemmistön. Liitto osallistui kommunistijohtoisten liittojen yhteisiin kampanjoihin ja julkilausumat heijastelivat SKDL:n linjauksia.[34]
Liiton kymmenes edustajakokous kokoontui 22.–23. toukokuuta 1949 Helsingissä. Neljä vuotta aiemmin tehty päätös fuusiosta rakennusliittoon kumottiin, koska sitä oli jäsenäänestyksessä kannattanut alle kymmenen prosenttia muurareista.[35] Liitto aloitti yhteistoiminnan Neuvostoliiton kunnallisen huonerakennustyöläisten liiton kanssa.[4]
Syksyllä 1949 SML osallistui kommunistien aloittamaan yhteiseen työtaisteluun, jonka seurauksena liitto muiden tavoin erotettiin SAK:sta. SML päästettiin kuitenkin pian takaisin, kun liitto hyväksyi SAK:n paluulle asettamat, katumusta edellyttäneet, ehdot.[36]
1950-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1951 SML tuki SAK:n ulkopuolisen Suomen Putkimiesliiton lakkoa, jonka tavoitteena oli siirtää työehtosopimus pientä vähemmistöä edustaneelta SAK:n metalliliitolta. SML piti metalliliiton sopimuksilla töihin palanneita rikkureina ja SAK:n työvaliokunta huomautti liittoa useamman kerran metalliliittolaisiin työpaikoilla kohdistettujen painostustoimenpiteiden sopimattomuudesta.[37] Vuonna 1951 SML:n ja rakennusliiton työnantajien kanssa sopimat kahdeksan prosentin urakkapalkkojen korotukset eivät lopulta toteutuneet, koska kommunistijohtoiset liitot eivät suostuneet sopimusten yhteydessä vetoamaan niin sanottuun A-sopimukseen, jonka koettiin edustavan linnarauhaa työnantajien kanssa. Korotukset sinänsä olivat A-linjan mukaisia, mutta hinta- ja palkkaneuvosto jätti ne vahvistamatta.[38]
Kesällä 1953 liitto kävi menestyksellisen puolustustaistelun, kun työnantajat pyrkivät alentamaan palkkoja ja heikentämään ehtoja. Kampanja sisälsi paikallisia lakkoja. Sopimukset solmittiin pitkälti entisin ehdoin elokuussa. Onnistuminen vahvisti rakennusalan työtaisteluvalmiutta. Seuraavana vuonna jäsenistö torjui lähes yksimielisesti työnantajien esittämän tarjouksen, mutta liitto ei saanut SAK:lta uhkavaatimuslupaa. SAK:n ja STK:n välityksellä käydyt neuvottelut johtivat lopulta joihinkin parannuksiin, mutta palkankorotuksia ei tullut.[39]
Vuoden 1956 yleislakon alkaessa muurausalan työt pysähtyivät täydellisesti koko maassa.[40]
11. toukokuuta 1957 SML ja rakennusliitto järjestivät yhteisen työnseisauksen viikkotyöajan lyhentämisen puolesta. Työnantajat vastasivat päivän kestäneellä työsululla.[41] Työmarkkinaratkaisut seurasivat 1950-luvulla usein metalliliiton esimerkkiä. SML kritisoi metallin sopimuksia liiasta maltillisuudesta.[42] 1. kesäkuuta 1959 SML aloitti yhdessä rakennusliiton kanssa viisi viikkoa kestäneen työtaistelujen sarjan, jolla vaadittiin kompensaatiota yleislakon jälkeen urakkapalkkojen tilalle tulleiden aikapalkkojen myötä alentuneille tuloille. Liitot saivat SAK:lta työtaisteluluvan. Työnantajien taivuttua rakennusala sai yleistä linjaa korkeammat korotukset ja viikkotyöajan lyhennyksen ympärivuotisesti 45 tuntiin.[43]
1960-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ammatillisen liikkeen hajaannus ei juurikaan vaikuttanut Muurarien liittoon. SAJ:ssä muurarit kuuluivat Yleis- ja Erikoisalojen Liittoon,[44] johon SML:n arvion mukaan liittyi noin 50–100 muuraria.[45] Osastoista YEL:ään siirtyivät Kouvola ja Loviisa.[46] Loppuvuonna 1969 SML:ään yhdistyi YEL:stä neljä muurariosastoa ja 56 jäsentä, kun muut YEL:n rakennusalan osastot yhtyivät rakennusliittoon.[45]
Keväällä 1963 SAK:n valtuusto otti SML:n esityksestä kielteisen kannan hallituksen kaavailemaan liikevaihtoverouudistukseen.[47]
Vuonna 1963 SML osallistui Siikarannan Rakennustyöläisten loma- ja kurssikodin perustamiseen vastaamalla noin kahdeksasosasta kustannuksia.[48]
Vuodesta 1969 alkaen SML solmi palkka- ja työehtosopimuksia myös Neuvostoliitossa työskennelleille jäsenilleen. Ehdot vastasivat pääosin suomalaisia sopimuksia. Suomalaisia muurareita oli mukana muun muassa Tallinnan suurhotellin projektissa.[49]
