Salon kappelikirkko

Antsawikistä
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Salon kappelikirkko
Salon kappelikirkon kellotapulin kivijalasta tehty muistomerkki.
Salon kappelikirkon kellotapulin kivijalasta tehty muistomerkki.
Sijainti Salo
Koordinaatit 60°22′33.5″N, 023°07′52.9″E
Rakentamisvuosi 1500–1520[1]
purettu 1832
Materiaali harmaakivi
Haus LennartHell.png
Lisää rakennusartikkeleitaArkkitehtuurin teemasivulla

Salon kappelikirkko, tunnettu myös Pyhän Annan kappelina, oli 1500-luvulla rakennettu Uskelan seurakuntaan kuuluneen Salon kappeliseurakunnan kivikirkko. Kirkon rakentamisajankohta on epävarma, mutta kappelikunnan historian ja kirkon tyylipiirteiden perusteella Markus Hiekkanen on arvioinut sen rakennetun todennäköisimmin vuosien 1500 ja 1520 välillä.[1] Kirkko purettiin vuonna 1832 Uskelan kirkon rakennusmateriaaliksi.[2]

Kirkko rakennettiin kaksilaivaiseksi, kuten monet muut 1400-luvun kivikirkot. Sen suojelupyhimyksenä oli Pyhä Anna, josta johtuu kirkon toinen nimi. 1600-luvulla kirkon asehuoneen korvasi Horn-suvun hautakappeli. Kirkon kellotapuli on luultavasi samoihin aikoihin rakennettu, kuin kirkkokin. Tapulin kaksinivelinen puinen yläosa uusittiin 1730.

Salon kappeliseurakunta oli välillä myös itsenäinen seurakunta, jolloin kirkkoa kutsuttiin Salon kirkoksi. Seurakunta kuitenkin palasi kappeliksi, ja myöhemmin vuonna 1832 yhdistettiin Uskelan seurakuntaan. Seurakuntaliitoksessa todettiin Salo-Uskelan seurakunnan tarvitsevan uuden isomman kirkon, ja päätettiin rakentaa uusi Uskelan kirkko, etenkin kun Uskelan Isokylän emäkirkko oli tuhoutunut maanvyörymässä 1825. Salon kappelikirkko purettiin Uskelan kirkon osiksi, ja jäljelle jäi vain tapulin kivijalka, josta tehtiin vuonna 1953 muistomerkki Aulis Blomstedtin suunnitelman mukaisesti.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hiekkanen, Markus: Suomen keskiajan kivikirkot. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-861-9.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. 1,0 1,1 Hiekkanen s. 167
  2. Hiekkanen s. 168