Pakettiauto
Pakettiauto on auto, joka on suunniteltu kevyiden tavaroiden, pakettien, laitteiden sekä muunlaisten pienten ja keskisuurten tavaroiden kuljettamiseen. Pakettiautojen yksi yleisimmistä tarkoituksista on erilaisten huolto- ja palvelutoimien tavaroiden kuljetus ja säilytys. Avolavallisia pakettiautoja kutsutaan lava-autoiksi. Pakettiauton ohjaamoon mahtuu yleensä kuljettajan lisäksi yksi tai kaksi matkustajaa. Vuoden 2012 lopussa Suomen autokannasta 11 prosenttia oli pakettiautoja.[1] Pakettiauton suurin sallittu kokonaismassa on lain mukaan 3 500 kilogrammaa.[2][3] Tätä suuremmat pakettiautot luetaan kevyt-kuorma-autoiksi.
Joistain henkilöautomalleista valmistetaan pakettiautoversiota, jotka on tehty laajentamalla tavaratila takaistuinten tilalle. Esimerkkejä ovat muun muassa Opel Corsa Van ja Ford Fiesta Van. Henkilöauto on myös tietyin edellytyksin mahdollista muuttaa ja rekisteröidä pakettiautoksi. Näin tehdään lähinnä verotuksellisista syistä. Suomessa tunnettuja esimerkkejä ovat olleet niin sanotut piilofarmarit 1960- ja 1970-lukujen taitteessa ja korotetulla katolla varustetut farmariautot 1980-luvulla.[4] Toisaalta pakettiauto voidaan rakentaa pikkubussiksi, jolloin se rekisteröidään matkustajapaikkojen määrästä riippuen henkilö- tai linja-autoksi. Yleistä on myös pakettiauton rakentaminen asuntoautoksi.
Euroopassa tunnettuja pakettiautomalleja ovat Ford Transit, Mercedes-Benz Vito, Toyota Hiace, Fiat Ducato, Volkswagen Transporter, Citroën Jumper sekä Peugeot Expert ja Partner. Pohjois-Amerikassa käytetympiä ovat yhdysvaltalaiset raskaammat pakettiautot, kuten Chevrolet Express ja Ford Econoline.
Pakettiautot Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomessa käytössä olleiden pakettiautojen määrästä on vaikea saada täsmällisiä tietoja ennen vuotta 1940, jolloin ne alettiin tilastoida moottoriajoneuvorekisterissä omana ryhmänään. Vuonna 1922, jolloin autot määrättiin rekisteröitäviksi, pakettiautoja lienee ollut koko maassa 70–80 kappaletta. Lähes kaikki silloiset pakettiautot olivat saksalaisvalmisteisia. Siihenastisten tilastojen perusteella rajanveto pakettiautoista henkilö- ja kuorma-autoihin on ollut epämääräistä. Pakettiautokanta lähti kasvuun 1920-luvun aikana ja muuttui vuoteen 1939 mennessä käytännössä kokonaan amerikkalaiseksi.[5]
Vuonna 1950 Suomessa oli rekisterissä hieman yli 3 000 pakettiautoa. Vuoteen 1959 mennessä pakettiautojen määrä oli noussut lähes 20 000 kappaleeseen, mutta vain pieni osa niistä oli ammattikäytössä, koska niitä oli hankittu korvaamaan tuontisäännöstelyn alaisina olleita henkilöautoja. Pakettiautojen tuontisäännöstely purettiin vuonna 1957, mutta henkilöautojen osalta vasta vuonna 1962. Niin kutsutusta piilofarmarivillityksestä vuosina 1967–1971 kertoo se, että vuoden 1969 lopussa rekisterissä oli 56 707 pakettiautoa, joista ammattikäytössä oli vain 1 218. 1950- ja 1960-luvulla pakettiautokanta muuttui valtaosaltaan eurooppalaiseksi ja suurimmat tuontimaat olivat Britannia, Länsi-Saksa ja Ranska. Japanilaiset pakettiautot tekivät maihinnousun Suomeen 1960-luvun loppupuolella ja niiden osuus lähti ripeään kasvuun 1970-luvun aikana. Dieselmoottori yleistyi pakettiautojen voimanlähteenä 1970-luvulta lähtien. Tähän vaikutti toisaalta vuosien 1973–1974 öljykriisi, toisaalta moottoritekniikan kehittyminen laiskoina ja savuttavina pidettyjen dieselautojen tullessa suorituskykyisemmiksi ja vähäpäästöisemmiksi. Vuonna 1986 enää kolmannes Suomen pakettiautoista kulki bensiinillä.[6]
Pakettiautot olivat Suomessa pitkään vapaita vuonna 1958 säädetystä autoverosta, jolla puolestaan rasitettiin henkilöautojen ostajia. Pakettiautot katsottiin luonteeltaan hyötyajoneuvoiksi, joita hankittiin tavarankuljetukseen ja siten talouselämää hyödyttämään. Pakettiautoiksi rekisteröityjen farmariautojen tavaratilaan saatiin kuitenkin tietyin edellytyksin asentaa lisäistuimia "tilapäistä henkilökuljetusta varten". Tämä mahdollisuus poistui vuonna 1971 tehdyn lainmuutoksen nojalla.[7] Pakettiautojen verovapaus lakkautettiin kokonaan vuonna 1993.[8]
