Vanhoillislestadiolaisuus

Antsawikistä
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Osa artikkelisarjaa
Lestadiolaisuus
Lard Levi Laestadius
Coat of Arms of the Evangelical Lutheran Church of Finland.svg
Osa artikkelisarjaa
Luterilaiset herätysliikkeet
Suomessa
Kuva heränneistä
Venny Soldan-Brofeldtin maalaus Heränneitä.
Rukoilevaisuus
Herännäisyys
Evankelinen herätysliike
Lestadiolaisuus
Viides herätysliike
Karismaattinen liike
Lisää aiheesta
Laestadius saarnaa Lapin asukkaille.
Laestadius polvistuu Lapin Marian edessä Jukkasjärven kirkosta löytyvässä maalauksessa.
Seuroissa puhuja saarnaa seuraväelle. Kuvassa maallikkosaarnaaja Perhon suviseuroissa.

Vanhoillislestadiolaisuus on luterilainen lestadiolaisen herätysliikkeen suurin suuntaus, joka kuitenkin varsin paljon eroaa valtavirran luterilaisuudesta kuten osa muistakin lestadiolaisuuden suuntauksista, muun muassa pitämällä ihmisen ääneen julistamaa synninpäästöä ainoana armovälineenä sekä kieltämällä kasteen uudestisynnyttävyyden. Sillä on kannattajia pääasiassa Suomessa, Ruotsissa ja Yhdysvalloissa, mutta jonkin verran myös Venäjällä, Kanadassa, Virossa, Norjassa, Iso-Britanniassa, Unkarissa ja Latviassa. Seurakuntia on syntynyt 1990–2010-luvuilla myös Sveitsiin, Saksaan, Ecuadoriin, Espanjaan, Keniaan, Gambiaan, Ghanaan, Togoon ja Senegaliin. 2010-luvulla vanhoillislestadiolaisuus on levinnyt myös Pakistaniin.lähde?

Lestadiolaisuus syntyi Ruotsissa, mutta liikkeen pääkannatusmaa on Suomi. Eri arvioiden mukaan Suomessa on noin 80 000–150 000 vanhoillislestadiolaista.[1] Suomen lestadiolaisista noin kahdeksan kymmenestä on vanhoillislestadiolaisia.[2] Vuosina 2012 ja 2001 professori Jouko Talonen arvioi vanhoillislestadiolaisten määrän koko maailmassa olevan noin 115 000, joten sen mukaan se olisi ylivoimaisesti suurin lestadiolaisuuden haara maailmassa ja myös Suomessa.[3][4]

Itsestään vanhoillislestadiolaiset käyttävät heille annetun nimen lisäksi nimityksiä uskovaiset, Jumalan lapset, siioni, Jumalan valtakunta, elävä kristillisyys, kristillisyytemme. Joskus vanhoillislestadiolaisia kutsutaan myös SRK-lestadiolaisiksi. Näin myös erotetaan SRK ja Suomen vanhoillislestadiolainen Rauhanyhdistys toisistaan. Suomessa vanhoillislestadiolaisuutta on kutsuttu myös itälestadiolaisuudeksi ja Pohjois-Amerikassa taas konservatiivilestadiolaisuudeksi (conservative laestadianism) ja heidemanilaisuudeksi.[5]

Vanhoillislestadiolaisten toiminnan keskeinen tapahtuma on seurat. He kokoontuvat kirkkoihin, koteihin tai rauhanyhdistysten toimitaloihin seuroihin kuuntelemaan saarnoja ja laulamaan virsiä ja hengellisiä lauluja laulukirjastaan Siionin laulut.[6] Suomen paikallisten rauhanyhdistysten kattojärjestö on Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys (SRK). SRK:n sisarjärjestö Ruotsissa on Sveriges Fridsföreningars Centralorganisation, Yhdysvalloissa Laestadian Lutheran Church, Togossa ELLT[7] ja Virossa Eesti Luterlik Rahuühendus. Viikoittaisten seurojen lisäksi SRK järjestää Suomessa vuosittain suviseurat. SRK ja sen sisarjärjestöt tekevät lähetystyötä useassa maassa ja julkaisevat kirjoja ja äänitteitä. Yhdistyksellä on kolme kansanopistoa ja viisi leirikeskusta, joilla järjestetään erilaisia leirejä kuten rippileirejä. Vanhoillislestadiolaiset tekevät lähetystyötä 16 maassa.[8][9]

Vanhoillislestadiolaisuus on suurin 1900-luvun vaihteen lestadiolaisuuden hajaannuksessa toisistaan eriytyneistä suunnista ja esikoislestadiolaisuuden ja uusheräyksen ohella ainoa, joka on edelleen olemassa. Tämänkin jälkeen vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisällä on ollut useita hajaannuksia.lähde?

