Puheviestintä

Antsawikistä
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Puheviestintä on tieteenala, joka tarkastelee ihmisten keskinäistä vuorovaikutusta. Tieteenalan tavoitteena on ymmärtää ja selittää puhe- ja viestintäkäyttäytymistä sekä vuorovaikutuksen dynamiikkaa kasvokkais- ja verkkoviestinnässä sekä medioidussa viestinnässä. Tarkastelun kohteina ovat esimerkiksi ystävyys-, pari- ja perhesuhteet, tiimit, ryhmät ja verkostot, työyhteisön ja organisaation sisäisen vuorovaikutuksen kysymykset, vuorovaikutuksen ja hyvinvoinnin yhteydet, vaikuttamisen ja argumentoinnin keinot, puhe- ja esiintymistilanteet sekä viestinnän eettiset kysymykset.

Puheviestintää voi Suomessa opiskella vain Tampereen yliopiston Viestintätieteiden tiedekunnassa, aiemmin myös Jyväskylän ja Helsingin yliopistoissa. Jyväskylän yliopiston puheviestintä muutti nimensä viestinnäksi vuonna 2017, ja Helsingin yliopiston puheviestinnän tutkintoon johtava koulutus on lakkautettu.

Puheviestinnän asiantuntijat toimivat yrityselämän, median, koulutuksen, viestintäteknologian, politiikan, kulttuurin sekä hallinnon aloilla. He ovat sijoittuneet esimerkiksi yrityksen, järjestön tai muun organisaation johtoon, työyhteisön ja henkilöstön rekrytointi- ja kehittämistehtäviin, viestintäkouluttajiksi ja -valmentajiksi, puheviestinnän opettajiksi, tiedottamisen ja viestintäsuunnittelun alalle sekä kansainvälisten yritysten ja järjestöjen asiantuntijatehtäviin.

Puheviestinnän historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puheviestinnän tieteenalalla on liki 2500 vuotta vanhat perinteet. Tieteenalan historia ulottuu aina antiikin retoriikkaan saakka. Aristoteles laati ensimmäisen systemaattisen kuvauksen puhetaidosta, vaikuttamisen perusteista sekä puhujan ja kuuntelijoiden suhteesta Retoriikka-teoksessaan jo noin 330 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Retoriikalla oli valistuksen aikoihin saakka merkittävä asema osana yleissivistävää koulutusta, ja se oli myös eurooppalaisten yliopistojen keskeisimpiä oppiaineita ja tieteenaloja.

Moderni puheviestinnän tutkimus virisi Yhdysvalloissa 1900-luvun alkupuolella, ja puheviestintä alkoi nopeasti muotoutua itsenäiseksi tieteenalaksi. Ensimmäinen itsenäinen laitos (Department of Speech) perustettiin Michiganin yliopistoon vuonna 1892. Alan ensimmäinen tieteellinen järjestö National Association of Academic Teachers of Public Speaking (nykyinen National Communication Association) perustettiin vuonna 1914. Ensimmäinen puheviestinnän tieteellinen aikakauslehti The Quarterly Journal of Speech perustettiin vuonna 1915, mistä lähtien lehti on ilmestynyt säännöllisesti.

Puheviestintä on kehittynyt tieteenalaksi, jota voi nykyään opiskella pääaineena aina tohtorin tutkintoon saakka sadoissa yliopistoissa eri puolilla maailmaa, lähinnä kuitenkin Yhdysvalloissa. Suomessa puheviestinnän varhaisin historia kytkeytyy puhetaiteen sekä julkisen puhetaidon opetustraditioon. Turun Akatemiassa oli sen perustamisesta (v. 1640) alkaen kaunopuheisuuden professuuri. Kansanvalistuksella ja lausuntatraditiolla oli vielä 1900-luvun alkupuolella vahva vaikutus suomalaiseen käsitykseen puhetaidosta. Puhetaidon ja erityisesti ääntämistä ja äänenkäyttöä sekä lausuntaa koskevan opetusalan viriäminen kytkeytyi suomalaisuus-aatteeseen ja suomen kielen aseman vankentamiseen sivistyskielenä.

