Kaija Saariaho

Antsawikistä
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kaija Saariaho
Kaija Saariaho vuonna 2013.
Kaija Saariaho vuonna 2013.
Henkilötiedot
Syntynyt 14. lokakuuta 1952
Helsinki
Kuollut 2. kesäkuuta 2023 (70 vuotta)
Pariisi
Kansallisuus suomalainen
Ammatti säveltäjä
Arvonimi taiteen akateemikko
Puoliso Jean-Baptiste Barrière
Muut tiedot
Merkittävät teokset Kaukainen rakkaus (ooppera)
Adriana Mater (ooppera)
Simonen kärsimys (oratorio)
[[Tiedosto:{{#property:p109|from=}} v|128px|Allekirjoitus]]
Allekirjoitus
Aiheesta muualla
Kotisivu

Kaija Anneli Saariaho (o.s. Laakkonen; 14. lokakuuta 1952 Helsinki – 2. kesäkuuta 2023 Pariisi, Ranska[1]) oli suomalainen säveltäjä, joka sävelsi paljon vokaalimusiikkia, neljä oopperaa, kamarimusiikkia ja suuria teoksia sinfoniaorkesterille. Hän oli tunnetuimpia suomalaisia nykysäveltäjiä[2]. Saariaho käytti useissa teoksissaan perinteisten instrumenttien rinnalla elektronisesti tuotettuja tai muokattuja ääniä. Hän sai useita merkittäviä musiikkipalkintoja. Saariaho asui Pariisissa vuodesta 1984.

Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tausta ja nuoruusvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaija Saariaho, omaa sukua Laakkonen, kasvoi ja kävi koulua Helsingissä. Hänen isänsä oli sittemmin teollisuusneuvoksen arvonimen saanut toimitusjohtaja Launo Laakkonen. Hän soitti viulua, kitaraa ja pianoa ja kävi muutaman vuoden Itä-Helsingin musiikkiopistoa. Hän kirjoitti ylioppilaaksi steinerkoulusta.[2]

Ensimmäisinä opiskeluvuosinaan Saariaho opiskeli yhtä aikaa graafista suunnittelua Taideteollisessa korkeakoulussa, pianonsoittoa Helsingin konservatoriossa ja musiikkitiedettä Helsingin yliopistossa. Muutaman vuoden kuluttua hän siirtyi Sibelius-Akatemiaan.[2]

Opinnot ja Korvat auki -yhdistys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saariaho opiskeli sävellystä vuosina 1976–1980 Sibelius-Akatemiassa Paavo Heinisen johdolla. Sen jälkeen hän opiskeli muun muassa Freiburgissa Saksassa Brian Ferneyhough’n ja Klaus Huberin johdolla (sävellysdiplomi vuonna 1982) sekä IRCAM-instituutissa Ranskassa.[2]

Saariaho kuului niin sanottuun suomalaisten modernistien kolmanteen sukupolveen.[3] Tämän sukupolven töissä tekstuurimusiikki on jo korvannut eurooppalaisen modernismin äärimuodon, sarjallisuuden.[4] Saariaho oli opiskelijaystäviensä kanssa perustamassa Korvat auki -yhdistystä, jonka tarkoitus oli tehdä tunnetuksi ja kehittää tätä nykymusiikkia Suomessa.[2] Saariahon lisäksi yhdistyksen jäseniin kuuluivat muun muassa Magnus Lindberg, Jouni Kaipainen ja Esa-Pekka Salonen.[5][6] Saariaho toimi yhdistyksen puheenjohtajana 1970–1980-lukujen taitteessa.[7]

Korvat auki -yhdistyksen piirissä esiintyi kärkästä arvostelua oopperalaitosta kohtaan, jota pidettiin luutuneena ja vanhanaikaisena taidemuotona. Yhdistyksen piirissä syntyi alun perin halventavaksi tarkoitettu ilmaus ”karvalakkiooppera”, jolla viitattiin Joonas Kokkosen Viimeisten kiusausten ja Aulis Sallisen Punaisen viivan perinteiseen sävelkieleen ja aihevalintoihin.[8][9] Saariaho ilmoitti vuonna 1982 Synkooppi-lehden haastattelussa, ettei koskaan tule säveltämään oopperaa tai sinfoniaa.[10]