Liike on voimakkaan yhteisöllinen ja sillä on joitakin opillisia erityiskorostuksia luterilaisuudesta. Tunnetuimpia vanhoillislestadiolaisuuden piirteitä ovat eksklusiivinen seurakuntaoppi, syntien julistaminen anteeksi sanoin "Kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä" sekä torjuva suhtautuminen muun muassa televisio-ohjelmiin ja televisiovastaanottimen hankkimiseen kotiin, elokuviin ja teatteriin, julkisiin musiikkitilaisuuksiin kuten konsertteihin, populaarimusiikkiin, meikkaamiseen, kilpaurheiluun, raskauden ehkäisyyn, homoseksuaaliseen käyttäytymiseen, alkoholin käyttöön ja esiaviollisiin suhteisiin. Nämä eivät ole kuitenkaan ehdottomia sääntöjä tai lakeja, vaan ohjeita uskonelämässä.lähde?

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkulestadiolaisuus 1844–1898[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Lestadiolaisuus

Pohjois-Ruotsin saamelaisalueella toiminut pappi Lars Levi Laestadius tapasi tarkastusmatkallaan Åselessa vuonna 1844 lappalaisnaisen, joka on tunnistettu myöhemmin Milla Clemensdotteriksi. Tämä vaatimaton nainen kuului uuslukijaisuudeksi nimitettyyn liikkeeseen. Laestadius koki Millan kanssa käymänsä keskustelun seurauksena hengellisen murroksen, jonka seurauksena hän aloitti voimakkaan käännytystyön alkoholisoituneiden saamelaisten keskuudessa. Melkein koko pohjoiskalotin alue raitistui ja syntynyttä herätystä alettiin viimeistään 1870-luvun lopulla kutsua lestadiolaisuudeksi. Liike levisi rajan yli sekä autonomisen Suomen alueelle että Pohjois-Norjaan saamelaisten kulkureittejä pitkin. Vaikka lestadiolaisuus syntyi Ruotsissa, se on saanut eniten kannattajia Suomessa. Leimallista liikkeelle ovat olleet useat hajaannukset eli eriseurat.lähde?

Suuren hajaannuksen aika 1897–1902[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Lestadiolaisuus

Lestadiolaisuus jakaantui viiteen osaan suuressa hajaannuksessa 1897–1900: samperilaisiin, narvalaisiin, esikoislestadiolaisiin, uusheränneisiin, ja vanhoillislestadiolaisiin, joista on nykyään jäljellä kolme viimeksi mainittua suuntaa. Kemissä ja Teuvalla vaikuttaneet vähälukuiset samperilaiset liittyivät uusheräykseen vuonna 1908 perustajansa Heikki Sandbergin kuoltua, ja narvalaisuuden molemmat suuntaukset - lindströmiläisyys ja kumpulaisuus - ovat lakanneet olemasta. Lindströmiläisyyden säännöllinen seuratoiminta loppui 1920-luvun puolivälin tienoilla Terijoella, vaikkakin yksittäisiä narvalaisia eli vielä vuonna 1945. Kumpulaisuuden jäljelle jääneet rippeet liittyivät käytännössä kokonaisuudessaan uusheräykseen sovintokokouksen seurauksena vuonna 1913. Tosin vielä talvisotaan asti kumpulainen suuntaus vaikutti uusheräyksen sisällä.[10][11][12][13][14][15][16][17]

Vanhoillislestadiolaisten nimitys juontuu siitä, että liikkeessä pyrittiin pitäytymään vanhoissa, perinteisissä opetuksissa. Aluksi uusheräyksen ja narvalaisuuden erkaannuttua 1897–1898, muita lestadiolaisia alettiin kutsua "vanhalestadiolaisiksi", mutta uusheränneitä ja narvalaisia "uuslestadiolaisiksi". Nykyään nimityksellä "vanhalestadiolaiset" tarkoitetaan lähinnä esikoislestadiolaisia, eikä niinkään vanhoillislestadiolaisia. Esikoislestadiolaisuus erkaantui muusta lestadiolaisuudesta Amerikassa jo vuonna 1894, mutta Euroopassa vasta noin vuosina 1900–1902 (paitsi Vesisaaressa jo vuonna 1886). Esikoislestadiolaisten erkaantumisen jälkeen 1894 Amerikassa, "eriseura" nimeltä haalilaiset liittyi ulkonaisesti takaisin Amerikan lestadiolaisuuden pääsuuntaan, joka oli sama ryhmä kuin nykyinen vanhoillislestadiolaisuus, paitsi että pieni määrä uusheränneitä erkaantui Amerikan vanhoillislestadiolaisista 1901–1902 perustaen kirkon nimeltä United Peace Church.[18] Suuren hajaannuksen jälkeen vanhoillislestadiolaisuuden sisällä on ollut tai siitä on erkaantunut muitakin hajaannuksia. Hajaannuksia on tapahtunut sekä Pohjois-Amerikassa että Euroopassa.lähde?

