Syyllisyys
Syyllisyys tarkoittaa psykologiassa ja psykiatriassa ensisijaisesti väärin tekemisen tunnetta ja tuskallista tietoisuutta siitä, että on tehnyt jotakin moraalisesti väärää tai rikkonut lupauksen. Mikäli syyllisyydentunne syntyy ilman järkevää syytä ja kehittyy kestämättömäksi, voi kyseessä olla oire psykoottisesta depressiosta.[1]
Yksi aivopesun menetelmistä on syyllisyydentunteen herättäminen. Siinä aivopesun kohteena olevan henkilön aiempia mielipiteitä ja toimintaa paheksutaan, ja lopulta voimakkaan syyllistävässä ilmapiirissä henkilö tuntee olevansa syyllinen kaikkeen hänestä väitettyyn.[2]
Syyllisyyden evolutiivinen tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Syyllisyyden tunteen evolutiivinen kehitys liittyy ihmisen lajikehityksen sosiaalistumisvaiheeseen. Noin 2 miljoonaa vuotta sitten varhaiset esi-isämme alkoivat muodostaa ryhmiä. Tästä eteenpäin ryhmäkoot kasvoivat eksponentiaalisesti ja saavuttivat lopulta noin 150 henkilön lukumäärän. Ryhmäkoon kasvaessa myös sosiaaliset haasteet ja vaatimukset kasvoivat. Ryhmäkoon kasvaminen on tehnyt yksilön elämästä myös turvatumpaa. Yksin ollessaan yksilön oli paljon suuremmassa vaarassa kuolla. Ryhmässä yksilöt pystyivät paremmin suojautumaan saalistajilta sekä metsästämään ja hankkimaan ravintoa tehokkaammin. Sosiaalisen adaptaation vuoksi ryhmän vahvuuden sekä tietynlaisen ryhmälle ominaisen elämän ja toiminnan tasapainon takaava ryhmädynamiikka tuli suotuisaksi evolutiiviseksi ominaisuudeksi. Yksinelämistä suosiva itsekkyyden taipumus ei enää vastannut lajinkehityksen kohtaamiin haasteisiin. Ryhmässä eläminen johti siihen, että uusia evolutiivisia adaptaatioita alkoi kehittyä. Tarvittiin kyky, jonka avulla ihminen pystyi yhtä aikaa ottamaan huomioon sekä itsensä, että toiset. Varhaiset esi-isämme saattoivat pohtia, että naapurin tehokkaita metsästysaseita ei kannata varastaa vain siksi, että saisi itse nopeammin metsästettyä ruokaa. Oli järkevämpää säilyttää suhteet muihin, koska se pidemmällä aikavälillä palveli myös yksilön omaa etua. Mathew Alperin mukaan syyllisyys on tuo kyky. Yhteisön tarpeiden huomioon ottaminen nousi yksilölle merkittäväksi sosiaaliseksi eduksi.[3]
Syyllisyys ja uskonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mathew Alperin mukaan syyllisyys liittyy uskontoihin siten, että pahuutta on vältettävä, jotta vältettäisiin intuitionvastaisen agentin rankaisu. Ihmisen kyky syyllisyyteen ja moraalipohdintaan ei sinällään vaadi intuitionvastaisia representaatioita. Antropologi Pascal Boyerin mukaan jumalat, henget ja esi-isät tulevat merkityksellisemmiksi, kun ne liitetään moraalipäätelmiin agentteina, joilla on strategista tietoa. Intuitionvastaiset agentit ovat kiinnostuneita ihmisten moraalisista valinnoista, eivätkä niinkään elämää ohjaavien sääntöjen tai lakien jakelemisesta. Tämän lisäksi ihmiset ilman tietoista päättelyprosessia olettavat, että intuitionvastaisilla agenteilla on tieto siitä, millainen käytös tilanteessa on oikein tai väärin, mikäli agentilla on pääsy kaikkeen tilanteessa tarpeelliseen tietoon. Moraali-intuitioiden liittäminen strategisesti merkittävään tietoon edellyttää käsityksen agentista. Representaatio ihmisen valinnoista kiinnostuneesta agentista on hyvin laajalle levinnyt.[4]
Oikeustieteessä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Oikeustieteessä syyllisyys tarkoittaa sellaista henkilön ja teon välistä suhdetta, jossa henkilö on rikkonut lakia tai muuta asetusta ja hänet voidaan asettaa teostaan rikosoikeudelliseen vastuuseen. Juridisen syyllisyyden edellytyksiä ovat syyntakeisuus ja syyksiluettavuus.[5]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Simonen, Olli: Kodin suuri lääkärikirja, s. 939. Valitut palat, 1995. ISBN 951-584-074-0.
- ↑ Ahokas, Jaakko: Spectrum tietokeskus: 1. osa, s. 151. WSOY, 1976. ISBN 951-0-07240-0.
- ↑ Ketola, Kimmo & Pyysiäinen, Ilkka & Sjöblom, Tom: Uskonto ja ihmismieli, s. 185-186. Helsinki: Gaudeamus, 2008. ISBN 978-952-495-007-7.
- ↑ Ketola, Kimmo & Pyysiäinen, Ilkka & Sjöblom, Tom: Uskonto ja ihmismieli, s. 189. Helsinki: Gaudeamus, 2008. ISBN 978-952-495-007-7.
- ↑ Ahokas, Jaakko: Spectrum tietokeskus: 16. osa, s. 350. WSOY, 1983. ISBN 951-0-07255-9.