Sääty

Antsawikistä
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Sääty on nimitys, jota käytetään etenkin antiikin aikana ja keskiajalla yhteiskunnalliseen työnjakoon perustuneista erioikeuksia nauttineista yhteiskuntaluokista.[1] Sääty-yhteiskunnan säädyt olivat aatelisto, papisto, porvaristo sekä Pohjoismaissa myös talonpojat. Kaksi ensin mainittua muodostivat yläsäädyn, porvaristo ja maataomistavat talonpojat alasäädyn.[2] Ranskassa porvaristosta käytettiin vuoden 1789 vallankumoukseen saakka nimitystä kolmas sääty (ransk. tiers état).[3]

Monissa maissa järjestettiin säätyvaltiopäiviä, joissa kullakin säädyllä oli omat edustajansa. Tämän vuoksi sanalla sääty voidaan tarkoittaa myös kunkin säädyn valtiopäiville kokoontuneita edustajia. Useimpien maiden parlamenteista säätyjako poistettiin viimeistään 1800-luvulla. Suomen säätyvaltiopäivät toimivat vuoteen 1906 saakka.[4]

Säädyillä oli asemaansa liittyviä erioikeuksia. Esimerkiksi aatelista tai pappia ei saanut tuomita tavallisessa oikeusistuimessa. Sääty määräytyi pääosin vanhempien syntyperän mukaan. Säätykiertoa tapahtui esimerkiksi avioliiton kautta sekä myönnettäessä uusia aatelisarvoja.lähde?

Ruotsissa aatelisia eli maallista rälssiä olivat alun perin ne tilalliset, jotka sitoutuivat toimittamaan ratsumiehen sotaan. Myöhemmin aatelisto oli perinnöllinen viranhaltijoiden luokka. Pappissäädyn erioikeudet antoivat papeille ja heidän perheenjäsenilleen oikeuksia ja etuuksia. Pappien erioikeuksissa on lausuttu uskontopakon periaate ja valtion velvollisuus kouluttaa papit kustannuksellaan. Porvarissäädyn erioikeudet muodostivat perustan kaupunkien itsehallinnolle.[5]

Ranskan kansalliskokous lopetti Ranskan kolmeen säätyyn perustuvan säätyjärjestelmän 4. elokuuta 1789. Tällöin lakkautettiin kerralla kaikki säätyerioikeudet.[6]

Säätyjen erioikeudet Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsissa, siihen kuulunut Suomi mukaan luettuna, vuonna 1789 annettu yhdistys- ja vakuuskirja teki muillekin kuin aatelisille mahdolliseksi hankkia omistukseensa rälssitiloja, jotka kuitenkin pysyivät verovapaina rälssitiloina riippumatta siitä, kuka ne omisti.[7][8] Niinpä varakas porvari tai jopa talonpoika saattoi ostaa itselleen rälssitilan ja säilyttää sen verovapauden[9]. Saman säädöksen nojalla poistettiin myös aateliston yksinoikeus eräisiin korkeimpiin virkoihin.[8]

Muilta osin Ruotsin aateliston vuonna 1723 vahvistetut erioikeudet pysyivät Suomessa voimassa myös Venäjän vallan aikana. Vuonna 1864 aatelistolta poistettiin myös vapaus henkirahan maksamisesta[8], ja samoilla valtiopäivillä keskusteltiin jo aateliston kaikkien muidenkin erioikeuksien lakkauttamisesta.[8] Kaupankäyntiä koskeneet kaupunkien erioikeudet kumottiin vuonna 1868.[10]

Porvaristolla oli yksinoikeus kaupankäyntiin ja käsityöhön, jotka oli keskitetty kaupunkeihin (poikkeuksena maaseudun suutarit ja sepät). Erityisesti oikeus ulkomaankauppaan oli tärkeä, kun Suomen puutavaralla alkoi 1700-luvulla olla kysyntää Euroopassa. Tällöin kuitenkin porvariston oli siirryttävä toimimaan maaseudulle, josta puutavaraa sai. Vuosina 1721–1772 Suomeen perustettiin noin 70 uutta vientisahaa, joiden omistajat olivat suurkauppiaita ja laivanvarustajia. Lisäksi sahoja oli tähän aikaan Venäjälle kuuluneilla Viipurin ja Haminan seuduilla. Sahalaitokset toimivat alueensa kauppakeskuksina. Ympäristön talonpojat myivät sahalle tukkipuuta ja maalaistuotteita sekä toimivat rahdin kuljettajina. Tässäkin suhteessa porvaristo venytti oikeuksiaan säädösten vastaisesti. Toisaalta myös aatelisto ja papisto kävivät kauppaa, ja valtio salli kiertävän kaupankäynnin maaseudulla. Säädökset alkoivat vanhentua.[9]

