Ensimmäinen Marokon kriisi

Antsawikistä
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Ensimmäinen Marokon kriisi eli Tangerin kriisi oli huomattava kansainvälinen kriisi vuosina 19051906. Kriisi oli osa laajempaa Marokon sotaa.

Saksan keisari Vilhelm II nousi 31. maaliskuuta 1905 Välimeren matkallaan kansleri Bernhard von Bülowin kehotuksesta maihin Pohjois-Marokossa Tangerin kaupungissa vahvistaakseen Ranskan imperialismin uhkaamaa Marokon itsenäisyyttä[1]

Saksan politiikan päämäärä oli saada Ranska epäilemään entente cordialea,[1] joka oli Ranskan ja sen liittolaisten Venäjän ja Britannian 8. huhtikuuta 1904 Lontoossa solmima puolustusliitto[2]. Venäjä, joka oli kärsinyt tappion sodassa Japania vastaan, ei halunnut sekaantua mihinkään kansainvälisiin selkkauksiin. Näin ollen Ranska tukeutui Englantiin ja sai Lontoon tuen.[1]

Saksa vaati Marokon kysymyksen selvittämiseksi kansainvälistä konferenssia. Ranskan ulkoministeri Théophile Delcassé halusi omaksua kovan linjan Saksaa vastaan, mutta ei saanut hallitusta taakseen, joten se tyytyi Saksan tarjoukseen konferenssin järjestämiseen.[1]

Saksan haave Marokkoa käsittelevästä konferenssista toteutui, ja Saksan tavoitteena oli tuottaa Ranskalle diplomaattinen tappio.[1] Saksan vaatimuksesta Ranskan ulkoministeri Théophile Delcassé erosi Marokon kysymyksen takia virasta 6. kesäkuuta[3] Ensimmäinen Marokon kriisin sopimiseksi järjestetyn konferenssin oli määrä kokoontua tammikuussa 1906 Espanjan Algecirasissa.[1]

Delcassé vastusti Saksan vaatimaa konferenssia, johon osallistuisivat kaikki vuoden 1880 Madridin sopimuksen osapuolet. Ranskan pääministeri Maurice Rouvier varoitti sodan uhasta, ellei Ranska osallistu kokoukseen.[3] Ranska hyväksyi Marokko-konferenssin 4. heinäkuuta.[1]

Samoin Ranskan Saksan-suurlähettiläs Paul Bihourd, joka oli kuullut kansleri von Bülowilta yksiselitteisesti[3]selvennä

28. syyskuuta Saksa ja Ranska sopivat Marokon sulttaanille tehtävästä ehdotuksesta, jossa esitettiin Marokon asioista käsittelevän konferenssin ohjelma. Konferenssin aiheeksi tulisi muun muassa talousuudistukset ja palkkatulojen ja verojen säätely[4]

Algecirasin konferenssissa (16. tammikuuta7. huhtikuuta 1906)[5] yritettiin lieventää Euroopan maiden liittoutumispolitiikassa vallitsevaa jännitystä. Saksa esitti vastalauseen Ranskan Marokon politiikkaa kohtaan, joka alkoi Britannian ja Ranskan välisen siirtomaasopimuksen jälkeen 8. huhtikuuta 1904 Ranskan rauhanomaisella tunkeutumisella Marokkoon.[5]

Saksa katsoi vaikutusvaltansa ja oman etunsa joutuneen uhanalaiseksi ja ilmoitti haluavansa kutsua koolle kansainvälisen konferenssin.[5]

Vastoin Saksan valtakunnankansleri Bernhard von Bülowin toivomusta Saksan diplomaattinen eristyneisyys toi vahvistusta konferenssiin. Muodollisesti Saksalle myönnettiin Marokossa oikeus avointen ovien politiikkaan, mutta vain Itävalta-Unkari ja Marokko itse tukivat Saksaa tämän vaatimuksen toteuttamisessa[5]

7. huhtikuuta 1906 Saksa ja Ranska sekä muut eurooppalaiset suurvallat sopivat, että Marokkoon perustetaan poliisivoimat, joita johtavat espanjalaiset ja ranskalaiset upseerit. Lisäksi Marokon pankkia ryhtyvät valvomaan ulkomaalaiset tarkastajat.[6] Marokon suvereniteetti itsenäisenä valtiona säilyi ja yleinen kauppavapaus maassa toteutui.[7]

Saksalainen sotalaiva SMS Panther tuli Agadirin kaupungin satamaan 1. heinäkuuta 1911. Seurauksena oli toinen Marokon kriisi.[8]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kronikka 1900–1999, Suomen ja maailman tapahtumat, Weilin&Göös, 1999 ISBN 951-35-6529-7
  • Vuosisatamme kronikka, Gummerus, 1987, ISBN 951-20-2893-X

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. 1,0 1,1 1,2 1,3 1,4 1,5 1,6 Vuosisatamme kronikka, s. 66
  2. Kronikka 1900–1999, Suomen ja maailman tapahtumat, s. 33
  3. 3,0 3,1 3,2 Vuosisatamme kronikka, s. 69
  4. Vuosisatamme kronikka, s. 72
  5. 5,0 5,1 5,2 5,3 Vuosisatamme kronikka, s. 77
  6. Vuosisatamme kronikka, s. 79
  7. Kronikka 1900–1999, Suomen ja maailman tapahtumat, s. 48
  8. Kronikka 1900–1999, Suomen ja maailman tapahtumat, s. 78