Puheviestinnän opetusalaa nimitettiin vielä 1900-luvun alkupuoliskolla kaunopuheeksi, kaunoluvuksi, suulliseksi esitystaidoksi tai puhetekniikaksi. Puheoppi-nimitystä käytettiin yleisesti 1960- ja 1970-luvulla, ja se oli käytössä Tampereen yliopistossa vielä vuoteen 2010 saakka. Puheviestintä-nimike otettiin käyttöön 1980-luvun alussa Jyväskylän yliopistossa.

Puheviestinnän tutkimus sai Suomessa alkunsa Jyväskylän yliopistossa 1980-luvun alussa. Ensimmäinen puheviestinnän professuuri perustettiin vuonna 1984 Jyväskylän yliopistoon. Ensimmäinen puheviestinnän pro gradu -tutkielma valmistui vuonna 1984 ja ensimmäinen väitöskirja, Aino Sallisen Finnish Communication Reticence, vuonna 1986. Puheviestinnän tieteellinen yhdistys Prologos ry perustettiin vuonna 1989. Tampereen yliopistoon alan professuuri perustettiin 2003. Nykyisin Suomessa on kaksi puheviestinnän professoria: Maarit Valo Jyväskylän yliopistossa ja Pekka Isotalus Tampereen yliopistossa.[1]

Puheviestintä tieteiden kentässä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puheviestintä kuuluu viestintätieteisiin. Tiedejärjestelmässä se sijoittuu humanististen tieteiden, käyttäytymistieteiden ja yhteiskuntatieteiden risteykseen.

Puheviestintä on hyvin edustettuna monissa kansainvälisissä viestintätieteellisissä järjestöissä, kuten ECREA:ssa, ICA:ssa ja NCA:ssa. Eurooppalaisessa viestintätieteellisessä yhdistyksessä ECREA:ssa (European Communication Research and Education Association) on puheviestinnän oma osasto, jonka nimi on ECREA Section for Interpersonal Communication and Social Interaction.[2] International Communication Association (ICA) järjestää vuosittain kansainvälisen kongressin, jossa käsitellään myös puheviestinnän tutkimuksen tuloksia. National Communication Association (NCA) järjestää puheviestinnän alan suurimman kansainvälisen kongressin vuosittain Yhdysvalloissa. Suomalainen puheviestinnän tieteellinen yhdistys Prologos ry järjestää yleensä joka toinen vuosi puheviestinnän valtakunnallisen kongressin Puheviestinnän päivät ja julkaisee puheviestinnän vuosikirja Prologia[3] Prologia on julkaistu vuodesta 2005. Sen päätoimittajina ovat toimineet Tuula-Riitta Välikoski, Pekka Isotalus, Tarja Valkonen, Maarit Valo, Leena Mikkola ja Jonna Koponen.

Puheviestinnän tutkimuskohteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puheviestinnän tutkimus keskittyy interpersonaaliseen viestintään, ryhmäviestintään ja esiintymiseen. Puheviestinnän tutkimuksessa tarkastellaan ihmisten keskinäistä vuorovaikutusta, viestintäprosesseja sekä puhe- ja viestintäkäyttäytymistä. Tutkimus ei rajoitu kasvokkaisviestintään, vaan tutkimuskohteena on myös viestintäteknologian välityksellä tai muissa medioissa tapahtuva kanssakäyminen.

Vuorovaikutusta tarkastellaan monenlaisissa yhteyksissä, kuten ystävyys-, pari- ja perhesuhteissa, tiimeissä, ryhmissä ja verkostoissa, työyhteisön ja organisaation sisäisen vuorovaikutuksen kysymyksissä, vuorovaikutuksen ja hyvinvoinnin yhteyksissä, opetuksessa, hoito- ja ihmissuhdetyössä, politiikan kontekstissa sekä mediassa. Lisäksi perehdytään vaikuttamiseen ja argumentointiin, viestintäteknologian ja vuorovaikutuksen välisiin yhteyksiin, viestinnän yhteiskunnalliseen merkitykseen sekä viestinnän eettisiin kysymyksiin.