Saariaho asui Pariisissa vuodesta 1984 mutta teki pitkiä säveltäjävierailuja Japaniin (Kioto 1993) ja Yhdysvaltoihin (San Diego 1988–1989) sekä Suomeen Sibelius-Akatemian vierailevaksi professoriksi 1997–1998.[2]

Menestyvä oopperasäveltäjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saariahon ensimmäinen ooppera Kaukainen rakkaus kantaesitettiin Salzburgissa Itävallassa vuonna 2000. The New York Times kuvaili teosta ”runolliseksi mestariteokseksi”, ja sekä se että BBC Music Magazine arvioivat sen vuoden 2000 parhaaksi uudeksi teokseksi.[11] Vuonna 2003 säveltäjä sai oopperastaan Grawemeyer-palkinnon, 200 000 Yhdysvaltain dollaria.[12] Ooppera sai Suomen ensi-iltansa syyskuussa 2004 Kansallisoopperassa.[13]

Saariahon toinen ooppera Adriana Mater kantaesitettiin Pariisissa maaliskuussa 2006. Ooppera sijoittuu nimeämättömään sotaa käyvään maahan, jota voidaan pitää jonain Balkanin maana Jugoslavian hajoamissotien aikaan.[14]

Kolmas ooppera Émilie kantaesitettiin Lyonissa maaliskuussa 2010, ja se sai Suomen ensi-iltansa huhtikuussa 2015 Kansallisoopperassa. Oopperan nimihenkilö on ranskalainen markiisitar Émilie du Châtelet.[15] Se on kirjoitettu Karita Mattilalle. Kaikkien kolmen oopperan libretisti on Amin Maalouf.[7]

Neljäs ooppera Only The Sound Remains perustuu kahteen japanilaiseen Nō-näytelmään.[16] Se esitettiin Alankomaiden kansallisoopperan 50-vuotisjuhlilla 2016.[17][18]

Saariahon viides ooppera Innocence perustuu Sofi Oksasen librettoon. Oopperassa on viisi näytöstä, ja siinä lauletaan useilla kielillä.[19] Teos sai kantaesityksensä Aix-en-Provencessa kesällä 2021, ja se esitettiin Suomen Kansallisoopperassa vuonna 2022.[20]

Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saariaho oli naimisissa ranskalaisen säveltäjän Jean-Baptiste Barrièren kanssa. Barrière on toteuttanut visuaalisen ilmeen moniin Saariahon teosten esityksiin.[21][22]

Saariahon poika Aleksi Barrière on ohjaaja ja musiikkiteatteriryhmän perustaja[23], kääntäjä ja dramaturgi.[24] Tytär Aliisa Neige Barrière on viulisti ja kapellimestari, joka aloitti opintonsa Sibelius-Akatemian kapellimestariluokalla 2019.[25][26] Saariahon ja Barrièren perhe asui Pariisissa.[5]

Saariaholla todettiin helmikuussa 2021 parantumaton glioblastooma eli aivosyöpä. Hän kuoli sairauteen kotonaan Pariisissa 70-vuotiaana.[27][28]

Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tyyli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musiikkitieteilijöiden Anne Sivuoja-Gunaratnamin ja Pirkko Moisalan mukaan Saariahon tuotantoa ei voi sijoittaa mihinkään sävellyskoulukuntaan, vaikka siitä on löydettävissä joitakin yhtymäkohtia ranskalaiseen spektrimusiikin koulukuntaan ja György Ligetin sävellyksiin.[2]

Saariahon musiikkikieli asettuu instrumentaalisen ja elektronisen musiikin tai akusmaattisen musiikin välille.[29] Sille on ominaista värien ja sävyjen rikkaus.[30]

Musiikkiarvostelija Hannu-Ilari Lampilan mukaan Saariaho oli ensimmäisissä teoksissaan, kuten Bruden (Morsian, 1977) ja Jing (1979), herkkävireinen lyyrikko ja melodikko. Sointiväri nousi keskeiseen osaan ensin teoksessa Im Traume (Unessa) vuonna 1980. The Heart of Darkness (1980) T. S. Eliotin tekstiin oli Saariahon ensimmäinen multimediateos, sävelletty sopraanolle, soitinyhtyeelle, ääninauhalle ja tanssijalle. Teos oli esityskiellossa vuosina 1980–2019, koska Eliotin perikunta kielsi tekstin käyttämisen.[31] Saariaho käytti ensi kertaa live-elektroniikkaa muokkaamaan sointivärejä teoksessa ...sah den Vögeln (1981). Study II for Life (1981) oli ensimmäinen nauhasävellys.[32]

