Hiukkasfysiikan standardimalli

Antsawikistä
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Alkeishiukkasten standardimalli

Hiukkasfysiikan standardimalli on hiukkasfysiikan teoria, joka kuvaa heikon, vahvan ja sähkömagneettisen vuorovaikutuksen sekä alkeishiukkaset, joista aine pohjimmiltaan koostuu.[1] Vuosina 1970–1973 kehitetty standardimalli on kvanttikenttäteoria, ja sopusoinnussa kvanttimekaniikan sekä suppean suhteellisuusteorian kanssa. Toistaiseksi neutriino-oskillaatiota lukuun ottamatta ei ole löydetty kokeellisia tuloksia, jotka olisivat ristiriidassa standardimallin ennusteiden kanssa. Standardimalli ei kuitenkaan ole kaiken teoria, sillä siihen ei toistaiseksi ole onnistuttu yhdistämään neljättä perusvuorovaikutusta, painovoimaa.[2]

Standardimalli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Standardimalli sisältää alkeishiukkaset sekä fermionit että bosonit. Fermionit ovat hiukkasia joiden spin on puoliluku (1/2, 3/2 jne...) ja siksi tottelevat Paulin kieltosääntöä, jonka mukaan kaksi fermionia ei voi olla samassa kvanttitilassa. Bosonien spin on kokonaisluku eivätkä ne noudata Paulin kieltosääntöä. Yksinkertaistetusti sanottuna fermionit ovat ainehiukkasia ja bosonit välittäjähiukkasia.

Standardimallissa yhdistetään sähkömagneettisen ja heikon vuorovaikutuksen kuvaava teoria sähköheikosta vuorovaikutuksesta ja vahvan vuorovaikutuksen kuvaava kvanttikenttäteoria, kvanttikromodynamiikka. Nämä teoriat ovat mittateorioita, eli ne kuvaavat fermionien välillä vaikuttavia voimia voiman välittävän bosonin (mittabosonin) avulla. Standardimallin bosonit ovat:

Osoittautuu, että mittabosonien mittamuunnokset voidaan kuvata täsmällisesti mittaryhmäksi kutsutun unitaarisen ryhmän avulla. Vahvan vuorovaikutuksen mittaryhmä on SU(3) ja sähköheikon vuorovaikutuksen SU(2)×U(1). Siten standardimalli pohjautuu yhdistettyyn sisäiseen symmetriaan SU(3)×SU(2)×U(1), joista ensimmäinen kuvaa värivoimaa ja kaksi viimeistä yhdessä heikkoja ja sähkömagneettisia vuorovaikutuksia. Sähköheikko symmetria on rikkoutunut siten, että sähkömagneettiseen vuorovaikutukseen liittyvä symmetria jää tarkaksi jäännössymmetriaksi ja täten sähkömagneettista vuorovaikutusta välittävä fotoni on massaton. Heikkoa vuorovaikutusta välittävät hiukkaset puolestaan saavat massan symmetriarikossa, josta on vastuussa Higgsin bosoni, teorian ainoa bosoni joka ei ole mittabosoni. Higgsin hiukkasta ei ole toistaiseksi havaittu kokeellisesti, ja sen löytäminen on kokeellisen fysiikan suurimpia tavoitteita. Heinäkuussa 2012 CERNin tutkijat ilmoittivat löytäneensä uuden bosonin, jonka ominaisuudet sopivat hyvin yhteen standardimallin ennustaman Higgsin bosonin kanssa.

Standardimalliin kuuluu kaksitoista erityyppistä fermionia sekä niiden antihiukkaset.[3] Protoni ja neutroni koostuvat molemmat kahdentyyppisistä fermioneista, ylös-kvarkeista ja alas-kvarkeista, joita vahva vuorovaikutus sitoo yhteen. Elektronin sitoo atomin ytimen ympärille sähkömagneettinen vuorovaikutus. Nämä kolme fermionia muodostavat yhdessä valtaosan havaitsemastamme aineesta. Alla olevassa taulukossa on lueteltu standardimallin alkeishiukkas-fermionit ja niiden ominaisuudet.


Fermionit voidaan järjestää kolmeen perheeseen, joista ensimmäiseen kuuluvat elektroni, ylös- ja alas-kvarkit sekä elektronin neutriino. Tavallinen aine koostuu ensimmäisen perheen hiukkasista, sillä muiden perheiden hiukkaset hajoavat nopeasti ensimmäisen perheen hiukkasiksi; niitä voidaan havaita vain lyhyen aikaa hiukkaskiihdyttimissä. Hiukkasperheiden fermionit muistuttavat toisiaan muuten paitsi massaltaan. Esimerkiksi elektronilla ja myonilla on sama sähkövaraus ja spin, mutta myonin massa on elektroniin verrattuna 200-kertainen.

