Pohjoisnapa

Antsawikistä
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli kertoo Maan pohjoisnavasta. Myös planeetoilla, kuilla, pikkuplaneetoilla ja Auringolla on pohjoisnapa.
Kartassa Pohjoinen jäämeri ja pohjoisnapa.

Pohjoisnapa on maapallon pohjoisin paikka, 90 astetta 0 minuuttia 0 sekuntia pohjoista leveyttä. Maapallon pyörimisakseli kulkee pohjoisnavan ja etelänavan läpi.

Pohjoisnavalla vallitsee kevätpäiväntasauksesta syyspäiväntasaukseen puolen vuoden mittainen ”päivä”, jona aikana aurinko pysyy horisontin yläpuolella. Vastaavasti syyspäiväntasauksesta kevätpäiväntasaukseen on puolen vuoden mittainen ”yö”, kaamos.

Pohjoisnapa sijaitsee Pohjoisella jäämerellä keskellä ahto- ja kiintojääaluetta, joka kutistuu ja laajenee vuodenaikojen mukaan ja on yleensä vain muutaman metrin paksuinen. Koska pohjoisnapa sijaitsee merenpinnan tasalla ja merivirrat ja tuulet lämmittävät sitä enemmän kuin etelänapaa, se ei ole yhtä kylmä – kylmimmilläänkin noin −68 celsiusastetta. Tavallisia ovat 50–40 °C pakkaset talvella.

Maapallon akseli vaeltelee noin 435 päivän jaksoissa 3–15 metrin läpimittaista ympyrää. Tämä johtuu Auringon, Kuun ja muiden planeettojen häiriöistä.

Pohjoisnavan valloitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maapallon viimeisimpiä valloitettuja seutuja ovat olleet napaseudut. Hankalien luonnonolosuhteiden takia pohjoisnapa valloitettiin vasta 1900-luvulla vaikka alueelle oli pyritty neljänsadan vuoden ajan.[1]

Pohjoisnapa kiinnosti lähinnä kaupallisista syistä. Kun kilpailu idän rikkauksista oli 1500-luvulla kiivaimmillaan, alettiin etsiä kolmatta merireittiä Afrikan ja Etelä-Amerikan kiertoreittien lisäksi. Englanti oli erityisen kiinnostunut luoteis- tai koillisväylän löytämisestä. Englannin kuningas Edvard VI houkutteli venetsialaisen Sebastian Cabotin lähtemään etsimään reittiä koillisesta itään. Cabotille varustettiin kolme alusta, jotka saatettiin matkaan vuonna 1533. Laivoista kaksi haaksirikkoutui, ja vain Richard Cancellorin luotsaama alus pelastui venäläisten kalastajien ansiosta ja pääsi turvallisesti Arkangelin satamaan.[1] Koillisväylän löysi suomalaissyntyinen Adolf Erik Nordenskiöld, joka purjehti Vega-aluksella pohjoisilla merillä vuonna 1878.[1]

Luoteisväylää tutki ensimmäisenä englantilainen Martin Frobisher. Hän matkusti vuonna 1576 Labradorin rannikkoa pitkin, päätyen Baffininsaarelle. Eskimoiden mongoliset kasvonpiirteet osoittivat hänen mielestään, että hän oli käynyt Aasiassa saakka.[2] John Davis pääsi lähimmäksi pohjoisnapaa vuonna 1585: hän oli 1 200 kilometrin etäisyydellä pohjoisnavasta ja antoi nimensä Davisinsalmelle. Henry Hudson yritti niin ikään päästä vesiteitse pohjoisnavalle vuonna 1610. Samaa yritti myös vuonna 1773 Constantine Phippsin johtama retkikunta. Mukana oli tuolloin muun muassa 14-vuotias Horatio Nelson. Vaikka retkikunta pääsikin edeltäjiään lähemmäs, joutui myös Phipps luopumaan valloitusyrityksestä.[2]

Siihen asti parhaan yrityksen teki William Edward Parry vuonna 1819. Jää pakotti lopulta myös Parryn retkikunnan palaamaan takaisin, mutta se oli silti päässyt lähimmäksi magneettista pohjoisnapaa. Parry yritti uudestaan vielä kolmesti vuosina 1821, 1824 ja 1827. Vuoden 1827 yrityksellä hän pyrki navalle eräänlaisella amfibioaluksella eli veneellä, jonka pystyi muuttamaan reeksi. Pääalus Hekla ankkuroitiin Huippuvuorille ja matkaa jatkettiin rekiveneellä. Retkikunta ei pystynyt valloittamaan vieläkään Arktista, mutta pääsi jo 700 kilometrin etäisyydelle. Luoteisväylä kuljettiin päästä päähän vasta vuonna 1906, jolloin norjalainen seikkailija ja napatutkija Roald Amundsen löysi kuljettavan reitin.[2]