1900-vuosikymmen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1906 Suomen vanhoillislestadiolaiset perustivat "Jumalan valtakunnan työn" järjestelmällistämiseksi virallisen organisaation nimeltä Lähetystoimen Päätoimisto, jonka kotipaikaksi tuli Oulu. Lähetystoimen johtokunta järjestyi 14. lokakuuta 1906 Joosef Patalan kotona. Vuonna 1909 johtokunnan vastuualue laajeni kattamaan myös Norjan ja Ruotsin.[19] Vanhoillislestadiolaisten Siionin Lähetyslehti alkoi ilmestyä kuukausittain vuoden 1912 alusta lähtien.[20] Vanhoillislestadiolaisten ensimmäinen suuri kokous pidettiin syksyllä 1906 Oulussa. Suuria kokouksia alettiin sen jälkeen järjestämään vuosittain ja niiden yhteydessä ruvettiin pitämään suuria seuroja, joita alettiin myöhemmin kutsua suviseuroiksi.[21]

Vanhoillislestadiolaisuudesta erkani Pohjois-Savossa ja Viipurin läänissä vuonna 1907 pieni ryhmä nimeltä väyrysläisyys, jota kutsuttiin myös "uuven kirkon höyryksi". Väyrysläisiä oli eniten Nilsiässä Pohjois-Savossa, jossa Niilo Väyrynenkin asui. Väyrysläiset erosivat kirkosta ja yrittivät perustaa jopa oman kirkon. Viranomaiset laativat kuitenkin 16. tammikuuta 1908 kielteisen päätöksen väyrysläisten kirkon perustamishakemukselle, jonka jälkeen väyrysläiset päättivät haudata oman kirkkohankkeen, mutta toimittivat kuitenkin senkin jälkeen kasteen ja ehtoollisen sakramentit itse, koska eivät halunneet vastaanottaa sakramentteja epäuskoisilta papeilta.[22]

Väyrysläisyyttä kutsuttiin ensin pellikkalaisuudeksi ryhmän alkuvaiheiden johtajan Esko Pellikan mukaan, joka oli vanhoillislestadiolaisuudessa laajalti arvostettu saarnaaja ja hänet oltiin jopa valittu Lähetystoimen Päätoimiston luottamusmieheksi. Esko Pellikka kuitenkin luopui kirkostaeroamishankkeesta juuri ennen kuolemaansa (1907) saatuaan sairasvuoteella horrostilassa ilmoituksen että kirkostaeroamishanke ei ollut Jumalan tahdon mukaista. Esko Pellikan leski ja saarnaaja Niilo Väyrynen (1872–1924) kuitenkin jatkoivat itse sakramenttitoimituksia ja erkaantuivat vanhoillislestadiolaisuudesta noin parinkymmenen kannattajansa kanssa. Heillä oli muitakin saarnaajia Niilo Väyrysen lisäksi. Väyrysläiset "jakoivat" ehtoollista niin että kukin otti omilla käsillään suuhunsa leipää ja viiniä. Viimeiset havainnot väyrysläisistä ovat Viipurin läänistä Hiitolasta Suomen itsenäisyyden alkuvuosilta. Sen jälkeen väyrysläisyyttä ei ilmeisesti ole enää ollut olemassa.[22]

Toinen kirkostaeroamishanke tapahtui vanhoillislestadiolaisuudessa myöhemmin vuonna 1923, jolloin 23 vanhoillislestadiolaista erosi kirkosta Pyhännällä, mutta siitä ei tiedetä syntyneen hajaannusta.[23]

Väyrysläisyyden lisäksi varsinaisia itsenäisiä separatistisia lestadiolaisuuden ryhmiä tunnetaan vain yksi vanhaerikiineistä Norjassa vuonna 1994–1995 erkaantunut pieni ryhmä nimeltä kvaenangenilaisuus.[24] Lestadiolaiset eivät kuitenkaan ole yleensä halunneet erota kirkosta.[25]

Taivalkoskella ja Pudasjärvellä 1900-luvun alkuvuosikymmenillä erkani pieni hurmahenkinen "lihanvapauden eriseura" nimeltä "Itäsyrjän eriseura" (tai alatalolaisuus) saarnaaja Olli Alatalon johdolla. Alatalolaisuus vaikutti erityisesti Pudasjärven itäosassa Itäsyrjän kylässä. Alatalolaisuus lakkasi olemasta kun eriseuran johtaja "teki parannuksen" ennen kuolemaansa ja tunnusti että oli "huorannut ja saarnannut". Lihanvapautta ja hurmahenkisyyttä esiintyi myös Kuusamossa, jossa saarnaajat Risto Veteläinen ja Herman Ahola yllyttivät sitä.[26][27]

