Kehitysapu

Kehitysapu eli kehitysyhteistyö on julkisista varoista annettavaa tukea tai lainaa, jonka tarkoituksena on edistää taloudellista kehitystä ja hyvinvointia kehitysmaissa. Erona kriisiapuun tai humanitaariseen apuun on se, että kehitysavulla pyritään parantamaan avunsaajamaan olosuhteita pitkällä aikavälillä, kun taas kriisiapu lievittää hetkellistä hätää. Avun muotoja ovat esimerkiksi infrastruktuurin (tiet, rakennukset, vedenjakelujärjestelmä, sähkö, viestintäyhteydet), peruspalveluiden (koulutus ja terveydenhuolto) sekä paikallishallinnon tukeminen ohjelmilla tai projekteilla. Myös humanitaarinen apu esimerkiksi konfliktin, epidemian tai luonnonkatastrofin aiheuttamassa hätätilanteessa on yksi kehitysavun muoto.

Kehitystä on määritelty ainakin talouskasvun, hyvinvoinnin, toimintamahdollisuuksien ja köyhyyden vähenemisen käsitteillä. Kehitysyhteistyön päätavoite on äärimmäisen köyhyyden kitkeminen. Samalla ajetaan useita muita päämääriä: vahvistetaan tasa-arvoa, ehkäistään konflikteja ja suojellaan ympäristöä. Parhaimmillaan kehitysyhteistyöllä voidaan luoda tehokkaita käytäntöjä ja toimintatapoja, joiden hyödyt moninkertaistuvat hallitusten jatkaessa niiden noudattamista. Kehitysyhteistyö ei rajoitu pelkkään rahoittamiseen: se on aina myös osaamisen jakamista ja poliittista dialogia. Silloinkin kun rahaa kanavoidaan kehitysmaan oman budjetin kautta, avunantajatahon asiantuntijat tukevat budjetin laatimista ja seuraavat sen toteutumista paikan päällä.

Kehitysyhteistyötä tekevät monet erilaiset toimijat aina valtioista kansainvälisiin kehityspankkeihin, YK-järjestöihin ja kansalaisjärjestöihin. Monien kansalaisjärjestöjen arvopohja on kristillinen. Myös osan Suomen ulkoministeriön tukea saavien kumppanuusjärjestöjen tausta on kristillinen (esimerkiksi Kirkon Ulkomaanapu ja Suomen Lähetysseura), mutta ulkoministeriö ei myönnä tukea uskonnolliseen toimintaan tai lähetystyöhön. Kehitysyhteistyö on muuttunut sen alkuajoista huomattavasti, ja se on paljon muutakin kuin kaivojen ja koulujen rakentamista. Yhteistyöllä tuetaan esimerkiksi paikallista yrittäjyyttä, uusiutuvaa energiatuotantoa, korruption vastaisia toimia ja tietoyhteiskunnan rakentamista.

Avun antajat

Pääartikkeli: Luettelo kehitysavun avunantajamaista

Viralliset kehitysyhteistyön antajat

Kansainvälistä kehitysyhteistyötä koordinoi OECD:n kehitysapukomitea DAC (Development Assistance Committee). Se myös päättää, mitä menoja maat saavat raportoida kehitysavuksi. Komiteassa on 30 jäsenmaata, ja lisäksi sillä on tarkkaiilijajäseniä: Aasian kehityspankki, Afrikan kehityspankki, Interamerikkalinen kehityspankki, Kansainvälinen valuuttarahasto, Maailmanpankki ja YK:n kehitysohjelma UNDP. Jokainen jäsenmaa raportoi kehitysavusta DACille vuosittain, ja komitea ylläpitää kehitysavusta vertailukelpoista tietoa.

DACin jäsenmaat suorittavat toistensa kehitysyhteistyön laadusta vertaisarvioita. Suomen kehitysyhteistyö arvioitiin vuonna 2017. Suomea kiiteltiin siinä esimerkiksi avun keskittämisestä pitkäaikaisiin yhteistyömaihin ja siitä, että Suomi on teettänyt tutkimuksia verotuksesta, ruokaturvasta ja kehityksestä. Moitteita Suomi sai vuonna 2016 toteutetuista leikkauksista kehitysapuun.

Euroopan unionin ja sen jäsenmaiden osuus maailman kehitysavusta on yli puolet, vuonna 2016 ne antoivat apua yhteensä 47,2 miljardia euroa.