Vuonna 1982 Saariaho osallistui IRCAM:ssa järjestetylle tietokonemusiikin kurssille. Hänen ensimmäinen tietokoneella toteutettu sävellyksensä oli IRCAM:ssa viimeistelty nauhateos Vers le blanc (Kohti valkeutta, 1982).[32][33] Tästä lähtien tietokoneilla ja elektronisella musiikilla oli merkittävä asema Saariahon tuotannossa, esimerkiksi teoksissa Six Japanese Gardens (Kuusi japanilaista puutarhaa, 1993/1995) lyömäsoittimille ja elektroniikalle[34] sekä Lonh (1996) sopraanolle ja elektroniikalle.

Saariahon atonaalinen musiikki on perustunut säveltäjän koko tuotannon ajan pääasiassa musiikin tekstuuriin ja sointiväriin. Erityisen keskeistä on ollut soivan äänen ja hälyn välinen jännite, jota säveltäjä on käyttänyt samalla tavalla kuin konsonanssin ja dissonanssin vaihtelua käytetään tonaalisessa musiikissa.[35][36] Esimerkki tästä on Saariahon ensimmäinen ammattimainen teos[37], ääninauhalle ja orkesterille kirjoitettu Verblendungen (Häikäistymisiä, 1984). Siinä alkuräjähdystä seuraa vähittäinen hiljentyminen sekä hälyn ja puhtaan soinnin välinen liukuma – ääninauha kirkastuu vähitellen orkesterin kaltaiseksi, kun taas orkesteri alkaa kohista.[32][33] Melodinen elementti Saariahon teoksissa on ollut mukana 1990-luvun puolivälistä alkaen. Se luo koko musiikille uuden, modaalisen vivahteen.[35]

Saariaho kirjoitti vokaalimusiikkia koko uransa ajan, ja lauluteoksia syntyi yli kolmekymmentä. Vokaaliteokset muistuttavat kamarimusiikkia, ja vokaalitekstuuri muistuttaa instrumentteja. Suurin osa lauluista on kirjoitettu sopraanolle.[35] 1990-luvulla Saariaho alkoi säveltää yhä suurempia lauluteoksia, kuten teokset Château de l’âme (Sielun linna, 1995) ja Oltra Mar (Meren poikki, 1998-99).[38]

Saariahon teoksien nimissä esiintyy paljon luonnonilmiöitä, kuten Lichtbogen (Valokaaria tai Revontulet) ja Ciel étoile (Tähtitaivas), sekä viittauksia kuvataiteisiin ja kirjallisuuteen.[2] Esimerkiksi Verblendungen viittaa Elias Canettin romaaniin.[33]

Keskeisiä teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jardin secret I (Salainen puutarha, 1985) ja Jardin secret II (1986) ovat Saariahon 1980-luvun suosituimpia sävellyksiä. Ensimmäinen on nauhateos, toinen duo cembalolle ja nauhalle. Lichtbogenin (1985–1986) lähtökohtana ovat sellon flageleottiäänet, jotka murtuvat painettaessa jousta voimakkaammin kieliä vasten. Tietokoneen tekemä analyysi äänistä muodostaa mallin teoksen harmoniselle rakenteelle.[32] Jardin secretin kolmas osa Nymphea on laaja sävellys jousikvartetille ja elektroniikalle (1987).[33] Teoksen esitti Kronos Quartet New Yorkin Lincoln Centerissä.[39]

Saariaho on säveltänyt sinfoniaorkesterille suurimuotoisia teoksia, kuten kaksiosainen teoksen Du cristal...à la fumée (Kristallista savuksi, 1990) sekä BBC:n tilauksesta tehdyn viulukonserton Graal theatre (Graalin teatteri, 1997), jonka kantaesittivät kapellimestari Esa-Pekka Salonen ja viulisti Gidon Kremer.[40]

Oratorio Simonen kärsimys (La Passion de Simone) kantaesitettiin Wienissä marraskuussa 2006. Sen ohjasi Peter Sellars.[41]