1910-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhoillislestadiolaisuudesta erkani Norjassa erikiinit (tai erikiaanit, tai Lyngenin suunta) vuonna 1910, johtajanaan "Junsan Erkki" eli Erik Johnsen. Erikiinit opettivat kasteessa tapahtuvaksi uudestisyntymisen, samoin kuten huttulalaiset 1860-luvulla, Iissä pidetty kiistaa aiheuttanut lestadiolaispappien kokous vuonna 1885, ja myöhemmin vuonna 1960 erkaantunut pappiseriseuraselvennä. Erikiinit kuitenkin jatkoivat vielä yhteistyötä vanhoillislestadiolaisuuden yhteydessä Norjassa vielä tuolloin toimineiden lundbergilaisten eli Toomas Paaven ryhmän kanssa vuoteen 1925 asti.selvennä Erikiinit olivat lisäksi yhteistyössä Norjan uusheränneitten kanssa vuoteen 1951 asti, jolloin heidänkin välilleen tuli oppiriitoja.[28]

Vuonna 1911 järjestettiin vanhoillislestadiolaisten ja uusheräyksen välillä sovintokokous. Kokouksessa muutamat uusheräyksen perustajat, muiden muassa Pietari Hanhivaara, pyysivät vanhoillislestadiolaisilta kokoukseen osallistuneilta synninpäästöä, mutteivät aikoneet hylätä uusheräystä eriseurana ja harhaoppina. Vanhoillislestadiolaiset eivät kuitenkaan suostuneet yhdistymään uusheräyksen kanssa, eivätkä suostuneet tunnustamaan heitä uskonveljikseen, koska uusheränneet eivät suostuneet tekemään henkilökohtaista parannusta väärästä opista ja eriseurasta. Sen johdosta uusheränneet syyttivät vanhoillislestadiolaisia "tuomiohenkisiksi".[29]

Vuonna 1916 Norjassa Vesisaaressa vanhoillislestadiolaisuudesta erkani pieni ryhmä nimeltä vanhalalaisuus. Jalmari (Hjalmar) Vanhalaa syytettiin epäsiveellisyydestä ja häntä kiellettiin saarnaamasta, mutta hän sai useita kymmeniä kannattajia Vesisaaressa. Jalmari Vanhala vastusti kovasti esikoislestadiolaisuutta, mutta kuitenkin hänen kuoltuaan vuonna 1921 vanhalalaiset liittyivät esikoislestadiolaisiin.[30]

Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys aloitti toimintansa Lähetystoimen Päätoimiston jatkeena 10. syyskuuta 1917, jolloin Oulun rauhanyhdistyksen ylimääräisessä yleisessä kokouksessa valittiin SRK:lle johtokunta. SRK:n uuden johtokunnan ensimmäinen kokous pidettiin 16. syyskuuta 1917. Lähetystoimen Päätoimisto muutettiin SRK:ksi ilman mitään katkoa toiminnassa tai hallinnossa. Lähetystoimen Päätoimiston muuttuminen SRK:ksi tarkoitti lähinnä yhdistyksen tehtävien laajentumista ja yhdistyksen muuttumista virallisesti vanhoillislestadiolaisten paikallisyhdistysten yhteistyöelimeksi ja keskusyhdistykseksi.[31]

1920-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvalloissa äärievankelinen, rippiä väheksynyt pollarilaisuus erkani vanhoillislestadiolaisuuteen kuuluneesta heidemannilaisuudesta omaksi ryhmäkseen vuosina 1921–1922 saarnaaja Johan Pollarin johdolla.[32]

Pyhännällä vuonna 1923 erosi kirkosta 23 vanhoillislestadiolaista, johon saattoi vaikuttaa paikkakunnalla toiminut kirkkoa voimakkaasti arvostellut saarnaaja Kaaperi Halonen. Joukko kinnulalaisia vanhoillislestadiolaisia oli vuonna 1923 jonkin aikaa sitä mieltä, että kirkosta kannattaisi erota.[23] Vanhoillislestadiolaiset eivät kuitenkaan ole yleensä halunneet erota kirkosta.[25]

Kuopiossa vanhoillislestadiolaisista oli erkaantuneena lyhyen aikaa 1926–1927 pieni "eriseura" nimeltä gröndahlilaisuus johtajanaan saarnaaja Onni Gröndahl. Gröndahlilaiset syyttivät muita Kuopion vanhoillislestadiolaisia "samperilaisuudesta" eli hölläläisyydestä. Keväällä Onni Gröndahl teki kuitenkin "parannuksen" eriseurasta sekä erehdyksistään, ja niin myös kaikki hänen seuraajansa, joten gröndahlilaisuus lakkasi olemasta. 1930-luvun alussa Onni Gröndahl asetettiin uudelleen puhujaksi Kuopiossa.[33]