Muut avunantajamaat

On myös joukko maita, tyypillisesti vauraita keskituloisia maita, jotka antavat kehitysapua, vaikka ne eivät olekaan DACin jäseniä.

Brasilia, Intia, Kiina, Venäjä ja Etelä-Afrikka eli niin sanonut BRICS-maat perustivat oman kehityspankkinsa vuonna 2015. Sen päämaja on Shanghaissa Kiinassa. Pankin antama, samoin kuin pitkälti näiden maiden muu kehitysapu, on lainamuotoista ja keskittyy infrastruktuurihankkeisiin ja esimerkiksi uusiutuvaan energiaan. Koska BRICS-maat eivät kuulu teollisuusmaiden yhteistyöjärjestö OECD:hen eivätkä sen kehitysapukomiteaan, ne eivät teknisesti ottaen anna virallista kehitysapua. Tiedot niiden antamasta avusta eivät ole julkisia, eikä kaikkia niiden avuksi kutsumia muotoja saisi DACin alaisuudessa kutsua avuksi. Usein juuri lainamuotoisuus erottaa näiden "avun" perinteisestä kehitysyhteistyöstä.

BRICS-maat ovat itse puhuneet tasa-arvoisemmasta etelä–etelä-yhteistyöstä ja halunneet haastaa perinteiset valta-asetelmat, joissa "länsimaat" auttavat "kehitysmaita". Ne korostavat, etteivät ne halua vaikuttaa toisten maiden politiikkaan. Toisaalta niiden avusta poikkeuksellisen suuri osa on sidottu hankintoihin avunantajamaasta.

Koska nämä maat eivät ole DACin jäseniä, niiden antamaa apua ei myöskään valvota samalla tapaa kuin muiden maiden apua. Tiedot näiden maiden avusta eivät ole vertailukelpoisia muiden kanssa.

Siirtolaisten rahalähetykset

Siirtolaisten lähettämät rahat lähtömaahan ylittävät kehitysavun merkittävästi. Maailman talousfoorumi arvioi, että vuonna 2017 siirtolaiset lähettivät 466 miljardia dollaria kehitysmaihin. Tämä raha tukee noin 800 miljoonaa ihmistä ja on yli kolminkertainen kehitysapuun nähden.

Uudet rahoituslähteet

Kestävän kehityksen rahoitusta on haettu entistä enemmän myös yksityiseltä sektorilta. Kehitysapua käytetään vivuttamaan sijoituksia Afrikkaan, Aasiaan ja Latinalaiseen Amerikkaan esimerkiksi turvaamalla investointien riskejä. Samalla kehitysavun suhteellinen merkitys kehityksen rahoittajana pienenee. Uutta kestävää kehitystä edistävää rahoitusta etsitään yksityisistä rahastoista ja uusista rahoitusinstrumenteista. Erityisesti kestävää kehitystä rahoittavia joukkovelkakirjoja, tai bondeja, on tullut rahoitusmarkkinoille paljon.

Avun vastaanottajat

DAC ylläpitää myös listaa maista, joille annettavan avun saa raportoida kehitysavuksi. Lista päivitetään kolmeksi vuodeksi kerrallaan, ja vuoden 2018 alussa siltä putosivat Chile, Seychellit ja Uruguay, sillä ne olivat vaurastuneet ja nousseet korkeatuloisiksi maiksi.

Avun vastaanottajat on jaettu neljään maaryhmään: YK:n määritelmän mukaisiin vähiten kehittyneisiin LDC-maihin (least developed countries), muihin matalan tulotason maihin, alemman keskitulon maihin ja ylemmän keskitulon maihin. Poikkeuksen muodostavat G8-ryhmän maat, EU:n jäsenmaat ja pian EU:hun liittymässä olevat maat, joille annettavaa tukea ei saa laskea kehitysavuksi, vaikka maa kuuluisikin kansantulonsa perusteella keskituloisten joukkoon.

Kehitysyhteistyön muodot

Kehitysyhteistyörahoitus jaetaan Suomessa varsinaiseen kehitysyhteistyöhön ja muuhun kehitysyhteistyöhön. Varsinaista kehitysyhteistyötä hallinnoi ulkoministeriö.