Kun vuonna 1879 säädettiin joukko lakeja elin­keino­vapauden toteuttamiseksi, porvariston sääty­eri­oikeudet kumottiin siltä osin, kuin ne koskivat porvareita henkilöinä, mutta kaupungeilla julkis­yhteisöinä oli vielä kauan tämän jälkeen eräitä eri­oikeuksista.[11].

Vuoden 1869 valtiopäiväjärjestyksellä laajennettiin lisäksi äänioikeutta pappis- ja porvarissäädyn vaaleissa, niin että pappien lisäksi edustajia pappissäätyyn saivat valita myös yliopiston ja oppikoulujen opettajat, kun taas porvarissäädyn vaaleihin saivat porvarien ohella tietyin edellytyksin osallistua monet muutkin varakkaat kaupunkilaiset.[12]

Suomessa säätyvaltiopäivät lakkautettiin 1906 ja tilalle tuli yleiseen äänioikeuteen perustuva eduskunta.[5] Osa säätyjen erioikeuksista oli kuitenkin edelleen voimassa, ja tällöin säädetyn valtiojärjestyksen mukaan niiden kumoaminen tai muuttaminen edellytti, että asiasta oli säädettävä perustuslain säätämisjärjestyksessä. Tästä aiheutui ajoittain vaikeuksia käytännön lainsäädäntötyössä. Esimerkiksi vuonna 1983 voimaan tullut rikesakkolaki oli käsiteltävä perustuslain säätämisjärjestyksessä, koska se olisi loukannut papiston erioikeuksia; niiden mukaan jokaisen pappiin kohdistuvan rankaisutoimen oli mentävä tuomiokapitulin kautta. Useat kirkolliset komiteat ja toimielimet olivat esittäneet erioikeuksien kumoamista.[13] Viimeiset vielä muodollisesti voimassa olleet säätyerioikeudet lakkautettiin vuonna 1995, kun hallitusmuodossa olleet kansalaisten perusoikeuksia koskeneet säännökset uudistettiin.[14]

Säätyläiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1800-luvulla Suomessa yhteiskunnalliset erot aateliston, papiston ja porvariston välillä lievenivät vähitellen, kun taas ero näiden ryhmien sekä toisaalta talonpoikien ja mihinkään säätyyn kuulumattomien välillä pysyi jyrkkänä. Tämän vuoksi ylemmistä säädyistä alettiin käyttää yhteisnimitystä säätyläiset erotukseksi talonpoikaisesta rahvaasta. Säätyläiset-sanan synonyymina voitiin puhua myös herrasväestä.[15] Jako säätyläisiin ja rahvaaseen vastasi kuitenkin vain osapuilleen vanhaa säätyjakoa, sillä joillekuille talonpoikaista syntyperää olevillekin avautui mahdollisuus nousta säätyläisten joukkoon joko opiskelemalla oppikoulussa ja yliopistossa taikka taloudellisen yritteliäisyyden avulla.[15] Oli myös ihmisryhmiä, joita pidettiin säätyläisinä, vaikka heillä ei ollut äänioikeutta minkään säädyn vaaleissa; sellaisia olivat esimerkiksi monet maaseudulla asuvat virkamiehet kuten kihlakunnantuomarit,[16] sekä erityisesti kaikki säätyläissukujen naisjäsenet.

Säätyläiset rahvaasta erottavia tekijöitä olivat ennen kaikkea sivistystaso, joka tosin usein käsitettiin hyvin ulkonaisesti, sekä pukeutuminen, kirjallinen harrastuneisuus, käyttäytyminen, oma säätytietoisuus, ylemmyys ja ruumiillisen työn tekemättömyys.[17] Vielä 1860-luvulla suurimmassa osassa Suomea selvä ero säätyläisten ja rahvaan välillä oli myös kieli: säätyläiset puhuivat ruotsia, rahvas yleensä suomea, paitsi eräillä täysin ruotsinkielisillä rannikkoseuduilla.[16] Sitä vastoin vuosisadan lopulla osa säätyläisistäkin puhui jo suomea.[16]