Vuonna 2007 kantaesitettiin Bostonin sinfoniaorkesterin tilaama Notes on Light -sellokonsertto (Muistiinpanoja valosta).[42] Se on omistettu solisti Anssi Karttuselle, joka soitti myös Euroopan ensiesityksen Helsingin Musica nova -festivaalilla Radion sinfoniaorkesterin kanssa.[43] Karttunen oli Saariahon luottomuusikoita, joiden kanssa hän teki paljon yhteistyötä.[2]

Kamariteos Laterna magican kantaesitti Berliinin filharmonikot avauskonsertissaan elokuussa 2009 Simon Rattlen johdolla. Teoksen nimi on saanut herätteen Ingmar Bergmanin omaelämäkerrallisesta teoksesta Laterna Magica, jossa Bergman kertoo pyörittäneensä laterna magica -konetta niin nopeasti, että syntyi liikkeen illuusio. Saariaho heräsi pohtimaan mahdollisuutta musiikillisten ajatusten hahmottamista eri tavalla eri tempoissa ja konteksteissa.[44]

Teosluettelo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saariahon teosluettelossa on kaikkiaan 119 sävellystä.[45]

Oopperat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Baletti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Orkesteriteoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Verblendungen (1984)
  • Du cristal (1989)
  • ...à la Fumée (1990)
  • Forty Heartbeats (1998)
  • Song for Betty (2001)
  • Nymphéa Reflection (2001)
  • Orion (2002)
  • Asteroid 4179: Toutatis (2005)
  • Laterna Magica (2008)
  • Lumière et Pesanteur (2009)
  • Circle Map (2012)
  • Ciel d'hiver (2013)

Kamariyhtyeteoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lichtbogen (1986)
  • Io (1987)
  • Aer (1991)
  • Solar (1993)
  • Neiges 8 tai 12 sellolle (1998)

Konsertoivia teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Amers sellolle ja kamariyhtyeelle (1992)
  • Viulukonsertto Graal thêátre (1997)
  • Huilukonsertto Aile du Songe (2001)
  • Sellokonsertto Notes on Light (2007)
  • Klarinettikonsertto D’om le vrai sens (2010)
  • Urkukonsertto Maan varjot (2013)
  • Harppukonsertto Trans (2015)

Kamarimusiikkiteoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neljälle tai useammalle soittajalle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Nymphéa jousikvartetille ja elektroniikalle (1987)
  • Gates huilulle, sellolle, cembalolle ja elektroniikalle (1991)
  • Trois Rivières lyömäsoitinkvartetille ja elektroniikalle (1994)
  • Terrestre huilulle, viululle, sellolle, harpulle ja lyömäsoittimille (2002)
  • Terra Memoria jousikvartetille (2006)
  • Figura klarinetille, jousikvartetille ja pianolle (2016)

Kolmelle soittajalle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • New Gates huilulle, alttoviululle ja harpulle (1996)
  • Cendres alttohuilulle, sellolle ja pianolle (1998)
  • Je sens un deuxième coeur alttoviululle, sellolle ja pianolle (2003)
  • Serenatas lyömäsoittimille, sellolle ja pianolle (2008)
  • Cloud Trio viululle, alttoviululle ja sellolle (2009)
  • Light and Matter viululle, sellolle ja pianolle (2012)

Kahdelle soittajalle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Im Traume sellolle ja pianolle (1980)
  • Oi kuu bassoklarinetille ja sellolle (1990)
  • Mirrors huilulle ja sellolle (1997)
  • Ciel étoilé kontrabassolle ja lyömäsoittimille (1999)
  • Calices viululle ja pianolle (2009)
  • Tocar viululle ja pianolle (2010)
  • Aure viululle ja alttoviululle tai sellolle (2011)

Soolosoitinteoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

tähdellä * merkityissä mukana elektroniikka

Huilulle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Laconisme de l'aile * (1982)
  • NoaNoa * (1992)
  • Couleurs du vent alttohuilulle (1998)
  • Dolce tormento piccololle (2004)

Viululle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • ...de la Terre * (1991)
  • Nocturne (1994)
  • Frises * (2011)

Sellolle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Petals * (1998)
  • Près * (1992)
  • Spins and Spells (1997)
  • Sept Papillons (2000)
  • Dreaming Chaconne (2010)
  • Lullaby (2020)

