Kyläjärjestysohje
Vuoden 1742 kyläjärjestysohje, toiselta nimeltään mallikyläjärjestys, hyväksyttiin Ruotsin vuosien 1740–41 valtiopäivillä sekä lähetettiin maaherroille kiertokirjeenä 20.2. 1742. Ohjeen tarkoituksena oli peltojen tuotantokyvyn lisääminen niin, että valtakunnan omavaraisuus turvattaisiin, koska suuressa Pohjan sodassa oli menetetty maan tärkein vilja-aitta Itämeren maakunnat. Aloite kyläjärjestysohjeen laatimiseksi lähti eteläruotsalaisista aatelisista tilanomistajista, joiden hallitsemissa kyliin oltermanneja oli valittu jo vanhastaan. Valtiopäivillä mallikyläjärjestykselle saatiin kaikkien säätyjen suostumus. [1]
Maaherroille lähetetty kiertokirje sisältää esipuheen ja mallikappaleen, jonka pohjalta kukin kylä sai itse laatia oman kyläjärjestyksensä. Vuoden 1742 kyläjärjestysohjeessa on 37 pykälää, joista yhdeksän käsittelee kylähallinnon organisaatiota ja loput kyläyhteisön taloudenpitoon liittyvää yhteistoimintaa. Mallikyläjärjestyksessä on määräyksiä aitojen, veräjien, ojien sekä kyläteiden rakentamisesta ja kunnossapidosta, sarkajakoisten peltojen, niittyjen, yhteismetsän ja kalavesien käytöstä, paimenten pidosta ja laiduntamisesta sekä kylän paloturvallisuudesta ja yhteisestä kaivosta. Tilattoman väen kylään ottamista rajoittaa yksi pykälä. [2]
Vuoden 1742 kyläjärjestysohje muodosti kylähallinnon perustan laajassa osassa Ruotsin valtakuntaa ja se siirsi eteläruotsalaisen perinteen maan muiden osien käyttöön. Vaikka mallikyläjärjestys oli tarkoitettu sarkajakoiseen yhteiskuntaan, se saattoi toimia tiheästi asutuissa ryhmäkylissä isonjaon jälkeen, jos jako oli toteutettu puutteellisesti. Suomessa oltermannihallinto saattoi käytännössä tulla kysymykseen ainoastaan läntisen ja eteläisen Suomen maakunnissa.[3]
Oltermannilaitoksen juurtumista Suomeen ehkäisivät maan kieliolot. Vaikka mallikyläjärjestyksestä tehtiin lopulta useitakin suomennoksia, ne valmistuivat hitaasti ja niistä oli jatkuvaa puutetta ainakin Pohjanmaan ulkopuolella. Suomessa oltermannihallinto saavuttikin laajimman ja yhtenäisimmän kannatuksensa vain Etelä- ja Keski-Pohjanmaan maakunnissa.[4] Myös Satakunnassa, läntisessä Hämeessä sekä 1800-luvun lopulla myös Karjalassa kyläjärjestysohjeella oli jonkin verran vaikutusta kylien elämään. Pohjois-Pohjanmaallakin oltermanneja valittiin, mutta vain tiettyihin tehtäviin ja ajoittaisesti.
Autonomian ajan alussa Suomen senaatti ryhtyi lähinnä sekä eteläruotsalaisen että eteläpohjalaisen esimerkin innoittamana toimiin oltermannihallinnon elvyttämiseksi. Huhtikuussa 1817 senaatin kansliatoimikunta lähetti kaikille maaherroille kiertokirjeen, jossa heitä kehotettiin laatimaan ehdotus rakennus- ja kyläjärjestykseksi sekä antamaan lausuntonsa kylänvoutien (byfogde) asettamisesta kyliin järjestyksen ja tapojen ylläpitämiseksi.
Senaatin aloite raukesi 1823. Kuitenkin Oulun ja Kajaanin läänin maaherran aloitteesta syntyi koko lääniä varten yhteinen kyläjärjestysehdotus ja useita paikallisia kyläjärjestyksiä, jotka vähän elvyttivät paikallista kylähallintoa eri puolilla lääniä.[5]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Jutikkala, Eino, Vuoden 1742 kyläjärjestysohjeen synty ja osuus kylälaitoksen kehityksessä. Historiallinen arkisto XLIV. Helsinki 1938, s. 214–217. Jutikkala, Eino Suomen talonpojan historia. Helsinki 1958, s. 241–246,
- ↑ Modée, R.G.,Utdrag utur Publique Handlingar III. Stockholm 1749, s. 1845–1847.
- ↑ Virtanen, E.A, Kyläyhteiskunta ennen isoajakoa. Suomen kulttuurihistoria III, s. 420. Person, Bengt-Arne, Tillkomsten av byordningar i Skåne under senare hälften av 1700-talet. Folkliv 1960–1961. Stockholm 1960, s. 58–60. Isaksson, Olov, Bystämma och bystadga. Organisationsformer i övre Norrlands kustbyar. Upsala 1967, s. 189–190.
- ↑ Matinolli, Eero, Vuoden 1742 kyläjärjestysohjeesta ja sen merkityksestä. Turun historiallinen arkisto XIV. Turku 1958, s. 95–135.
- ↑ Kallio, Reino, Pohjanmaan suomenkielisten kylien oltermannihallinto. Studia historia Jyväskyläensia 23. Jyväskylä 1982, s. 23–28, 33–35, 86–93.