Pohjois-Amerikassa vuonna 1903 esikoislestadiolaisista erkaantuneen pikkuesikoisuuden ja uusheränneitten kanssa vuonna 1908 yhteistyöhön ryhtyneet "suurseuralaiset" erkanivat vanhoillislestadiolaisuudesta omaksi erilliseksi suuntaukseksi ("kirkkokuntalaisuus", engl. federation) vuonna 1927 ulkonaisestikin, jolloin he perustivat yhdessä uusheränneitten ja pikkuesikoisten kanssa kirkkokunnan nimeltä The Apostolic Lutheran Church of America (ALCA), jonka itsenäisiä paikallisseurakuntia ovat ALC:t. Sen johdosta vuosina 1927–1928 Finnish-Apostolic Lutheran Church jakaantui The Apostolic Lutheran Church of America:ksi ja First Apostolic Lutheran Church:iksi (FALC). FALC kuuluu nykyään töröläläisille, ja se on töröläläisten yksittäisten paikalliseurakuntien nimi. Myöhemmin vuonna 1934 Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa vanhoillislestadiolaisuudesta eronnut rauhansanalaisuus alkoi hengelliseen yhteistyöhön ALCA:n kanssa.[34][35][36]

1930-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1932 Viipurin seudulla vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantui pienehkö ryhmä nimeltä kososlaisuus saarnaaja Juhana Alfred Kososen johdolla. Hajaannus kärjistyi vuonna 1932, jolloin viipurilainen uusherännyt pastori Kustavi Lounasheimo "teki parannuksen" vanhoillislestadiolaisuuteen Wäinö Havaksen vaikuttamana.[37] Kososlaiset nimittäin suhtautuivat hyvin epäluuloisesti ja negatiivisesti pappeihin, ja varsinkin entiseen uusheränneeseen pappiin. Sairastuessaan vakavasti "eriseuran johtaja" Juhana Kosonen "teki parannuksen" sairasvuoteellaan vuonna 1937, jonka jälkeen tämä ulkonainen hajaannus päättyi ja kososlaiset alkoivat taas yhteiseen seuranpitoon vanhoillislestadiolaisten kanssa. Kososlaisten oppi ja "kososlainen henki" jäivät kuitenkin yhä vaikuttamaan vanhoillislestadiolaisuuden sisälle aiheuttaen myöhemmin useilla paikkakunnilla kiistoja ja hajaannustakin vielä 1970-luvun lopulla asti.[38]

Vuonna 1932 vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantui Pohjois-Ruotsissa Tornionjokilaaksossa ja Suomessa Kolarin Sieppijärvellä pienehkö ryhmä nimeltä korpelalaisuus, jotka eivät hyväksyneet ähtäriläisen Toivo Korpelan erottamista puhujan tehtävästä. Aluksi Toivo Korpela saarnasi tämän lahkon johtajana suunnilleen samalla tavalla kuin muutkin vanhoillislestadiolaiset saarnaajat, joskin kärjekkäästi SRK:ta arvostellen. Korpelalaisuuden johtoon nousivat kuitenkin pian henkisesti sairaat pajalalaiset "profeetat" Sigurd Siikavaara ja Arthur Niemi, jotka johtivat korpelalaisuuden hurmahenkiseksi lahkoksi ("kristalliarkkiliike"), jossa muun muassa harjoitettiin rukoushuoneella orgioita ja alaikäisiäkin tuli raskaaksi. Nämä kaksi saarnaajaa katsoivat olevansa Ilmestyskirjassa mainitut kaksi lopun ajan säkkipukuista todistajaa. Kristalliarkkilahko alkoi laantua 1930-luvun lopulla, kun poliisi pidätti lahkon johtohenkilöt ja heidät tuomittiin vankilaan ja mielisairaalaan. Kristalliarkkiliike otti opillisia vaikutteita muun muassa Jehovan todistajilta.[39]

Vuonna 1934 suuri tuhansien henkilöiden ryhmä nimeltä rauhansanalaisuus erkani vanhoillislestadiolaisuudesta Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa saarnaaja Pauli Rantalan johdollalähde? ja alkoi yhteistyöhön pikkuesikoisten, uusheränneitten ja "kirkkokuntalaisten" Pohjois-Amerikassa vuonna 1928 perustaman ALC-kirkkokunnan kanssa.lähde?

Vuonna 1937 vanhoillislestadiolaisuudesta erkani Kalajoen seudulla pienehkö "hurmahenkinen" ryhmä nimeltä ansamaalaisuus, johtajanaan "työmies" ja saarnaaja Juho Ansamaa. Ansamaalaisilla oli hyvin samanlainen oppi kuin samperilaisilla, pollarilaisilla ja simppalalaisilla. Juho Ansamaata syytettiin muun muassa laiskuudesta. Ansamaalaisia syytettiin ja epäiltiin myös "lihanvapaudesta" ja siveettömyydestä. Ansamaalaisuuteen liittyi paljon nuoria Kalajoella.[40]