Muille[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jardin Secret II cembalolle * (1986)
  • Fall harpulle * (1991)
  • Six Japanese Gardens lyömäsoittimille * (1994)
  • Folia kontrabassolle * (1995)
  • Ballade pianolle (2005)
  • Vent nocturne alttoviululle * (2006)
  • Prelude pianolle (2007)
  • Duft klarinetille (2012)

Vokaaliteoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Orkesterisäesteisiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Château de l'âme sopraanolle, naiskuorolle ja orkesterille (1996)
  • Oltra mar sekakuorolle ja orkesterille (1999)
  • Cinq reflets de L'amour de loin sopraanolle, baritonille ja orkesterille (2001)
  • Quatre instants sopraanolle ja orkesterille (2002]], myös versio pianon säestyksellä)
  • Adriana Songs mezzosopraanolle ja orkesterille (2006)
  • La Passion de Simone, oratorio sopraanolle, sekakuorolle ja orkesterille (2006)
  • Mirage sopraanolle, sellolle ja orkesterille (2007)
  • Leinolaulut sopraanolle ja orkesterille (2007)
  • Émilie Suite sopraanolle ja kamariorkesterille (2011)
  • True Fire baritonille ja orkesterille (2014)

Muita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Il pleut sopraanolle ja harpulle (1986)
  • Grammaire des rêves sopraanolle, altolle, kahdelle huilulle, harpulle, alttoviululle ja sellolle (1988)
  • From the Grammar of Dreams kahdelle sopraanolle (1988)
  • Die Aussicht sopraanolle, huilulle, kitaralle, viululle ja sellolle (1996)
  • Lonh sopraanolle ja elektroniikalle (1996)
  • Quatre messages kahdelle sopraanolle, huilulle ja harpulle (1999)
  • Message pour Gérard mezzosopraanolle ja kamariyhtyeelle (2000)
  • Tag des Jahrs sekakuorolle ja elektroniikalle (2001)
  • Überzeugung kolmelle naisäänelle, viululle, sellolle ja crotalille (2001)
  • Changing Light sopraanolle ja viululle (2002)
  • Tempest Songbook sopraanolle, baritonille ja kamariyhtyeelle (2004]]; Ariel's Hall, Caliban's Dream, Miranda's Lament, Prospero's Vision, Ferdinand's Comfort)
  • Echo 8 laulajalle ja elektroniikalle (2007)
  • Horloge, Tais-Tois! lapsikuorolle ja pianolle (2007)
  • Sombre lauluäänelle, bassohuilulle, lyömäsoittimille, harpulle ja kontrabassolle (2012)
  • Luonnon kasvot lauluäänelle ja pianolle (2013)
  • The Bosun's Cheer resitoijalle, huilulle, sellolle ja kontrabassolle (2014)

Elektronisia teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jardin Secret I (1985)
  • Stilleben (1988)

Palkintoja ja tunnustuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2008 Saariaho palkittiin Michael Ludwig Nemmers -palkinnolla, jonka myöntäjä on chicagolainen Northwestern University School of Music. Palkinnon suuruus on 100 000 Yhdysvaltain dollaria.[39] Vuonna 2003 Saariaho sai maailman suurimman sävellyspalkinnon, Grawemeyer-palkinnon, oopperallaan Kaukainen rakkaus.[46]Hän on saanut myös vuonna 2000 Pohjoismaiden neuvoston musiikkipalkinnon.[47] Keväällä 1997 hän sai Ranskassa Chevalier de l’Ordre des Arts et Lettres -kunniamerkin (Commandeur vuonna 2013).[12] Saariaho toimi taiteilijaprofessorina vuosina 2005–2010.[30]

Deutsches Symphonie-Orchester Berlinin levytys Saariahon oopperasta L’amour de loin palkittiin Grammyllä vuonna 2011.[52]

Säveltäjän 60-vuotispäivän kunniaksi järjestettiin Helsingissä lokakuussa 2012 pienimuotoinen Saariaho-festivaali, johon liittyi Saariaho-tutkijasymposio.[53] Vuonna 2019 Saariaho oli BBC Music Magazinen säveltäjillä teettämän kyselyn mukaan paras nykysäveltäjä.[54]