Puheviestinnän alalla tutkitaan esimerkiksi

  • esiintymistä
  • retoriikkaa, argumentointia ja vaikuttamista
  • vuorovaikutuksen kognitiivista perustaa
  • puheviestinnän merkkijärjestelmiä (sanallista ja sanatonta viestintää)
  • viestintäosaamista ja sen kehittymistä
  • puheviestinnän oppimista ja opettamista
  • vuorovaikutuskäyttäytymisen piirteitä
  • vuorovaikutussuhteita
  • vuorovaikutusta ryhmissä
  • viestintää työelämän tilanteissa ja eri professioissa
  • viestintäkontekstien ominaispiirteitä
  • puhekulttuureja
  • viestintäteknologian merkitystä kanssakäymisessä
  • yhteiskunnallista vuorovaikutusta.

Suomessa puheviestinnän jatko-opintoja voi tehdä Jyväskylän yliopistossa viestintätieteiden laitoksella ja Tampereen yliopiston Viestinnän, median ja teatterin yksikössä. Näiden kahden laitoksen lisäksi alan tutkimusta on ainakin Helsingin ja Turun yliopistoissa. Jyväskylän yliopistossa puheviestinnän tutkimuksen painoalueet ovat vuorovaikutusosaaminen ja viestintäkoulutus, yksityis- ja työelämän vuorovaikutussuhteet sekä teknologiavälitteinen vuorovaikutus. Tampereen yliopistossa puheviestinnän tutkimuksen painopisteet ovat poliittinen viestintä, ammatillinen puheviestintä, puheviestintä hyvinvoinnin edistäjänä, kuunteleminen sekä medioitu interpersonaalinen viestintä.

Puheviestinnän tutkimusmenetelmät ja teoriat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puheviestinnässä tehdään sekä laadullista eli kvalitatiivista että määrällistä eli kvantitatiivista tutkimusta. Puheviestinnän ilmiöitä tutkittaessa käytetään samoja tutkimusmenetelmiä kuin ihmistieteissä yleensäkin. Käytetyimpiä aineistonkeruumenetelmiä ovat haastattelu, havainnointi, kyselylomake, erilaiset mittarit sekä päiväkirjat ja muut kirjalliset aineistot.

Ihmisten keskinäisen vuorovaikutuksen tarkastelussa ja tutkimuksessa käytetään esimerkiksi seuraavia teorioita ja teoreettisia näkökulmia:

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Almonkari, M. & Isotalus, P. (toim.) 2009. Akateeminen puheviestintä. Helsinki: Finn Lectura.
  • Allen, M., Preiss, R. W., Gayle, B. M. & Burrell, N. (toim.) 2002. Interpersonal communication research: advances through meta-analysis. Mahwah: Lawrence Erlbaum.
  • Frey, L. R., Botan, C. H. & Kreps, G. L. 2000. Investigating communication: introduction to research methods. 2. painos. Boston: Allyn & Bacon.
  • Frey, L. R., Gouran, D. S. & Poole, M. S. (toim.) 1999. The handbook of group communication theory and research. Thousand Oaks: Sage.
  • Greene, J. O. & Burleson, B. R. (toim.) 2003. Handbook of communication and social interaction skills. Mahwah: Lawrence Erlbaum.
  • Griffin, E. 2003. A first look at communication theory. 5. painos. Boston: McGraw-Hill.
  • Isotalus, P. & Rajalahti, H, 2017. Vuorovaikutus johtajan työssä. Helsinki: AlmaTalent.
  • Littlejohn, S. W. 2002. Theories of human communication. 7. painos. Belmont: Wadsworth.
  • Rubin, R. B, Rubin, A. M. & Piele, L. J. 2004. Communication research: strategies and sources. 6. painos. Belmont: Wadsworth.
  • Vangelisti, A. L. (toim.) 2004. Handbook of family communication. Mahwah: Lawrence Erlbaum.

Tieteellisiä aikakausjulkaisuja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Communication Education
  • Communication Monographs
  • Communication Research
  • Communication Theory
  • Communication Yearbook
  • Human Communication Research
  • Journal of Computer-Mediated Communication
  • Prologi, Puheviestinnän vuosikirja
  • The Quarterly Journal of Speech

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]