Luoteis- ja koillisväylän huomattiin olevan kelvottomia kauppareittejä, joten niiden tutkimisesta luovuttiin. Reiteistä kuitenkin kiinnostuttiin tieteellisessä mielessä. Fridtjof Nansenin retkikunta pääsi vuonna 1895 vain 350 kilometrin päähän pohjoisnavasta. Ankara sää ja kylmyys pakottivat hänet kuitenkin palaamaan takaisin. Pohjoisnapa valloitettiin vihdoin vuonna 1909, kun yhdysvaltalainen Robert Peary lähti 133 koiran ja 19 reen turvin Ellesmerensaaren pohjoiskärjestä. Hän oli aiemmin yrittänyt samaa kahdesti, mutta tällä kertaa sääolot olivat suotuisat. Peary ja hänen matkakumppaninsa saapuivat 6. huhtikuuta vuonna 1909 ensimmäisinä ihmisinä pohjoisnavalle.[3]

Luoksepääsemättömyyden pohjoisnapa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paikka 84°03′N, 174°51′E sijaitsee kauimpana kaikista rannikoista, lähimmästäkin noin 1 100 kilometriä. Tämä on maantieteellinen teoreettinen napa, ei fysikaalinen. Sir Hubert Wilkins lensi sinne vuonna 1927, ja vuonna 1958 neuvostoliittolainen jäänmurtaja kävi tässä paikassa.

Pohjoinen napameri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjoisnapa-alueen jääpeite 21. syyskuuta 2005

Pohjoisnavan ympärillä olevaa aluetta sanotaan arktiseksi alueeksi, ja napa-alueen reuna-aluetta subarktiseksi alueeksi. Pohjoisnavan ympärillä sijaitsevat Alaska, Kanadan Arktinen saaristo, Grönlanti, Huippuvuoret, Frans Joosefin maa, Novaja Zemlja, Sevarnaja Zemlja, Pohjois-Siperia ja muutamat muut tunnetut saaret.

Jään paksuus pohjoisnavalla vaihtelee yleensä 2–4 metrin välillä, mutta jääröykkiöiden kohdalla jää on jopa 30 metriä paksu. Kesällä jää on suurin piirtein puolet talvista ohuempi. Kiintojää kulkee merivirtojen mukana 2–8 kilometriä vuorokaudessa, nopeimmillaan 40 km/vrk. Nopeus riippuu muun muassa veden syvyydestä, jolla on vaikutusta merivirtoihin. Pohjoisnavalle pääsee myös jäänmurtajalla. Pohjoisnavan ympäristön lauttajää- ja jäävuorialueen koot vaihtelevat vuodenaikojen ja vuosien mukaan huomattavasti. Pohjoinen napajää on viime vuosikymmeninä ollut kutistumaan päin, koska maapallon ilmasto on lämmennyt 1900-luvun alusta lähtien. Tietokonemallien perusteella vuoteen 2040 mennessä jääpeite voi kadota kesän ajaksi kokonaan.[4]

Pohjoisnapa eroaa etelänavasta siten, että etelänapa sijaitsee mantereella, pohjoisnapa merellä. Pinnalla kulkeville pohjoinen napameri jääröykkiöineen ja railoineen on erityisen vaikeakulkuista aluetta, ja siksi pohjoisnavalle on vaikeampi matkata kuin etelänavalle. Golfvirta lämmittää Huippuvuorten suunnassa olevan jäätikköalueen seutua. Pohjoisnavalla on ollut 1900-luvulta alkaen tutkimusasemia, jotka ajelehtivat merivirtojen mukana.

Arktinen pakkanen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjoisnavalla on melko kylmää, mutta Grönlannin napajäätikkö lienee kylmin pohjoisnavan ympäristössä olevista seuduista, koska se on merialuetta korkeammalla. Pohjoisnavalla kuukauden keskilämpötila laskee talvella 35 pakkasasteeseen ja nousee kesällä nollaan. Kylmimmät lämpötilat napajäätiköllä ovat −46 celsiusasteen paikkeilla auringon ollessa matalalla horisontissa tai horisontin alapuolella. Talvellakin lämpötila saattaa nousta nollan tuntumaan. Kylmin aika on maaliskuun puoliväli, jolloin aamu sarastaa kaamosyön jälkeen. Napajää heijastaa takaisin noin 60 % sille lankeavasta auringonvalosta. Kesällä sumu imee lämpöä, joka sulattaa jäätä. Sumu tekee horisontista epäterävän ja valkoisen. Arktiset haloilmiöt ennustavat huonoa säätä.