Ulkoministeriö tekee monien maiden ja alueiden kanssa yhteistyötä suoraan. Sitä kutsutaan kahdenväliseksi kehitysyhteistyöksi, ja se perustuu kumppanimaiden omiin kehityssuunnitelmiin ja maiden kanssa käytävään vuoropuheluun. Kahdenvälisen kehitysyhteistyön pitkäaikaiset kumppanimaat ja alueet ovat Afganistan, Etiopia, Kenia, Keski-Aasia, Mosambik, Myanmar, Nepal, Palestiinalaisalue, Sambia, Somalia, Tansania ja Vietnam.

Toinen pääväylä ulkoministeriölle on monenkeskinen kehitysyhteistyö, jota tehdään esimerkiksi YK-järjestöjen ja kehitysrahoituslaitosten kuten Maailmanpankin kanssa. Suurimmat vastaanottajat Suomen monenkeskisessä kehitysyhteistyössä ovat YK:n tasa-arvojärjestö UN Women, YK:n väestörahasto Unfpa ja YK:n lastenrahasto Unicef.

Lisäksi ulkoministeriö tukee yritysten liiketoimintaa kehitysmaissa, kanavoi rahaa humanitaariseen apuun ja antaa apua kansalaisjärjestöjen kautta. Suomessa on satoja kehitysyhteistyötä tekeviä kansalaisjärjestöjä: alan kattojärjestö Fingolla on noin 300 jäsenjärjestöä. Suurimmilla järjestöillä kuten Kirkon Ulkomaanavulla, Punaisella Ristillä ja Plan Suomi Säätiöllä on kymmeniä työntekijöitä, mutta enemmistöllä järjestöistä ei ole palkattuja työntekijöitä. Suomen kehitysavusta noin kymmenen prosenttia kanavoidaan kansalaisjärjestöjen kautta.

Muuhun eli ulkoministeriön ulkopuoliseen kehitysyhteistyöhön lasketaan esimerkiksi Suomen osuus Euroopan unionin kehitysyhteistyöstä, joka katetaan suoraan Suomen jäsenmaksusta EU:lle, siviilikriisinhallinta ja osa pakolaisten vastaanottamisesta syntyneistä kuluista.

Budjettituki

Vuonna 2015 Suomi ilmoitti luopuvansa suorasta budjettituesta kehitysmaille. Budjettituki on ollut kiistanalainen tukimuoto. Yhtäältä sitä on kiitetty siitä, että se antaa vastaanottajamaille enemmän valtaa päättää kehityksestään ja toisaalta kriitikkojen mukaan budjettituki on altis korruptiolle. Suomi oli vähentänyt budjettitukea jo aiemmin, ja vuonna 2015 sitä saivat enää Tansania ja Mosambik.

Kehitysyhteistyön laatu ja tehokkuus

YK-yliopiston taloustutkimusinstituutti (WIDER) on päätynyt siihen, että jos apua annetaan 10 prosenttia vastaanottajan bruttokansantulosta, saadaan pitkällä aikavälillä aikaan keskimäärin puolentoista prosentin lisäkasvu.

Rahankäyttöä ja kumppanimaiden kanssa sovittujen tulosten saavuttamista valvotaan ja tarkastetaan monin tavoin. Ulkoministeriön alueosastoilla on keskeinen vastuu omien hankkeidensa evaluoinnista ja tarkastuksesta. Ulkoministeriö julkaisi vuonna 2018 ensimmäisen tulosraportin, johon se oli koonnut kehitysyhteistyön tuloksia ja ulkopuolisten arviointien suosituksia, onnistumisia ja moitteita Suomen kehitysyhteistyön laadusta.

Kokonaisuudessaan Suomi saavuttaa kehityspolitiikan tavoitteet raportin mukaan verrattain hyvin. Kaikkein tuloksellisinta työ on ollut silloin, kun rahalliseen tukeen on yhdistynyt poliittinen vuoropuhelu, asiantuntemus ja vaikuttaminen. Haasteellisinta tulosten saavuttaminen on ollut siellä, missä työtä ovat heikentäneet eri tavoin epävakaat olot.

Suomalaisten kehitysjärjestöjen kattojärjestön Fingon mukaan kehitysapu toimii ja vähentää köyhyyttä, vaikka se ei ole ainoa kehitysmaihin vaikuttava tekijä, eikä kaikkia kehitysmaita köyhdyttäviä rakenteita, kuten länsimaiden kauppa- ja velkapolitiikkaa, ole onnistuttu poistamaan. Fingon mukaan kehitysavulla on saatu aikaan merkittäviä tuloksia., vaikka muun muassa AIDS, malaria ja muut sairaudet sekä luonnonkatastrofit ja kehitysmaiden hallinnolliset ongelmat kuten korruptio ovat vaikeuttaneet köyhyyden vähentämistä.