Saariaholle myönnettiin vuonna 2021 Venetsian biennaalin Kultainen leijona -elämäntyöpalkinto.[55] Maaliskuussa 2023 presidentti Sauli Niinistö nimitti hänet taiteen akateemikoksi.[56]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Säveltäjä, taiteen akateemikko Kaija Saariaho on kuollut Yle Uutiset. 2.6.2023. Viitattu 2.6.2023.
  2. ↑ 2,0 2,1 2,2 2,3 2,4 2,5 2,6 2,7 2,8 Sivuoja-Gunaratnam, Anne – Moisala, Pirkko: ”Saariaho, Kaija (1952–)”, Suomen kansallisbiografia, osa 8, s. 498–500. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-449-5. [https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/{{#property:P2180%7Cfrom=}} v/ Teoksen verkkoversio] (viitattu 11.8.2021).
  3. ↑ Päivi Puukka: Säveltäjä Kaija Saariahoa juhlitaan näyttävästi Yle. 2012. Viitattu 5.5.2016.
  4. ↑ Tekstuurimusiikki Sibelius-Akatemia. Arkistoitu 5.4.2016. Viitattu 5.5.2016.
  5. ↑ 5,0 5,1 Hannu Toivonen: Kaija Saariaho: ”Olen ankara itselleni” Seura. 2012. Viitattu 23.4.2016.
  6. ↑ Korvat auki -yhdistys Sininen laulu. Yle. Viitattu 1.5.2016.
  7. ↑ 7,0 7,1 Howell, Tim & Hargreaves, Jon & Rofe, Michael: Kaija Saariaho: Visions, Narratives, Dialogues, s. 13, 108. Farnham: Ashgate, 2011. ISBN 978-1-4094-2116-0. Teoksen verkkoversio (viitattu 2.5.2016). (englanniksi)
  8. ↑ Suomalaiset säveltäjät Yle Vintti. Viitattu 1.5.2016.
  9. ↑ Lampila, Hannu-Ilari: Uuden suomalaisen oopperan kansalliset ja kansainväliset piirteet Uusi suomalainen ooppera. 2001. Viitattu 1.5.2016.
  10. ↑ Kosk, Mikael: Från klang till ljud och larm Hufvudstadsbladet. 2009. Viitattu 1.5.2016. (ruotsiksi)
  11. ↑ Hautsalo, Liisamaija: Kaukainen rakkaus: Saavuttamattomuuden semantiikka Kaija Saariahon oopperassa, s. 2. Väitöskirja: Helsingin yliopisto. Jyväskylä: Suomen musiikkitieteellisen seura, 2008. ISBN 978-951-98479-5-5. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 22.1.2016).
  12. ↑ 12,0 12,1 12,2 12,3 12,4 12,5 12,6 Kaija Saariaho Wihurin Sibelius-palkinto. Viitattu 1.5.2016.
  13. ↑ Saariahon Kaukainen rakkaus televisioidaan Kaleva. 1.9.2004. Viitattu 2.5.2016.
  14. ↑ News – Saariaho: “Adriana Mater” Premieres Music Sales Classical. 2006. Viitattu 2.5.2016. (englanniksi)
  15. ↑ Hirvonen, Saara: Saariahon ooppera Ihmeellinen Émilie saa Suomen ensi-iltansa 2.4.2015. Ylen uutiset. Viitattu 2.4.2015.
  16. ↑ Lauri Itäkangas: Kaija Saariahon uusi ooppera tulossa Teemalle Yle Teema. 14.3.2016. Viitattu 7.5.2016.
  17. ↑ Clements, Andrew: Only the Sound Remains review – almost perversely unengaging The Guardian. 23.3.2016. Viitattu 7.5.2016. (englanniksi)
  18. ↑ Samuli Tiikkaja: Saariahon uudet oopperat hurmasivat hollantilaisyleisön Helsingin Sanomat. 17.3.2016. Viitattu 7.5.2016.
  19. ↑ Kvist, Wilhelm: Oksanens och Saariahos opera speglar verkligheten. Hufvudstadsbladet, 1.2.2020, s. 26–27. Artikkelin verkkoversio.
  20. ↑ Kvist, Wilhelm: Kaija Saariahos och Sofi Oksanens nya opera till Helsingfors 2021. Hufvudstadsbladet, 22.1.2020, s. 23. Artikkelin verkkoversio Viitattu 22.1.2020.