Yhdistyminen Rakennusliittoon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1961 SAK tiedusteli liitoilta suhtautumista teollisuusliittoperiaatteeseen. SML otti myönteisen kannan ja ehdotti perustettavaksi uutta liittoa, joka olisi kattanut kaikki (myös rakennus- ja muurariliittojen ulkopuoliset) rakennustöissä ja rakennusaineteollisuudessa työskennelleet. SML kuitenkin korosti, ettei fuusioita tule tehdä pakkoratkaisuilla liittoja kuulematta.[50]
Kesällä 1965 SML kannatti useiden eri suuntauksia edustaneiden liittojen sovintoesitystä ammatillisen liikkeen eheytymisestä.[51] Vuonna 1968 eheytysratkaisuun yhdistettiin pienten liittojen yhdistäminen suurempiin.[52] SML ja SRL neuvottelivat yhdistymissopimuksen, mutta jäsenäänestyksessä, johon osallistui 46 prosenttia jäsenistä, 67 prosenttia kannatti itsenäistä liittoa. Maaliskuussa 1969 keskustasolla tehdyt sopimukset eheytymisestä sisälsivät muurarien sulautumisen rakennusliittoon vuoden 1970 loppuun mennessä. Liiton 15. edustajakokous 31. toukokuuta – 1. kesäkuuta 1969 päätti äänestystulosta noudattaen jatkaa itsenäisenä ja anoa uuden keskusjärjestön jäsenyyttä.[53] Pari viikkoa myöhemmin pidetyssä SAK:n perustavassa kokouksessa liitto puolusti itsenäisyyttään.[54] Sihteeri Matti Ojala valittiin SAK:n hallitukseen.[55]
Alkuvuonna 1971 SML hylkäsi UKK-sopimuksen, jota vastusti jäsenäänestyksessä 90 prosenttia muurareista. 11. maaliskuuta liitto ryhtyi lakkoon yhdessä rakennusliiton kanssa. Työtaistelu koski vain valittuja työpaikkoja ja se päättyi 4. huhtikuuta, kun muurarit hyväksyivät keskusjärjestöjen ja valtion välityksellä neuvotellut talonrakennus- ja voimalaitosrakennustyöehtosopimukset. Tulen- ja haponkestäviä muuraustöitä tehneissä keraamisen teollisuuden laitoksissa sopu syntyi vasta kahdeksan viikon jälkeen, jolloin alalle saatiin ensimmäinen yleinen työehtosopimus.[56]
Loppuvuonna 1970 SML ja SRL neuvottelivat yhdistymissopimuksen, josta äänestettiin tammikuun 1971 alussa. Liittovaltuusto suositteli jäsenille sopimuksen hyväksymistä äänin 8–6, mutta 59 prosenttia asettui vastustavalle kannalle. Äänestysaktiivisuus oli 49 prosenttia. Toukokuussa SAK:n kärsivällisyys loppui. Muurarit saivat valita joko rakennusliittoon liittymisen tai jatkon keskusjärjestön ulkopuolella.[57]
Kolmas äänestys yhdistymisestä järjestettiin 15.–31. elokuuta. Niukka enemmistö kannatti ratkaisua äänin 1 073–1 034. Aktiivisuus jäi edelliskertoja laimeammaksi. Lopullisesti asiasta päätettiin Helsingin Kulttuuritalossa 22. syyskuuta pidetyssä ylimääräisessä edustajakokouksessa, johon otti osaa 99 edustajaa 81 osastosta. Yhdistyminen voitti äänin 57–40. Fuusiota vastustaneet esittivät keskusteluissa jyrkkiä puheenvuoroja, joissa kyseenalaistettiin päätöksen lisäksi kokouksen päätösvaltaisuus. Päätöksiin esitettiin runsaasti vastalauseita ja eriäviä mielipiteitä.[58]
Rakennusliittoon muodostettiin 20-henkinen muurarien jaosto, jonka ensimmäiset jäsenet valittiin liiton lakkauttaneessa edustajakokouksessa. Jaostoon valitut edustivat muurareita myös rakennusliiton seuraavana päivänä alkaneessa edustajakokouksessa. Jaostosihteeriksi valittiin SML:n valistussihteeri Sole Halme. Muurareiden osastot jatkoivat itsenäisinä uudessa liitossa.[58]
Puheenjohtajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Herman Hautala 19xx–1922
- Arvo Vilkas 1934–19xx
- Paavo Parviainen 1945–19xx[33]
- Niilo Ahava 19xx–1969 [59]
- Leo Westerlund 1969–1971[45]
Sihteerit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Emil Leino 19xx–1922
- Erkki Härmä 1922–1930, 1934–1945[33]
- Urho Kilpinen 1945–1969[60]
- Matti Ojala 1969–1971[45]
Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Tapio Bergholm: Sopimusyhteiskunnan synty I. Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto 1944–1956. Otava, 2005. ISBN 951-1-20418-1.
