Karjalankannas

Antsawikistä
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Karjalankannas (vihreällä)
Karjalankannaksen kangasmetsää

Karjalankannas (ven. Карельский перешеек, Karelski perešejek, ruots. Karelska näset) on Venäjän luoteisosassa, Pietarin liittokaupungin pohjoisosassa ja Leningradin alueella sijaitseva maa-alue, joka erottaa Laatokan ja Suomenlahden toisistaan. Karjalankannaksen rajaksi kaakossa katsotaan Neva ja luoteessa Viipurinlahti ja sen perukasta Suomenvedenpohjasta vedetty linja Laatokkaan, joka kulkee suunnilleen Venäjän ja Suomen välisen rajan suuntaisesti Leningradin alueen ja Karjalan tasavallan väliselle rajalle ja edelleen tätä rajaa seuraten Laatokan länsiosaan.

Nykyisin alueen nimen suositeltu oikea kirjoitustapa on Karjalankannas,[1] mutta entistäkin nimitystä Karjalan kannas edelleen käytetään. Yleisluonteista, lyhyempää nimeä Kannas on myös käytetty varsinkin toisen maailmansodan aikaa käsittelevissä suomalaisissa lähteissä, jos sekaantumisen vaaraa muihin kannaksiin ei ole ollut.

Geologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jääkausi ja sen jälkeinen maankohoaminen ovat vaikuttaneet Karjalankannaksen maiseman muodostumiseen. Maa kohoaa alueella edelleen. Kannasta halkova Vuoksi virtaa Saimaasta Laatokkaan. Vuoksen vedenkorkeus on vaihdellut ajan saatossa, ja sen ollessa korkeimmillaan vesistö muodosti Vuoksenlaakson muinaisjärven, jonka rannalle syntyi asutusta metallikaudella.

Historia ja hallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karjalan kannas kuuluu nykyisin kokonaisuudessaan Venäjään, mutta talvisotaan saakka suurin osa siitä kuului Suomeen. Jo aikaisemmin vuosisatojen kuluessa valtakuntien rajoja alueella oli rauhansopimuksissa siirretty useita kertoja.

Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323 Karjalan kannas jaettiin Ruotsin ja Novgorodin kesken. Vuoden 1617 Stolbovan rauhasta lähtien se kuului kokonaisuudessaan Ruotsiin, mutta joutui Suuren Pohjan sodan jälkeen vuonna 1721 Uudenkaupungin rauhansopimuksella Venäjälle.

Vuonna 1812 keisari Aleksanteri I yhdisti Vanhan Suomen Suomen suuriruhtinaskuntaan, joka muutamaa vuotta aikaisemmin oli liitetty Venäjän valtakuntaan. Vanha Suomi käsitti Karjalankannaksen leveämmän pohjoisosan muodostaneet Itä-Kannaksen ja Länsi-Kannaksen sekä lisäksi Laatokan-Karjalan sekä Suomen nykyisen Etelä-Karjalan. Suomen suuriruhtinaskunnan raja sijaitsi nyt vain noin 32 kilometrin päässä Pietarista. Alkujaan kyseessä oli vain Venäjän valtakunnan sisäinen hallinnollinen raja, jolla ei ollut sotilaallista merkitystä, mutta Suomen itsenäistyttyä siitä oli tullut kahden valtakunnan välinen raja.

Venäläiset olivat kuitenkin jo kauan ennen Suomen itsenäistymistä useita kertoja vaatineet rajan siirtämistä kauemmaksi Pietarista. Vuonna 1864 Siestarjoen kaupunki olikin liitetty Venäjään. Elokuussa 1911 keisari Nikolai I antoi lakiehdotuksen Kivennavan ja Uudenkirkon kuntien liittämisestä Pietarin kuvernementtiin. Yhtenä perusteluna asialle oli (tuolloin Kivennavan kuntaan kuuluneen) Terijoen huvilayhdyskunnan runsas venäläisväestö. Ehdotus annettiin myös Suomen eduskunnan hyväksyttäväksi, mutta se sai Suomessa osakseen ankaraa vastustusta ja jäi toteuttamatta.[2] Suomen itsenäistymisen jälkeen vuonna 1920 Tarton rauhassa vahvistettiin vanha suuriruhtinaskunnan raja Suomen ja Neuvosto-Venäjän väliseksi rajaksi.

Talvisodan edellä syksyllä 1939 käydyissä neuvotteluissa Neuvostoliitto vaati rajan siirtämistä kauemmaksi Leningradista, mutta Suomi ei suostunut vaatimukseen. Talvisodan päättäneessä Moskovan rauhansopimuksessa Suomi kuitenkin joutui luovuttamaan Neuvostoliitolle eräiden muiden alueiden ohella koko osuutensa Kannaksesta. Alueen noin 300 000 asukkaan väestön valtaenemmistö evakuoitiin Suomeen ja paikoilleen jäi vain noin 700, jotka olivat enimmäkseen kansallisuudeltaan venäläisiä.[3] Neuvostoliitto liitti osan saamastaan alueesta heti sodan jälkeen perustamaansa Karjalais-suomalaiseen neuvostotasavaltaan ja KoivistoVuoksi-linjan eteläpuolisen osan Leningradin alueeseen.