  21. ↑ Mark Swed: Critic’s Notebook Classical music + visuals = intrigue, at UCLA’s ’Beyond Music’ Los Angeles Times. 2015. Viitattu 23.4.2016. (englanniksi)
  22. ↑ Jean-Baptiste Barrière Miller Theatre. Viitattu 23.4.2016. (englanniksi)
  23. ↑ Eric Dahan: Kaija Saariaho avec Passion Libération. 26.5.2014. Liberation.fr. (ranskaksi)
  24. ↑ Vesa Sirén: Shttps://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000002794344.html. (tilaajille) Helsingin Sanomat, 22.1.2015, s. B2. Artikkelin verkkoversio Viitattu 13.5.2016.
  25. ↑ CAP UCLA Presents Two Concert Portraits of Modern Composers Kaija Saariaho and-Jean Baptiste Barrière (PDF) (Archive.org, Lehdistötiedote) Center for the Art of Performance, UCLA. 7.10.2015. Viitattu 23.4.2016. (englanniksi)
  26. ↑ Vesalainen, Suvi: Kahden säveltäjän tytär pohti viimeiseen asti, haluaako kapellimestariksi vai ei – kun päätös oli tehty, opintoja kohtasi kriisi Yle uutiset. 1.2.2022. Yleisradio. Viitattu 15.2.2022.
  27. ↑ Säveltäjä, taiteen akateemikko Kaija Saariaho on kuollut Yle Uutiset. 2.6.2023. Viitattu 2.6.2023.
  28. ↑ Säveltäjä Kaija Saariaho on kuollut mtvuutiset.fi. 2.6.2023. Viitattu 2.6.2023.
  29. ↑ O’Callaghan, James & Eigenfeldt, Arne: Gesture transformation through electronics in the music of Kaija Saariaho (PDF) Proceedings of the Seventh Electroacoustic Music Studies Network Conference. 2010. Viitattu 10.1.2016. (englanniksi)
  30. ↑ 30,0 30,1 Uudet taiteilijaprofessorit aloittivat virallisesti työnsä Opetusministeriö. Arkistoitu 4.12.2014. Viitattu 1.5.2016.
  31. ↑ Malmgren, Martin: Storslagen musikteater blåser nytt liv i Saariaho-klassiker. Hufvudstadsbladet, 9.7.2019, s. 22. Artikkelin maksullinen verkkoversio.
  32. ↑ 32,0 32,1 32,2 32,3 Otavan suuri ensyklopedia. Täydennysosa 2, s. 10295–10296. Helsinki: Otava, 1991. ISBN 951-1-05125-3.
  33. ↑ 33,0 33,1 33,2 33,3 Linden, Sakari: Kaija Saariaho Musiikkitieto. Viitattu 17.8.2015.
  34. ↑ Six Japanese Gardens (1993/1995) Music Finland. Arkistoitu 28.4.2016. Viitattu 23.4.2016.
  35. ↑ 35,0 35,1 35,2 Hautsalo, Liisamaija: Tiloja äänen rajamailla – Kaija Saariahon toinen ooppera ”Adriana Mater” saa kantaesityksensä maaliskuussa 2006 Music Finland: Composers & Repertoire. 2006. Arkistoitu 7.5.2016. Viitattu 2.5.2016.
  36. ↑ Sakari Hilden: Kaija Saariaho (s. 1952) Musiikkitieto. Viitattu 5.5.2016.
  37. ↑ Service, Tom: A guide to Kaija Saariaho’s music The Guardian. 6.7.2012. Viitattu 3.5.2016. (englanniksi)
  38. ↑ Kokko, Karri: Kaija Saariaho Suomen Kuvalehti. 16.3.2007. Viitattu 3.5.2016.
  39. ↑ 39,0 39,1 Nemmers Prize 2008 Winner Press Release 2008. Northwestern Bienen School of Music. Arkistoitu 2.6.2016. Viitattu 3.5.2016. (englanniksi)
  40. ↑ Oramo, Ilkka: About the Piece Graal theatre LA Phil. 10/2007. Arkistoitu 9.8.2016. Viitattu 23.4.2016. (englanniksi)
  41. ↑ Midgette, Anne: Music Reciew: An Earnest Meditation on a Life Devoted to Human Suffering The New York Times. 2006. Viitattu 23.4.2016. (englanniksi)