- Tapio Bergholm: Sopimusyhteiskunnan synty II. Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto 1956–1969. Otava, 2007. ISBN 978-951-1-21744-2.
- Urho Kilpinen: Muurarit ammattiyhdistysliikkeessä. Työ jatkuu. Suomen Muurarien Liiton toiminta vv. 1904–1971. Satakunnan Yhteisvoima Oy, 1980. ISBN 951-99252-4-4.
Osastot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- osasto n:o 1 (Helsinki, 19xx–1971→ RL os. 601)
- osasto n:o 2 (Viipuri)
- Viipurin osasto n:o 3[63]
- Turun osasto n:o 3
- Lahden osasto n:o 4
- Lahden osasto n:o 5[63]
- Hangon osasto n:o 5
- Sortavalan osasto n:o 6
- Kotkan osasto n:o 7
- osasto n:o 8 (Tampere)
- Vaasan osasto n:o 9
- osasto n:o 9 (Hämeenlinna, 19xx–1971→ RL os. 609)
- Vaasan osasto n:o 10[63]
- osasto n:o 11 (Vaasa, 19xx–1971→ RL os. 611)
- Kuopion osasto n:o 12[63]
- Lappeenrannan osasto n:o 12
- Porin osasto n:o 13
- Porin osasto n:o 14[63]
- Oulun osasto n:o 14
- Hämeenlinnan osasto n:o 15
- osasto n:o 15 (Lohja, 19xx–1971→ RL os. 615)
- Monrepon osasto n:o 17[63]
- Haminan osasto n:o 17
- Kymin, Kuusaan ja Voikkaan osasto n:o 17
- Pietarsaaren osasto n:o 18
- Savonlinnan osasto n:o 19
- Haminan osasto n:o 20[63]
- Riihimäen–Hyvinkään osasto n:o 20
- Pietarsaaren osasto n:o 21[63]
- Imatran ja ympäristöseutujen osasto n:o 21'
- Savonlinnan osasto n:o 22[63]
- Vaasan ruotsalainen osasto n:o 22
- Joensuun osasto n:o 23
- Helsingin Rapparien osasto n:o 24
- Viipurin osasto n:o 25
- Jyväskylän osasto n:o 26
- Varkauden muurarien osasto n:o 27
- Salon osasto n:o 28
- osasto n:o 29 (Helsinki)
- Turun Uunintekijäin osasto n:o 30
- Kajaanin osasto n:o 31
- Artjärven osasto n:o 32
- Nokian osasto n:o 33
- osasto n:o 34 (Helsinki)
- osasto n:o 35 (Tampereen asfaltti- ja sementtityöntekijäin os.)
- Kuopion osasto n:o 36
- osasto n:o 37 (Sortavala)
- Äänekosken ja ympäristöseutujen osasto n:o 37
- Pieksämäen osasto n:o 38
- Käkisalmen osasto n:o 39
- osasto n:o 39 (Johannes)
- osasto n:o 49 (Alavus)
- osasto n:o 52 (Hanko)
- osasto n:o 49 (Parainen)
- osasto n:o 65
- osasto n:o 80 (Pello)
- osasto n:o 81 (Lempäälä)
- osasto n:o 82 (Tornio, 19xx–1971→ RL os. 682)
- osasto n:o 86 (Karttula)
- osasto n:o 95 (Salla)
- osasto n:o 97 (Kolari)
- osasto n:o 103
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Kilpinen 1980, s. 72.