Pakettiauton ajoneuvokohtaiseksi nopeusrajoitukseksi määrättiin 70 km/h vuonna 1955. Vuoden 1965 alusta lähtien pakettiauton suurimmaksi sallituksi ajonopeudeksi tuli moottoritiellä 80 km/h, muualla 70 km/h. Heinäkuun 1968 alussa pakettiautojen ajoneuvokohtainen nopeusrajoitus korotettiin 90 km/h:iin, mutta laskettiin 80 km/h:iin heinäkuun 1973 alussa.[9] Vuonna 1988 säädettiin pakettiauton ajoneuvokohtaiseksi nopeusrajoitukseksi ilman perävaunua 100 km/h, mikäli auto oli otettu käyttöön vuonna 1981 tai myöhemmin ja sen omapaino oli enintään 1800 kg, muutoin 80 km/h.[10]
Suomessa tunnettuja pakettiautoja ovat olleet Citroën H (1948–1981), Volkswagen Transporter (vuodesta 1950), Bedford CA (1952–1969) ja CF (1969–1987), Chevrolet Chevy Van (vuodesta 1964), Ford Transit (vuodesta 1965), Toyota Hiace (vuodesta 1973), Fiat Ducato (vuodesta 1981) ja Mercedes-Benz Sprinter (vuodesta 1995).[11]
Pakettiautojen valmistus Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pakettiautojen valmistusta Suomessa on kokeiltu 1950-luvulta lähtien, mutta laajamittaiseen sarjatuotantoon ei ole toistaiseksi päädytty. 1950-luvulla Suomessa tehdyt pakettiautot olivat kokeiluluonteisesti koottuja ulkomaisia autoja, eikä omaa suunnittelua juuri ollut. Tällaisia autoja olivat saksalaiseen DKW-pakettiautoon pohjautunut Donau ja brittiläinen Trojan.[12]
Ensimmäiseksi suomalaiseksi pakettiautoksi on rekisteritilastoihin merkitty Valmetin Linnavuoren tehtaalla vuonna 1959 koottu Valmet PA -pakettiauto, jonka moottori ja voimansiirron komponentit olivat ulkomaisia, mutta kori Valmetin suunnittelijoiden käsialaa. Ulkonäöltään auto muistutti saksalaista Ford Taunus Transitia. Valmiiden autojen määrästä ei ole täyttä varmuutta, mutta rekisteritilastosta päätellen vain yksi auto valmistui. Auto oli Valmetin omassa käytössä vuoteen 1964, jolloin se myytiin.[12]
Volkswagenin maahantuoja Wihuri valmisti Teijon tehtaalla Perniössä reilut 100 kappaletta Teijo-pakettiautoa vuosina 1975–1976. Vuosina 1990–1998 koottiin Järvenpäässä Subaruun pohjautuvia sähkökäyttöisiä Elcat-pakettiautoja, joiden pääkäyttäjä oli Posti.[13]
 |
Tämä artikkeli tai osio on keskeneräinen. Voit auttaa Antsawikiä laajentamalla sivua. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Merkinnän syy: historia puuttuu |
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Korpela, Kari & Kalenoja, Hanna: Paketti-, linja- ja kuorma-autokannan rakenne, energiankulutus ja päästöt. Tampereen teknillinen korkeakoulu, liikenne- ja kuljetustekniikka, 1238–2108; 27. Tampere: Tampereen teknillinen korkeakoulu, 1998. ISBN 952-15-0059-X. (suomeksi)
- Lehtomäki, Kirsti (toim.): Pakettiraketit. Mobilia-vuosikirja 2016. Kangasala: Mobilia-säätiö. ISBN 978-952-67739-4-0.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Rekisterissä olevat autot maakunnittain 31.12.2012 22.3.2013 (päivitetty). Tilastokeskus. Viitattu 26.10.2013.
- ↑ Ajoneuvolain 10§ Finlex.fi. Viitattu 12.9.2015.
- ↑ Pakettiauto Trafi.fi. Liikenteen turvallisuusvirasto. Viitattu 12.9.2015.
- ↑ Muistatko vielä tämän hullutuksen? Ilta-Sanomat. 17.11.2011. Viitattu 12.9.2015.
- ↑ Lehtomäki (toim.), s. 9–11.
- ↑ Lehtomäki (toim.), s. 14–15.
- ↑ Timo Laitinen: Auto 70-luvulla: nousun ja kriisin vuosikymmenellä (3. painos), s. 12–15. Alfamer Oy, 2013.
- ↑ Lehtomäki (toim.), s. 52.
- ↑ Jorma Rimpelä (toim.): Porin Autoteknillinen Yhdistys 1937–1987, s. 29. Pori: Porin Autoteknillinen Yhdistys ry, 1987.
- ↑ Henrik Lundsten (toim.): Tieliikennekirja (37. painos), s. 38. Helsinki: Ajoturva Oy, 1988. ISBN 951-9028-47-1.
- ↑ Lehtomäki (toim.), s. 31–40.
- ↑ 12,0 12,1 Kimmo Levä (toim.): Made in Finland: Mobilia-vuosikirja 2002, s. 21–24. Kangasala: Mobilia-säätiö, 2002.
- ↑ Lehtomäki (toim.), s. 15–17.