  42. ↑ Eichler, Jeremy: Lights in the north, Finns at the BSO Boston News. 2007. Viitattu 23.4.2016. (englanniksi)
  43. ↑ Anssi Karttunen cello Witt, Karsten. Viitattu 2.5.2016. (englanniksi)
  44. ↑ Sirén, Vesa: Kaija Saariaho on nyt maailman kysytyimpiä taidemusiikin säveltäjiä. Helsingin Sanomat, 26.8.2009, s. C1. Tilaajilla Viitattu 27.4.2016.
  45. ↑ Kaija Saariaho Music Sales Classical. Arkistoitu 25.4.2016. Viitattu 7.5.2016.
  46. ↑ Kaija Saariahon Kaukainen rakkaus palkittiin Grammylla – lue tarina teoksen takaa Suomen Kuvalehti. 14.2.2011. Viitattu 5.5.2016.
  47. ↑ Nordiska rådets musikpris 2000 Nordiska ministerrådet. Arkistoitu 7.1.2009. Viitattu 2.3.2008. (ruotsiksi)
  48. ↑ Suomen Leijonan Pro Finlandia -mitalin saajat aakkosjärjestyksessä - Ritarikunnat ritarikunnat.fi. 9.10.2020. Viitattu 10.11.2021.
  49. ↑ Frederiksen, Steen: Næste prismodtager Kaija Saariaho, komponist Léonie Sonnings Musikfond. Arkistoitu 29.5.2009. Viitattu 8.2.2010. (tanskaksi)
  50. ↑ Säveltäjä Kaija Saariaho sai kuninkaalta arvostetun Polar-palkinnon. Yle uutiset. Viitattu 28.9.2013.
  51. ↑ Tiikkaja, Samuli: 400 000 euron sävellyspalkinto Kaija Saariaholle Helsingin Sanomat. 19.2.2018. Viitattu 22.2.2018.
  52. ↑ News – Saariaho 'L’amour de loin' recording wins Grammy Award Music Sales Classical. 2011. Viitattu 6.5.2016.
  53. ↑ Festival celebrates composer Kaija Saariaho’s 60th birthday. Yle Uutiset 14.10.2012. (englanniksi)
  54. ↑ Arla Kanerva: Kaija Saariaho nousi BBC:n äänestyksessä maailman tärkeimmäksi elossa olevaksi säveltäjäksi. Tilaajille. Helsingin Sanomat 12.11.2019.
    BBC kysyi säveltäjiltä: Kaija Saariaho rankattiin maailmanhistorian 17. merkittävämmäksi säveltäjäksi. Kulttuuritoimitus.fi 10.11.2019.
  55. ↑ Säveltäjä Kaija Saariaholle Venetsian biennaalin Kultainen leijona -elämäntyöpalkinto. Yle Uutiset 14.3.2021. Viitattu 14.3.2021.
  56. ↑ Kolme uutta taiteen akateemikkoa. Ilta-Sanomat, 24.3.2023, s. 12.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hako, Pekka (toim.): Aistit, uni, rakkaus: Kaksitoista katsetta Kaija Saariahoon. Helsinki: Lurra Editions, 2012. ISBN 978-952-5850-30-7.
  • Hako, Pekka: Kristallista savuksi: Kaija Saariahon maailma. Helsinki: Otava, 2022. ISBN 978-951-1-38708-4.
  • Howell, Tim: After Sibelius: Studies in Finnish music. Aldershot: Ashgate, 2006. ISBN 978-0-7546-5177-2. (englanniksi)
  • Moisala, Pirkko: Kaija Saariaho. Champaign: University of Illinois Press, 2009. ISBN 978-0-252-03277-6. (englanniksi)
  • Riikonen, Taina: Jälkiä itsessä: Narratiivisia huilisti-identiteettejä Kaija Saariahon säveltämässä musiikissa. Väitöskirja. Turku: Turun yliopisto, 2005. ISBN 951-29-2910-4.
  • Sivuoja-Gunaratnam, Anne (toim.): Elektronisia unelmia: Kirjoituksia Kaija Saariahon musiikista. Helsinki: Yliopistopaino, 2005. ISBN 951-570-600-9.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://antsawiki.shoutwiki.com/w/index.php?title=Kaija_Saariaho&oldid=21617”