- ↑ Kilpinen 1980, s. 149.
- ↑ SAK vuosikirja 1970, s. 69. SAK, 1971. Teoksen verkkoversio.
- ↑ 4,0 4,1 Atte Pohjanmaa (toim.): Työväen tietokirja, s. 129–130. Tammi, 1951.
- ↑ Kilpinen 1980, s. 23–30, 97–99.
- ↑ Kilpinen 1980, s. 70.
- ↑ Kilpinen 1980, s. 80.
- ↑ Kilpinen 1980, s. 9–11.
- ↑ Kilpinen 1980, s. 12–13.
- ↑ Kilpinen 1980, s. 13–16.
- ↑ Kilpinen 1980, s. 16–18.
- ↑ Katsaus Suomen ammattiyhdistysliikkeen syntyyn ja kehitykseen. Suomen Sosialidemokraatti, 16.11.1927, s. 6. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Kilpinen 1980, s. 20–21.
- ↑ Kilpinen 1980, s. 24–26.
- ↑ Kilpinen 1980, s. 26–28, 141.
- ↑ Kilpinen 1980, s. 29–30.
- ↑ Kilpinen 1980, s. 32–33.
- ↑ Tauno Saarela: Suomalainen kommunismi ja vallankumous 1923–1930, s. 739, 741. Historiallisia Tutkimuksia 239. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-952-222-051-6.
- ↑ Kilpinen 1980, s. 34–35.
- ↑ Kilpinen 1980, s. 35–36.
- ↑ Kilpinen 1980, s. 36–37.
- ↑ Kilpinen 1980, s. 35.
- ↑ Kilpinen 1980, s. 149.
- ↑ Kilpinen 1980, s. 36–38.
- ↑ Kilpinen 1980, s. 38.
- ↑ SAK vuosikirja 1935, s. 63. SAK, 1935. Teoksen verkkoversio.
- ↑ Kilpinen 1980, s. 38–40.
- ↑ Kilpinen 1980, s. 40.
- ↑ Kilpinen 1980, s. 141.
- ↑ Kilpinen 1980, s. 40–41.
- ↑ 31,0 31,1 Kilpinen 1980, s. 44.
- ↑ Kilpinen 1980, s. 45.
- ↑ 33,0 33,1 33,2 Kilpinen 1980, s. 46.
- ↑ Bergholm 2005, s. 140, 201–202, 390.
- ↑ Kilpinen 1980, s. 47.
- ↑ Bergholm 2005, s. 231–232, 245–251.
- ↑ Bergholm 2005, s. 308.
- ↑ Bergholm 2005, s. 345–346.
- ↑ Bergholm 2005, s. 401.
- ↑ Kilpinen 1980, s. 67.
- ↑ Bergholm 2007, s. 52–53.
- ↑ Kilpinen 1980, s. 145.
- ↑ Bergholm 2007, s. 145–147.
- ↑ Bergholm 2007, s. 178–179.
- ↑ 45,0 45,1 45,2 45,3 Kilpinen 1980, s. 157–158.
- ↑ Kilpinen 1980, s. 101–102.
- ↑ Bergholm 2007, s. 236.
- ↑ Kilpinen 1980, s. 126.
- ↑ Kilpinen 1980, s. 144.
- ↑ Kilpinen 1980, s. 150.
- ↑ Bergholm 2007, s. 277.
- ↑ Bergholm 2007, s. 359–365.
- ↑ Kilpinen 1980, s. 151–155.
- ↑ Bergholm 2007, s. 372.
- ↑ Kilpinen 1980, s. 156.
- ↑ Kilpinen 1980, s. 161–163.
- ↑ Kilpinen 1980, s. 164–166.
- ↑ 58,0 58,1 Kilpinen 1980, s. 166–175.
- ↑ Kilpinen 1980, s. 155.
- ↑ Kilpinen 1980, s. 48.
- ↑ Yhdistysrekisteri Patentti- ja rekisterihallitus 2020
- ↑ Luettelo lakkautetuista ja toimintakiellon alaisista yhdistyksistä. Sisäasiainministeriö, 1934.
- ↑ 63,0 63,1 63,2 63,3 63,4 63,5 63,6 63,7 63,8 Peruskivi, 1909, nro 1, s. 15. Artikkelin verkkoversio.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Peruskivi-lehdet 1909–1929 (Kansalliskirjasto)