Kehitysyhteistyön tuloksellisuutta seurataan kahdellatoista mittarilla, joista on sovittu Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestössä (OECD). Mittarit on kirjattu kansainvälisiin sopimuksiin vuonna 2005 (Pariisin julistus) ja 2008 (Accran toimintasuunnitelma). Yksi tavoite on avun pirstaleisuuden vähentäminen. Toinen tavoite on köyhien ihmisten ja maiden omien ponnistusten tukeminen eli omistajuuden siirtäminen heille itselleen. Käytännössä kehitysmaat pyrkivät laatimaan täsmällisiä kansallisia kehityssuunnitelmia ja avunantajat kohdentamaan tukensa näiden suunnitelmien toteuttamiseen.

Kritiikkiä

Kehitysyhteistyö on saanut osakseen myös kritiikkiä.

Läpinäkyvyys

Suomen kehitysyhteistyö ei ole pärjännyt kovinkaan hyvin kansainvälisissä kehitysyhteistyön avoimuutta mittaavissa selvityksissä. Kansainvälisessä vertailussa avoimesti kehitysavustaan kertovat monet kehityspankit ja YK-järjestöt ja valtioista Belgia, Hollanti, Kanada, Ruotsi, Saksa ja Yhdysvallat. Suomi on kansainvälisessä Aid Transparency Indeksissä kohtalaisten kategoriassa.

Sidottu apu

Yksi kehitysavun laadun kannalta kritisoitu tapa on sitoa apu ostoihin avunantajamaista. Tutkimusten mukaan sitomaton apu eli vapaalle kilpailulle avatut hankinnat lisäävät avun tehokkuutta, vähentävät sen perille saattamisen kustannuksia ja lisäävät vastaanottajamaiden omistajuutta. OECD on pyrkinyt avun sitomisen väheneminen, ja virallisesti sitomatonta apua oli vuonna 2016 noin 88,3 prosenttia kaikesta avusta.

Kansalaisjärjestöjen verkosto Eurodad on kuitenkin laskenut, että sitomatonkin apu on usein käytännössä sidottua. Eurodadin laskelmien mukaan kaksi kolmasosaa hankintasopimuksista menee käytännössä länsimaiden yrityksille, ja 60 prosenttia yrityksille siinä maassa, josta apu tulee.

Paisuttelu

Kehitysavun antajamaita on syytetty myös siitä, että yhä suurempi osuus avusta ei tähtää köyhyyden vähentämiseen. Tällaista avun "paisuttelua" on esimerkiksi pakolaisten vastaanottokulujen laskeminen kehitysavuksi.

Dead aid

Kuuluisan sambialaisen ekonomisti Dambisa Moyon bestsellerin Dead Aid mukaan loputon kehitysapu Afrikan hallituksille on tuottanut riippuvuutta, rohkaissut korruptiota ja lopulta tehnyt pysyväksi huonon hallinnon ja köyhyyden. Moyon mukaan kehitysapu takaa köyhyyden kierteen ja estää talouskasvun Afrikassa. Markkinaehtoinen kauppa, luotot ja mikroluotot ovat Moyon analyysin mukaan apua parempia vaihtoehtoja.

Moyon näkemyksiä ovat tukeneet myös muun muassa ghanalainen YK:n entinen pääsihteeri Kofi Annan, kehitysapua vastustava Ruandan presidentti Paul Kagame Senegalin presidentti Abdoulaye Wade ja Suomen entinen ulkoministeri Erkki Tuomioja.

Yli 40 vuotta ulkoministeriön kehitysyhteistyössä työskennellyt ulkoasiainneuvos Matti Kääriäinen kritisoi kehitysapua Aamulehden haastattelussa 16.1.2015. Hänen mukaansa kehitysapu on puolittanut äärimmäistä köyhyyttä Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa, mutta Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, mihin kehitysapua annetaan eniten, äärimmäinen köyhyys on lisääntynyt. Kääriäinen on kirjoittanut aiheesta tammikuussa 2015 julkaistun kirjan Kehitysavun kirous.

Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun taloustieteen professori professori Pertti Haaparanta on syyttänyt Dambisa Moyoa tietoisesta harhaanjohtamisesta. "Nykytietämyksen valossa apu on lisännyt talouskasvua", Haaparanta kirjoittaa blogissaan. "Toki vastakkaisia yksittäisiä tuloksia on, mutta nekään eivät ole osoittautuneet kestäviksi. Yksi tällainen, ja Moyon kirjan kannalta keskeinen väite on, että apu rapauttaa saajamaiden kilpailukykyä, koska se kiihdyttää hintojen nousua. Näin se vähentäisi vientiä, kasvattaisi tuontia ja lisäisi kehitysmaiden velkaisuutta. Vaikutusta kiihdyttää se, että apua saavien maiden kyky käsitellä isoja apusummia on huono. Mutta tämäkään mekanismi ei ole viimeisimpien tutkimusten mukaan riittänyt kumoamaan avun positiivisia vaikutuksia. Apu onkin kasvattanut tuotantokapasiteettia, mikä on vähentänyt avun inflaatiovaikutusta", Haaparanta kirjoittaa Akateemisessa talousblogissa.

Matti Kääriäinen on kirjassaan Kehitysavun kirous määritellyt kolme keskeistä ongelmaa, joiden perusteella kehitysapu on nykyisessä muodossaan vaikeasti perusteltavaa toimintaa.

• Kehityksen käsite tulkitaan monella tavalla. Yleisimmin se samastetaan talouskasvuun, vaikka köyhyyden vähentämisen kannalta todellinen demokratia ja oikeudenmukainen tulonjako olisivat olennaisempia.
• Kehitysyhteistyö tukee yleisesti valtaa pitäviä ja luonteeltaan ei-demokraattisia rakenteita ja estää tällä tavoin hallinnon vastuullisuusperiaatteen syntymisen ja demokratian kehittymisen.
• Kehitysyhteistyö perustuu avun antajien näkemyksiin eikä lähde liikkeelle kohderyhmien itsensä identifioimista asioista ja on siten juuttunut tuloksettomaan "rakenteelliseen hulluuteen".

Avun määrä

Kehitysapua annettiin kansainvälisesti vuonna 2017 noin 146,6 miljardia dollaria. Se vastasi noin 0,31 prosenttia avunantajien bruttokansantulosta. YK asetti vuonna 1970 teollistuneiden maiden kehitysavun tavoitteeksi 0,7 prosenttia bruttokansantulosta. Vuonna 2005 EU-maat sopivat, että tämä taso saavutetaan vuonna 2015. Se ei toteutunut.

Tavoitteeseen vuonna 2017 pääsivät vain Ruotsi, Norja, Tanska, Luxemburg ja Iso-Britannia. DAC:n ulkopuolisista rahoittajista tavoitteeseen pääsivät Turkki ja Yhdistyneet arabiemiirikunnat.

Suomi budjetoi vuonna 2019 kehitysyhteistyöhön 989 miljoonaa euroa, mikä vastasi 0,41 prosenttia bruttokansantulosta.

Suomen kehityspolitiikka

Kehityspolitiikka on keskeinen osa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Kehityspolitiikan päämääriä ohjaa YK:ssa syyskuussa 2015 hyväksytty kestävän kehityksen toimintaohjelma Agenda 2030. Kestävän kehityksen tavoitteiden pyrkimyksenä on poistaa äärimmäinen köyhyys maailmasta ja turvata hyvinvointi ympäristölle kestävällä tavalla. Kehityspolitiikan linjauksia käsitellään Suomen kehityspoliittisessa toimenpideohjelmassa. Sipilän hallituksen (2015–) hallitusohjelmassa sitouduttiin kansainvälisen kehitysyhteistyön tavoitteen 0,7 prosentin bruttokansantulosta saavuttamiseen, mutta kehitysyhteistyövaroihin kohdistuvien leikkausten myötä tavoitteesta jäädään kauas. Varsinaisesta kehitysavusta on leikattu vuodesta 2015 vuoteen 2018 verrattuna kolmasosa, 33 prosenttia. Tyttöjen ja naisten oikeuksia tukevalle työlle, Suomen kehityspolitiikan tärkeimmälle painopisteelle, rahoitus laski 44 prosenttia vuodesta 2014 vuoteen 2016 (536,8 miljoonasta eurosta 298,7 miljoonaan). Huomattavien leikkausten lisäksi Finnfundin merkittävästi kasvaneen tuen määrää on kritisoitu järjestöjen ja osan poliittisten puolueiden toimesta. Finnfundin tehtävä on rahoittaa yritysten toimintaa kehitysmaissa joko pääomasijoituksilla tai lainarahalla. Samalla se pyrkii tukemaan erityisesti suomalaisyrityksiä.