Grönlannin jäätikön kylmimmän kuukauden keskilämpötila on −40 °C. Kylmin arktisella alueella mitattu lämpötila on −68 °C Verhojanskissa, Siperiassa. Sumu, jääutu ja pilvet ovat pohjoisnapa-alueella yleisiä. Kesällä korkeapaine rikkoutuu ilmavirtausten takia. Myrskyt ovat voimakkaita, mutta jäätiköllä alle 50 km/h. Napameren yllä syntyy voimakkaita 100–300 kilometriä halkaisijaltaan olevia polaarimatalia arktiseen rintamaan, joka on viileän polaarisen ja hyvin kylmän arktisen ilmamassan raja. Polaaririntama siirtyilee vuodenaikojen mukaan. Pohjoisnapa-alueellakin ilma on ohutta; ilmakehän alimman kerroksen, troposfäärin, korkeus on vain 7–8 kilometriä, kun se keskileveysasteilla on noin 13 kilometriä. Myrsky saattaa rikkoa napajään ja on siksi vaarallinen naparetkeilijöille. Voimakas vuorovesi rikkoo jäitä tehden kulkijoille vaarallisia railoja.

Pohjoisnavan merkitys ihmiselle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alaskalaisen North Pole -nimisen kaupungin joulupukki

Arktisella alueella on perinteisesti eletty metsästyksellä ja kalastuksella. Lähellä itse pohjoisnapaa ei ole koskaan asunut ihmisiä, koska pohjoisnapa sijaitsee meren keskellä kaukana mantereista. Napapiirin pohjoispuolista aluetta sanotaan pohjoiskalotiksi. Pohjoiskalotti on ollut asevarustelun aikana strategisesti tärkeätä aluetta, ja Yhdysvalloilla on lentotukikohta Thulessa Pohjois-Grönlannissa. Napa-alueen yli lennetään nykyään päivittäin reittilentoja.

Yhdysvaltalaisessa ja kanadalaisessa kulttuurissa Joulupukki asuu pohjoisnavalla eikä Lapin Korvatunturilla. Joulupukin asumalle pohjoisnavalle kuvitellaan usein poroja, puita ja tuntureita, joita ei ole todellisella pohjoisnavalla, mutta Lapissa kylläkin.

Magneettinen pohjoisnapa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Magneettinen pohjoisnapa

Magneettinen pohjoisnapa ei sijaitse Pohjoisnavalla vaan pisteessä 81°00′00″N, 109°00′00″W Kanadan Arktisen saariston pohjoisosassa pohjoisella pallonpuoliskolla noin tuhannen kilometrin päässä maantieteellisestä pohjoisnavasta. Se liikkuu tällä hetkellä noin 40 kilometriä vuodessa pohjoiseen.[5]

Fysikaalisilta ominaisuuksiltaan pohjoisella pallonpuoliskolla sijaitseva magneettinen napa ei olekaan pohjoisnapa, vaan etelänapa, sillä siellä magneettiset kenttäviivat osoittavat alaspäin.[6]

Pohjoisen napa-alueen alueen eläimistö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jääkarhut tutkivat lokakuussa 2003 lähes kaksi tuntia Yhdysvaltain laivaston ydinsukellusvenettä USS Honolulua 450 kilometrin päässä pohjoisnavasta ennen poistumistaan alueelta.

Pohjoisen ja eteläisen napa-alueen eläimistöt eroavat toisistaan huomattavasti. Esimerkiksi jääkarhu ja napakettu eli naali esiintyvät ainoastaan pohjoisella napa-alueella, kun taas pingviinejä on ainoastaan eteläisellä pallonpuoliskolla. Mitä pohjoisemmaksi mennään, sitä harvinaisemmiksi eläimet käyvät. Muuttolintuja pesii arktisilla alueilla kesällä. Merissä on melko runsasta elämää jään alla, sillä auringon valoa siivilöityy jään läpi. Pientä kasviplanktonia syövät erikokoiset ayriäiset, joita kalat ja valaat puolestaan käyttävät ravintonaan.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Seppo Zetterberg: Maailmanhistorian pikkujättiläinen. WSOY, 2006. ISBN 978-951-0-30602-4.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. 1,0 1,1 1,2 Maailmanhistorian pikkujättiläinen, s. 454
  2. 2,0 2,1 2,2 Maailmanhistorian pikkujättiläinen, s. 455
  3. Maailmanhistorian pikkujättiläinen, s. 456
  4. Marika M. Holland, Cecilia M. Bitz, and Bruno Tremblay: Future Abrupt Reductions in the Summer Arctic Sea Ice 11.12.2006. NCAR. Viitattu 13.12.2006. (englanniksi)
  5. Geological Survey of Canada: Geomagnetism: North Magnetic Pole Natural Resources Canada. Viitattu 10.6.2011. (englanniksi), (ranskaksi)
  6. http://www.fmi.fi/tutkimus_avaruus/avaruus_6.html

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]