Liekkiö

Liekkiö on länsisuomalaisen kansanperinteen taruolento.

Kirjalliset maininnat

Liekkiön olemuksesta on ristiriitaisia käsityksiä. Ensimmäisen kerran liekkiön mainitsee Mikael Agricola 1551 ilmestyneen Dauidin psalttarin alkupuheessa hämäläisten tuntemana epäjumalana:

Lieckiö Rohot jwret ja puudh / hallitsi ja sencaltaiset mwdh.

Kansanperinnettä 1700-luvulla kerännyt Kristfrid Ganander mainitsee teoksessaan Mythologica Fennica Liekkiön olevan

"heitteille jätetyistä lapsista syntynyt kummittelija, joka huusi metsissä ja pelästytty kiljumisellaan matkustavaisia. Hän oli puitten, ruohon ja juurien herra."

Kansanperinne

Myöhemmässä satakuntalaisessa perinteessä liekkiö miellettiin surmatun lapsen sieluksi tai kummitukseksi. Liekkiö ei tavallisesti tehnyt pahaa kenellekään, mutta saattoi häiritä matkustavaisia itkemällä ja ulisemalla. Jossain yhteydessä liekkiö oli liekinkaltainen, jolloin kyse oli eräänlaisesta virvatulesta.

Uno Harvan mukaan tapaturmaisen tai väkivaltaisen kuoleman uhriksi joutuneen ihminen katsottiin joskus haluavan jotenkin ilmaista itsensä näyttäytymällä usein jossain muussa kuin omassa hahmossaan. Liekkiön uskottiin olevan tällainen salaa surmatun, metsään kätketyn lapsen kummitus. Yleisen käsityksen mukaan liekkiö oli pimeän aikana levottomasti liikehtivä kummituslintu, joka seurasi vaeltavaa matkamiestä, ja eri tavoin äännellessään saattoi kirkua, huutaa tai jopa toistaa ihmisen puhetta.

Merikarvialta 1911 kerätty kansantarina kertoo liekkiön kohtaamisesta:

Merikarvialla oli Liekkiöin eli Liekkiö niminen olento. Se puhui kaikki perässä. Jos nauroi niin se nauroi. Se sanoi aina samat sanat. Se kuultiin yöllä ulkona, mutta sitä ei nähty. Ne jotka öillä kulkivat, kuulivat sen. Sitten se lakkasi kun kysyttiin: "Missä sinä sillon olit kun Kristus oli ristin päällä?"

Joidenkin tulkintojen mukaan ainakin pohjois-satakuntalainen liekkiö-perinne erosi muista kummitteleviin, surmattuihin lapsiin liittyvistä käsityksistä erityisesti siten, että liekkiö on ikään kuin persoonaton lapsivainaja. Lapsenmurhamyyteissä taas kysymyksessä voidaan katsoa olevan joku tietty kummitteleva lapsi, ihtiriekko, joka ilmaisee itsensä tietyssä tarkoituksessa valitsemalleen henkilölle, yleensä saadakseen sielulleen rauhan. Liekkiö taas ei välttämättä tunnu olevan niinkään pelastamassa omaa sieluaan, vaan pelkästään kummittelee metsässä. Joskus liekkiöön liitettiin demonisiakin piirteitä.

Liekkiö-nimeä käytettiin kansanperinteessä monenlaisista eri olennoista. Yhteinen piirre tuntui olevan se, että liekkiö liittyi metsämaahan ja käsitettiin jonkinlaiseksi vainajahengeksi, mutta saattoi esiintyä joskus metsänhaltijanakin. Kerrotaan, että liekkiö oli joskus varoittanut metsässä nukkuvaa kohta kaatuvasta puusta. Tämä selittänee senkin, miksi liekkiö esiintyy Agricolalla puiden ja ruohojen haltijana - monet haltijat miellettiin nimenomaan vainajahengiksi, joita eri syistä lepyteltiin ja joille uhrattiin ja joilta myös suojauduttiin.

Vanhoissa raamatunkäännöksissä

Liekkiö esiintyy nimenä jonkinlaiselle huutavalle pahalle hengelle vanhoissa raamatunkäännöksissä.

Vuoden 1642 Biblia kääntää Jesaja 34:14:n Edomin tuhoa käsittelevän kohdan seuraavasti:

"Silloin pitä männingäiset ja köpelit cohtaman toinen toistans, ja yhden lieckiön pitä toista huutaman"

Biblia 1776 mainitsee myös liekkiön:

"Silloin pitää metsän eläimet kohtaaman toinen toistansa, yhden liekkiön pitää toista huutaman."

Vuoden 1992 uusi kirkkoraamattu puhuu villivuohista kutsumassa toisiaan:

"Villikoirat ja sakaalit siellä kohtaavat, villivuohi villivuohta kutsuu"

Kalevanpoika

Kristfrid Ganander nimeää yhden myyttisistä Kalevanpojista Liekiöiseksi. Ei ole tiedossa, liittyykö tämä muutoin kuin nimensä puolesta kummitus-liekkiöön.

Katso myös

• Ihtiriekko
• Kakkiainen
• Äpärä
• Sielulintu
• Metsänväki