Kehityspolitiikkaa ulkoministeriössä johtaa kehitysministeri. Ensimmäinen kehitysministeri oli vuonna 1991 virkaan nimetty Toimi Kankaanniemi. Kesäkuusta 2019 lähtien kehitysyhteistyö- ja ulkomaankauppaministerinä on toiminut Ville Skinnari.

Yhteensä 88 prosenttia suomalaisista pitää kehitysyhteistyötä tärkeänä tai melko tärkeänä. Suomalaiset haluaisivat tukea ennen kaikkea kehitysmaiden koulutusjärjestelmien kehittämistä. Suomen ulkoministeriö on teettänyt vuosittain vuodesta 2002 alkaen mielipidetutkimuksen, jonka mukaan kehitysapua tuloksellisena pitävien osuus on vähitellen laskenut. Korkeasti koulutetut suomalaiset pitävät kehitysyhteistyön tuloksia keskimäärin hieman muita vähäisempinä.

Historia

Vauraat maat ovat tehneet kehitysmaiden kanssa nykyisenkaltaista kehitysyhteistyötä toisen maailmansodan päättymisestä lähtien, kun sodan tuhoja alettiin korjata ja YK:n ihmisoikeusjulistus syntyi. Sitä ennen jonkinlaista kehitysyhteistyötä oli tehty esimerkiksi kristillisen lähetystyön yhteydessä.

Suomi sai maailmanpankin kehitysapua 1945-1975. Alkuun apu oli ruokaa ja vaatteita ja myöhemmin tukea ja rahoitusta ympäristö ja teollisuustuotannon rakentamiseen.

Suomi alkoi jo 1950-luvulla tukea YK:n kehitysyhteistyöohjelmia. Vuonna 1961 asetettiin Kansainvälisen kehitysavun komitea, ja ensimmäinen hanke oli vuonna 1962 alkanut Suomen ja Tansanian välinen Kibahan opetus- ja terveydenhuoltohanke, joka oli Pohjoismaiden ja silloisen Tanganjikan välinen. Vuonna 1965 Suomen ulkoministeriöön perustettiin oma kehitysyhteistyötoimisto. Sen ensimmäinen virkamies oli Jaakko Iloniemi ja toinen sittemmin tasavallan presidenttinä toiminut Martti Ahtisaari.

1970- ja 1980-luvuilla kehitysapu keskittyi teknologian ja länsimaisten asiantuntijoiden lähettämiseen. Samalla autettiin suomalaista vientiteollisuutta.

Vuonna 1991 Suomen kehitysapu nousi 0,81 prosenttiin bruttokansantulosta, koska kansantulo laski laman tähden. Apua leikattiin lamavuosina 1993 - 95 vain 0,4 prosentin tasolle.

1990-luvulla puhuttiin yhä enemmän tasavertaisesta yhteistyöstä ja kumppanuudesta. Myös avunsaajan oma vastuu ja aktiivisuus kehityshankkeiden toteutuksessa korostui 1990-luvulta alkaen. Kun Suomi liittyi EU:hun, se alkoi antaa kehitysapua myös EU:n kautta.

2000-luvulla Suomen kehityspolitiikkaan vaikuttivat voimakkaasti YK:n vuosituhattavoitteet. Vuoden 2015 jälkeen niiden paikan ovat ottaneet YK:n Kestävän kehityksen tavoitteet.

Kirjallisuutta

• Matti Kääriäinen: Kehitysavun kirous. Into Kustannus Oy, 2015, Helsinki. ISBN 978-952-264-361-2.
• Virtanen, Rauli: Kaivoja köyhille. Suomalaisen kehitysyhteistyön vuosikymmenet. (WSOY, 2013)

Aiheesta muualla

• Kehityspolitiikka ja kehitysyhteistyö Suomen ulkoministeriön verkkosivuilla
• Valtioneuvoston ylivaalikautinen selonteko Suomen kehityspolitiikasta 27.5.2021
• Ulkoministeriön julkaiseman Kehitys-Utveckling-lehden sivusto
• Suomalaiset kehitysjärjestöt Fingo ry
• Findikaattori - Suomen kehitysyhteistyömaksatukset vuodesta 1961
• Index of Global Philanthropy and Remittances 2016 (englanniksi)