Jatkosodan alussa Suomen armeija eteni Neuvostoliittoon heinäkuussa 1941. Suomi otti haltuunsa Moskovan rauhassa menettämänsä alueet Karjalankannaksella. Armeija ylitti talvisotaa edeltäneen rajan siten, että mutkaista rajaa oikaistiin puolustuksen kannalta mahdollisimman tarkoituksenmukaiseksi. Suomalaiset pysähtyivät Stalinin linjalle Leningradin pohjoiselle puolustusvyöhykkeelle, Karjalan linnoitusalueelle syyskuun alussa taistelujen laantuessa enimmäkseen asemasodaksi.[4] Tällöin suomalaisjoukot pidättäytyivät ylipäällikkö Mannerheimilta saamansa ehdottoman käskyn mukaisesti kaikilta sotatoimilta Leningradia vastaan. Kaupungin saarron osalta voidaan puhua vain saksalaispiirityksestä. Suomen armeijan puolustuksellinen toimintatapa suojasi omalta osaltaan Leningradin elämäntietä ja pelasti siten monia ihmishenkiä nälkiintyneessä kaupungissa. Saksalaiset houkuttelivat Mannerheimia useita kertoja ryhtymään aktiiviseen piiritykseen, mutta Mannerheim ja presidentti Risto Ryti kieltäytyivät yksimielisesti siitä. Suomen poliittinen- ja sotilaallinen johto osoitti käyvänsä omaa erillistä sotaansa Neuvostoliittoa vastaan kuin Saksa. Suomella oli 8 divisioonaa jatkosodan etenemisvaiheessa Kannaksella ja olisi suhteellisen helposti voinut sulkea kaupungin ja Venäjän välisen yhteyden. Silti on syytä huomioida, että Leningradin Suomen puoleinen osa oli kantalinnoitettu ja kaupunki muodosti linnoituksen, jonka valtaaminen ei välttämättä olisi sujunut kovin helposti. Suur-Suomen tavoitteet olivat väestöstä tyhjentyneessä Itä-karjalassa ja Suomi ei halunnut ryhtyä koko maailmalle selittämään kaupungin hävittämistä.[5]

Taisteluissa kesällä 1944 suomalaiset joutuivat perääntymään Etelä- ja Länsi-Kannakselta. Lisäksi Suomi joutui vetäytymään Itä-Kannakselta Moskovan välirauhansopimuksen tultua voimaan syksyllä 1944.

Jatkosodan jälkeen 1944–1946 Karjalankannas tuli kuulumaan kokonaisuudessaan Leningradin alueeseen ja sen ympäröimään nykyisen Pietarin kaupunkialueeseen. Lähes kaikki Suomelle kuuluneen kannaksen osan suomenkieliset paikannimet korvattiin 1940-luvun lopulla venäjänkielisillä ”neuvostolaisilla” uusnimillä, joilla ei ollut muutamaa tapausta lukuun ottamatta minkäänlaista historiallista taustaa. Paikannimistä, joita ei muutettu, mainittakoon Viipuri (kaupungin venäjänkielinen vastine Выборг, Vyborg säilyi) sekä ainakin rautatieasemat/seisakkeet Хаколахти, Hakolahti; Ханнила, Hannila; Инкиля, Inkilä; Яппиля, Jäppilä; Каннельярви, Kanneljärvi; Кархусуо, Karhu(n)suo; Куолемаярви, Kuolemajärvi; Лейпясуо, Leipäsuo; Лениярви, Lenijärvi; Местерьярви, Mesterjärvi; Мюллюпельто, Myllypelto; Ояярви, Ojajärvi; Петяярви, Petäjärvi ja Таммисуо, Tammisuo.

Karjalankannaksen nykyisessä pohjoisosassa sijaitsevat Käkisalmen piiri ja Viipurin piiri sekä eteläosassa puolestaan Seuloskoin piiri ja noin puolet Pietarin liittokaupungista (Nevan pohjoispuoliset alueet).

Talous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karjalankannas taantui Neuvostoliiton alaisuudessa ja itsenäisen Venäjän alkuvuosina taloudellisesti.[6]

Karjalankannaksen suomalaiset kunnat vuonna 1939[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oikealla olevassa klikattavassa kartassa on eräitä Karjalankannaksen paikkakuntia ja muita kohteita. Kartassa on käytetty vanhaa suomenkielistä nimistöä.

Kaupungit

Kauppalat

Maalaiskunnat

Osittain Karjalankannaksella sijainneet (maalais)kunnat

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Paikannimistä kysyttyä 18.11.2010. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Viitattu 2.1.2011.
  2. Heikki Kirkinen, Pekka Nevalainen, Hannes Sihvo: ”Karjalan kannaksen kysymys”, Karjalan kansan historia, s. 277-291. WSOY, 1994. ISBN 951-0-19204-X.
  3. Великая история города Выборга Гостиничный комплекс Дружба (venäjäksi)
  4. На северных подступах к Ленинграду. © Владимир Савельев
  5. ”Leningrad uhattuna”, Suomi taisteli 3, s. 184-189. Porvoo - Helsinki - Juva: WSOY, 1978. ISBN 951-0-08141-3.
  6. Pieni Karjalakirja, Ilmari Susiluoto, Hämeenlinna 1999

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hannula, Milla: Kiistamaa: Venäjän Karjalankannas. Helsinki: Kiuas Kustannus, 2016. ISBN 978-952-7197-03-5.
  • Lehtipuu, Markus: Kannas: matkaopas. Helsinki: Suomalainen matkaopas, 2006. ISBN 952-9715-29-3.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]