Termiä säätyläiset käytetään myös rajatummasta ryhmästä, 1800-luvulla kasvaneesta aatelittomasta virkamies- ja yrittäjäväestöstä, joka oli yllä kuvatulla tavalla myös sivistyneistöä ja herrasväkeä.[18]

Säätyläisnimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Säätyläisillä kaikkialla oli vanhastaan sukunimet, jotka Suomessa tavallisesti olivat joko ruotsinkielisiä tai latinalaistettuja, mutta myös saksankielisiä nimiä esiintyy. Tavallisia ovat olleet myös nimet, joissa pohjautuvat johonkin vanhaan suomenkieliseen suku- tai paikannimeen, johon kuitenkin on esimerkiksi lisätty latinalaisperäiset päätteet -aeus, -ius säätyläisaseman osoittamiseksi (esim. Alopaeus, Gezelius).

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5.
  2. Blåfield, Tapio: Asikkalan ristikirkon ensimmäiset vuosikymmenet (pdf) (s. 3) Asikkalan ristikirkon vaiheita ja kirkonmiehiä 1689–1790. Lauri Muranen. Viitattu 28.1.2013.
  3. Otavan iso Fokus, 3. osa (Ip–Kp), s. 1899, art. Kolmas sääty. Otava, 1973. ISBN 951-1-00051-9.
  4. Otavan iso Fokus, 7. osa (Sv–Öö), s. 4150, art. Sääty, Säätyvaltiopäivät. Otava, 1974. ISBN 951-1-01521-4.
  5. 5,0 5,1 Toivonen, Raimo: ”Säätyerioikeudet”, Uskonnottoman oikeusopas, s. 124. Jämsä: R. Toivonen, 1997.
  6. Kronologia Merkkivuosi 1809 -verkkosivut. Valtioneuvoston kanslia. Viitattu 3.8.2008.
  7. Vehvilä, Salme; Castren, Matti J.: ”Säätyjen vallasta takaisin kuninkaan valtaan”, Suomen historia lukioluokkia varten, s. 67. WSOY, 1975. ISBN 951-0-00593-2.
  8. 8,0 8,1 8,2 8,3 Johanna Aminoff-Winberg: Ritarihuone ja Suomen aatelissuvut, s. 70–71. Suomentanut Salla Korpela, Wilhelm Brummer. Helsinki: Minerva, 2013. 978-952-492-781-9.
  9. 9,0 9,1 Kuisma, Markku: ”Yrittäjät sääty-yhteiskunnan luokkakuvassa”, Talous, valta ja valtio. Tutkimuksia 1800-luvun Suomesta, s. 32–38. toim. Pertti Haapala. Tampere: Vastapaino, 1999. ISBN 951-0966-53-5.
  10. Tietosanakirja. 2 osa, Confrater–Haggai. Helsinki: Tietosanakirja, 1910.
    * Uusi tietosanakirja. 5, Edv–Fla. Helsinki: Tietosanakirja, 1961.
  11. Iso tietosanakirja. 13 osa, Suonenisku–Trooli. Hakusana Säätyerioikeudet. Helsinki: Otava, 1937.
  12. Keisarillisen Majesteetin Armollinen Valtiopäiväjärjestys Suomen Suuriruhtinanmaalle, annettu 15 (3) päivänä huhtikuuta 1869 mlang.name. Viitattu 5.8.2017.
  13. Korte, Kai: Ministerit tulivat ja menivät, s. 55−56. Jyväskylä: Gummerus, 1992.
  14. Laki säätyjen erioikeuksien lakkauttamisesta (971/1995) Finlex. Viitattu 9.4.2009.
  15. 15,0 15,1 Vehvilä, Salme; Castren, Matti J.: Suomen historia lukioluokkia varten, s. 254. WSOY, 1975. ISBN 951-0-00593-2.
  16. 16,0 16,1 16,2 Edwin Linkomies (toim.); Eero Jutikkala: ”Sääty-yhteiskunnan hajoaminen”, Oma maa: Tietokirja Suomen kodeille, I nidos: Tammikuu-helmikuu, s. 287. WSOY, 1958.
  17. Halmesvirta, Anssi ym.: Historian sanakirja. Jyväskylä Helsinki: Gummerus, 1997. ISBN 951-20-5089-7.
  18. Blomstedt, Yrjö: Väestö- ja yhteiskuntarakenne Ruotsin vallan lopulla, s. 334–335. Teoksessa Suomen historia 4: Vapauden aika. Espoo: Weilin & Göös, 1986. ISBN 951-35-2493-0.