Vanhoillislestadiolaisuuden sisällä vaikutti Porissa ja sen ympäristössä lakihenkinen nummilaisuus 1937–1938. Nummilaisuus ei kuitenkaan ollut varsinainen eriseura, koska heidän ei tiedetä järjestäneen erikseen omia seuroja. Nummilaisuus johtui siitä, että saarnaaja Leander Nummi oli rauhansanalaisten keskeisen saarnaajan Pauli Rantalan ystävä ja omaksui Rantalalta pikkuesikoisten lakihenkisyyttä. Nummilaiset syyttivät muita Porin vanhoillislestadiolaisia "pollarilaisuudesta" eli hölläläisyydestä. Nummi sai muun muassa paikallisia nuoria puhujia kannattajikseen. Muut nummilaiset kuitenkin tekivät parannuksen 1938 tai myöhemmin. Ainoastaan Leander Nummi erkani myöhemmin vanhoillislestadiolaisuudesta.[41]

1940-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1945 Antinpäivänä jotkut vanhoillislestadiolaiset SRK:n johdolla järjestivät yhdessä rauhansanalaisten kanssa yhteisen "sovintokokouksen" (Antinpäivän kokous), jonka kiistaa herättäneiden päätösten seurauksena ryhdyttiin järjestämään yhteisiä seuroja rauhansanalaisten kanssa. Tuollainen "hengellinen huoruus" sai kuitenkin osakseen jyrkkää vastustusta ja arvostelua vanhoillislestadiolaisten keskuudessa erityisesti saarnaaja Heikki Saaren johdolla.

Pian useimmat "hengelliseen huoruuteen" syyllistyneet vanhoillislestadiolaiset puhujat ja SRK:n johtokunta kuitenkin myönsivät kokouksen päätökset ja yhteiset seurat rauhansanalaisten kanssa virheeksi ja synniksi, ja nöyrtyivät siitä parannukseen. Arvostelu "antinpäivän asioista" kuitenkin jatkui joillakin tahoilla voimakkaana SRK:ta ja Päivämies-lehteä kohtaan vanhoillislestadiolaisuuden sisällä, ja aiheutti kiistoja ja hajaannusta vielä 1950-luvun lopulla.[42]

1950-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1950 vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantui lähinnä Torniossa, Haaparannalla ja Rovaniemellä pieni ryhmä nimeltä kauppilaisuus haaparantalaisen radiokauppias Axel M. Kaupin johdolla. Kauppilaisilla eli "kirkasoppisilla" oli saarnaajina muun muassa Arvid Niska ja rovaniemeläinen Herman Kouri. Herman Kouri toimi myöhemmin myös näppäläisyydessä saarnaajana. Myöhemmin 1960-luvulla ainakin osa kauppilaisista liittyi näppäläisyyteen. Kauppilaiset syyttivät SRK:n johtokuntaa erityisesti hengellisestä huoruudesta liittyen vuoden 1945 Antinpäivän kokoukseen ja sitä seuranneisiin tapahtumiin.[43]

Ruotsissa ja Norjassa vanhoillislestadiolaisuudesta erkani vuonna 1953 muutaman sadan hengen ryhmä nimeltä leskisläisyys Iivari Leskisen ja J. O. Axelssonin johdolla, vieden mukanaan vanhoillislestadiolaisten keskuselimen Ruotsissa (Laestadianska Missionsstyrelse). Leskisläiset antoivat pikkuesikoisten puhujien ja ei-lestadiolaisten pappien saarnata seuroissaan. Leskisläiset ryhtyivät yhteistyöhön Norjan Hans Nilsenin lestadiolaisryhmän kanssa (nilseniläisyys).[44]

Vuonna 1954 Simpeleellä erkani vanhoillislestadiolaisuudesta pieni pollarilaisvaikutteinen ryhmä nimeltä jantuslaisuus, USA:sta Suomeen muuttaneen Maria Jantusen johdolla. Jantuslaisuus vei mukanaan Simpeleen Rauhanyhdistyksen. Jantuslaiset harjoittivat muun muassa niin sanottuja kylmiä hyppyjä "kiittämällä" ringissä pyörien, niin että joskus "tuolitkin kaatuivat".[45]

Vuonna 1955 Vaasan seudulla enimmäkseen Pirttikylässä erkaantui vanhoillislestadiolaisuudesta pieni ryhmä nimeltä pirttikyläläisyys (Pirttikylän eriseura), jotka liittyivät 1960-luvulla näppäläisiin. Nämä "suuruuden henkeen eksyneet" syyttivät SRK:n johtokuntaa erityisesti hengellisestä huoruudesta Antinpäivän kokoukseen 1945 liittyen.[46]

Vuonna 1959 Taivalkosken seudulla erkani vanhoillislestadiolaisuudesta pieni ryhmä nimeltä hietavalaisuus Taivalkosken kirkkoherran E. Olavi Hietavan johdolla, vieden mukanaan Taivalkosken Jokijärven kylän Rauhanyhdistyksen. Hietavalaiset syyttivät SRK:n johtokuntaa muun muassa "Antinpäivän asioista".[47] Näin kertoi saarnaaja Kalle Iinatti Päivämiehessä hietavalaisuudesta vuonna 1959:

»Itäsyrjällä [Pudasjärvellä], jossa asun, on viime vuosina alkanut puhaltaa kylmä itätuuli, laintappava, ja anteeksiantamaton henki. Se henki on jäädyttänyt muutamien sydämet, joissa ennen paloivat rakkauden pyhät tulet. Ei liioin ennen liene tämän etsikkopäivän alusta alkaen, vihaisempaa eri seuraa noussut, kuin edellä mainittu. Mutta sittenkin lienee parasta, että annamme historian opettaa itseämme ja seuraamme Mestarimme jälkiä kärsivällisyydessä. Vaikka maallinen laki ei kyllä sillä ajalla suojellut Rakastajamme Jeesuksen kunniaa eikä ihmisoikeuksia, niin olisi hänellä ollut valta vedota Korkeimpaan oikeuteen ja voimaan, joka varmasti olisi kyennyt antamaan Jeesukselle oikeusturvan, ja mahdollisuuden suojella suuren kunniansa. Mutta hän ei käyttänyt valtaansa ja voimaansa, sanoipa Pietarillekin yrttitarhan kentällä, että »pane miekkasi tuppeen». Niin lienee parasta, ettemme mekään taistele lihan käsivarrella, mutta Herran Sebaotin voimalla ja hengen miekalla, joka on Jumalan sana.»

[48]

Ruotsissa norbergilaisuus (SKF) erkani Ruotsin vanhoillislestadiolaisuudesta 1957–1959 ja liittyi vuonna 1960 elämänsanalaisuuteen, joka erkani vanhoillislestadiolaisuudesta Suomessa vuonna 1960. SKF:n ja Suomen vanhoillislestadiolaisten välit katkesivat lopullisesti vasta tammikuussa 1961. Ruotsin vanhoillislestadiolaisten silloisen lähetysjärjestön Sveriges Kristna Fridsförbund (SKF) silloista puheenjohtajaa Paul Norbergia voidaan pitää norbergilaisuuden perustajana ja alkuvaiheen johtajana.[49]

1960-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1960-luvun hajaannuksessa 1960–1961 pappiseriseura eli elämänsanalaisuus vei mukanaan noin kaksi kolmasosaa vanhoillisuuden papeista ja Ruotsin vanhoillislestadiolaisten keskusorganisaation Sveriges Kristna Fridsförbundin, sekä Norjan Rauhanyhdistyksen (Norske Kristne Fredsforening). "Pappislinjalaisuuteen" meni myös osa Unkarin vanhoillislestadiolaisista. Hajaannus herätti liikettä kohtaan mielenkiintoa tiedotusvälineissä. Elämänsanalaisuuden perustajina ja alkuvaiheen johtajina voidaan pitää Suomessa Leonard P. Tapanista, ja Ruotsissa SKF:n silloista puheenjohtajaa Paul Norbergia. Suuntaus sai kannatusta Ruotsissa, Norjassa, Unkarissa ja Suomessa.[49]

Lisäksi vastakkainasettelua aiheuttivat noihin aikoihin vanhoillisuuden yleisestä näkemyksestä poikenneet tiukat suhtautumiset: 1960-luvun kososlaisuus (mm. rimpiläisyys, paasolaisuus ja näppäläisyys) ja 1970-luvun kuiva henki (muun muassa saarnaaja Heikki Saaren uusheräysvaikutteet eli "uusheräyksen henki").[50][51]

Vanhoillislestadiolaisuuden sisällä vaikutti Tervolan ja Karungin seuduilla 1920-luvulta aina 1960-luvun lopulle asti sisäinen "eriseura" nimeltä simppalalaisuus, joka lakkasi toimimasta "eriseuran" johtajan Erkki Vuokilan "tehdessä parannuksen". Simppalalaisuuteen liittyi salaripin merkityksen vähättelyä ja kuolemansynti-käsitteen sivuuttamista, kuten pollarilaisuudessa, ansamaalaisuudessa ja samperilaisuudessa. Simppalalaisuus sai nimensä Erkki Vuokilan talon nimen mukaan, koska he kokoontuivat yleensä sinne omiin seuroihinsa keskenään.[52][53]

Vanhoillislestadiolaisuudesta erkani vuonna 1960 Kajaanin seudulla Hanna Rimpiläisen johdolla pieni ryhmä nimeltä rimpiläiset, joita syytettiin kososlaisesta hengestä ja ringissä laulamisesta. Vanhoillislestadiolaisuudesta erkani vuonna 1964 Oulun seudulla Simo Näpän johdolla pieni ryhmä nimeltä näppäläisyys, johon sitten rimpiläiset ja vanhoillislestadiolaisuudesta 1950-luvulla erkaantuneet kauppilaiset ja pirttikyläläiset liittyivät. Näin muodostunut näppäläisyys liittyi 1970-luvulla vanhoillislestadiolaisista erkaantuneisiin töröläläisiin.[50]