Elektronia ja elektronin neutriinoa sekä niiden vastinpareja muissa perheissä kutsutaan leptoneiksi. Leptoneilta puuttuu kokonaan kvarkkien väriominaisuus, ja niihin vaikuttaa ainoastaan heikko ja sähkömagneettinen vuorovaikutus, joka heikkenee etäisyyden kasvaessa. Sen sijaan kvarkkien välinen värivoima eli vahva vuorovaikutus voimistuu etäisyyden kasvaessa, ja siksi kvarkkeja tavataan ainoastaan värittömissä yhdistelmissä eikä koskaan yksinään. Tätä kutsutaan kvarkkien vankeudeksi (engl. quark confinement). Nämä värittömät yhdistelmät ovat joko fermionisia baryoneja (kuten protonit ja neutronit) tai bosonisia mesoneja (esimerkiksi pionit). Sidosenergian johdosta tällaisten yhdistelmien massa ylittää yksittäisten osasten yhteenlasketun massan.

Standardimallin ongelmia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Standardimallissa ei ole mekanismia, jolla neutriinoille syntyisi massa. Massattomilla neutriinoilla puolestaan ei esiinny neutriino-oskillaatiota, joka havaittiin kokeellisesti vuonna 1998[4]. Täten standardimalliin on lisättävä jokin mekanismi, joka tuottaa neutriinoille massat. Muista kokeista myonin magneettisen momentin teoreettinen ja kokeellinen arvo poikkeavat hieman toisistaan[5], mutta on toistaiseksi epäselvää, kertooko tämä poikkeama standardimallin ulkopuolisesta fysiikasta vai onko se vain mittausvirheistä tai laskennan epätarkkuuksista johtuva tilastollinen sattuma.

Kosmologiasta tulee myös tarpeita standardimallin laajentamiselle. Hiukkasreaktiot, jossa hiukkasia ja antihiukkasia syntyisi eri määrä, vaativat niin sanotun CP-symmetrian rikkoutumista. Standardimallissa kvarkkien sekoittuminen tuottaa CP-symmetrian rikon, mutta tämä on liian pieni saamaan aikaiseksi niin suuren määrän ainetta kuin mitä maailmankaikkeudessa on[6]. Kosmologiset havainnot edellyttävät myös, että maailmankaikkeudessa on merkittävä määrä muuta kuin näkyvää ainetta, jota kutsutaan pimeäksi aineeksi. Standardimallissa ei ole pimeän aineen ehdokasta.

Teoriaan on tuotava käsin kaikki fermionit, eli kuusi kvarkkia, kolme varattua leptonia ja kolme neutriinoa. Teoria ei myöskään ennusta näiden massoja. Tämän takia hiukkasfyysikot toivovat kehittävänsä kaiken teorian, joka paitsi antaisi suuren osan standardimallin vapaista numeerisista parametreista (massat, varaukset, hiukkasten tyypit), myös sisältäisi gravitaation. Jo nykyisellään standardimalli kuitenkin ennustaa (kun massat, varaukset, hiukkaslajit on annettu) kaikkien tunnettujen hiukkasreaktioiden todennäköisyydet.

Edellä mainittujen ongelmien johdosta hiukkasfyysikot eivät yleisesti usko, että standardimalli olisi lopullinen teoria. Standardimallia voidaan laajentaa monella tavalla. Näistä mielenkiintoisimmat ovat laajempi Higgsin bosoniin liittyvä sektori, supersymmetria ja säieteoriat. Vuodesta 2008 alkaen CERNin uuden Large Hadron Colliderin odotetaan tuovan kokeellista tietoa koskien standardimallin laajennuksia.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. The Standard Model (html) SLAC. (englanniksi)
  2. Fundamental Particles and the Standard Model (html) Cornell University Laboratory for Elementary-Particle Physics. (englanniksi)
  3. Griffths, David: ”1.11”, Introduction To Elementary Particles. Wiley, 1987. ISBN 0-471-60386-4. (englanniksi)
  4. Fukuda, Y. ym.: Evidence for oscillation of atmospheric neutrinos cdsweb.cern.ch. 1998. Viitattu 28.6.2011. (englanniksi)
  5. Rafael, Eduardo de: Status of the muon anomalous magnetic moment (PDF) pos.sissa.it. 2009. Viitattu 28.6.2011. (englanniksi)
  6. Huet, P.; Sather E.: Electroweak baryogenesis and standard model CP violation arxiv.org. 1995. Viitattu 28.6.2011. (englanniksi)