Sotavakuutus
Sotavakuutus on sodasta tai aseellisesta selkkauksesta aiheutuvien vahinkojen varalta tehty sopimus, jossa vakuutuksenantaja sitoutuu suorittamaan korvausta vakuutuksenottajalle vahingon sattuessa. Tavalliset vakuutukset eivät yleensä kata tällaisia vahinkoja, vaan korvauksen saamiseksi tarvitaan jokin lisävakuutus tai erityinen sotavakuutus.[1]
Suomen sotien aikana (1939–1944) henki-, sairaus-, ja työttömyysvakuutuksia myöntävillä vakuutuslaitoksilla oli lakiin perustuva oikeus kantaa vakuutuksenottajilta sosiaaliministeriön määräämä pakollinen sotalisämaksu sodasta aiheutuneiden vakuutustapahtumamenojen peittämiseksi. Sotavahinkolain määräämän palovakuutuksen pakollisen sotalisämaksun kantoi Sotavahinkoyhdistys, joka hoiti myös korvausten suorittamisen vahinkoa kärsineelle. Lisämaksu oli palovakuutuksissa enintään viisi prosenttia ja henkilövakuutuksissa yksi prosentti.[2]
Sotavahinkolakien mukaan oli kaikkien palovakuuttajien osallistuttava solidaarisesti kustannuksiin yhdessä valtion kanssa. Lisämaksun saattoi kuitenkin välttää jättämällä palovakuutuksen ottamatta, jolloin sai kuitenkin sotavahinkolain mukaisen korvauksen Sotavahinkoyhdistykseltä sotavahingon sattuessa. Moni jätti palovakuuttamatta myös sillä perusteella, että uskoi julkisuudessa esiintyneisiin tietoihin, joiden mukaan jatkosota päättyisi nopeasti. Lisäksi vakuutusarvot jäivät useimmilla alhaisiksi, jolloin taloudellinen vastuu siirtyi Sotavahinkoyhdistykselle.[3]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikiaineistossa on keskeisimmät Suomen sotavakuutuksia koskevat lait:
- kaksi sotavakuutuslakia vuodelta 1939 loi edellytykset merenkulun jatkamiselle sodan aikana; laki ei ollut väliaikainen, vaan jatkossakin tarpeen vaatiessa käytettävä
- laki henkivakuutuksesta sodan aikana
- sotavahinkolaki
- irtaimiston sotavahinkolaki