Vanhoillislestadiolaisuudesta erkani vuonna 1964 Oulun seudulla myös erittäin pieni ryhmä nimeltä paasolaisuus saarnaaja Yrjö Paason johdolla. Vanhoillislestadiolaisuudesta erkani vuonna 1969 Kuusamon seudulla erittäin pieni ryhmä nimeltä poukkulalaisuus Kuusamon silloisen kirkkoherran Antti Poukkulan johdolla, jota syytettiin lihanvapaudesta ja synninpäästön ja salaripin käyttämisestä pahuuden peitteenä. Erkki Reinikaisen mukaan poukkulalaisuuden aiheuttamien ongelmien korjaamista hankaloitti suositun saarnaajan Ville Suutarin puolusteleva suhtautuminen poukkulalaisuuteen.lähde?

1970-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1970-luvulla vanhoillislestadiolaisuudessa purkautuivat pitkään häirinneet ilmiöt julkiseen keskusteluun. Näillä monimuotoisilla ilmiöillä ja tapahtumilla on juurensa vanhoissa hajaannuksissa. Taustalla vaikuttivat erityisesti 1900-, 1930- ja 1960-lukujen hajaannukset. 1970-luvulla vanhoillislestadiolaisuuden sisällä vaikutti SRK:n näkemyksen mukaan myös niin sanottu "kososlainen henki", jonka SRK katsoo johtaneen muun muassa sillanpääläisyyden eriseuran syntymiseen. Vanhoillislestadiolaisuuden sisällä katsotaan esiintyneen 1970-luvulla kososlaisen hengen vaikutuksesta kireää ja lainomaista opetusta, mutta myös synnin luvallisuutta.[54]

Vuonna 1972 vanhoillislestadiolaisuudesta erkani ensin Ruotsissa lähinnä Morajärvellä, Luulajassa ja Töressä Sigurd Johanssonin johdolla televisiokiistan takia pieni ryhmä, jota kutsutaan nimellä morjärveläisyys tai johanssonilaisuus.lähde?

Vuosina 1972–1973 vanhoillislestadiolaisuudesta erkani yli puolet USA:n vanhoillislestadiolaisista Walter Törölän johdolla osittain televisiokiistan takia usean tuhannen kannattajan ryhmänä nimeltä töröläläisyys (FALC eli First Apostolic Lutheran Church), jotka ryhtyivät yhteistyöhön Ruotsin johanssonilaisten kanssa ja vanhoillislestadiolaisuudesta Suomessa 1964 erkaantuneen näppäläisyyden kanssa.[55]

Töröläläisyyden vietyä hajaannuksessa mukanaan vanhoillislestadiolaisten kirkkokunnan (FALC), joutuivat SRK:n yhteyteen jääneet Amerikan vanhoillislestadiolaiset perustamaan vuonna 1973 uuden organisaation nimeltä Association of American Laestadian Congregations (AALC). Vuonna 1996 AALC:n nimi muutettiin Laestadian Lutheran Church:iksi (LLC).[56]

Töröläläisyyden erkaantuessa vanhoillislestadiolaisuudesta erkani USA:ssa myös pieni ryhmä nimeltä ruonavaaralaisuus Nathan Ruonavaaran johdolla. Ruonavaaralaiset eivät hyväksyneet muun muassa joulupukkia. Ruonavaaralaiset ovat ainakin jossain määrin sulautuneet Amerikan rauhansanalaisiin.[57]

Vanhoillislestadiolaisuuden sisällä vaikutti erityisesti 1970-luvun loppupuoliskolla hyvin voimakkaasti niin sanottu "uusheräyksen henki". Uusheräyksen kuivan lakihengen keskeisin vaikuttaja oli iäkäs saarnaaja Heikki Saari, joka toimi pitkään SRK:n johtokunnassa työvaliokunnan jäsenenä. Uusheräyksen henki alkoi laantua vuonna 1979, kun Heikki Saari "teki parannuksen" "uudenheräyksen hengestä" ja hänet myös vapautettiin puhujan tehtävistä. 1970-luvun uusheräyksen hengen vaikutuksia oli muun muassa laajamittainen hengellinen väkivalta, joka näkyi toisten vanhoillislestadiolaisten kyttäämisenä, sekä ylilyönteinä ja lakihenkisyytenä (armo ei ollut aina avaraa) muun muassa hoitokokouksissa. Toisaalta Heikki Saaren toiminnassa katsotaan olleen positiivista se, että hän otti asioihin suorasanaisesti kantaa ja paljasti siten monet eriseurojen juonet ja hän oli usein harvojen joukossa väärää vastaan.[58]

Vuonna 1977 Suomessa erkani vanhoillislestadiolaisuudesta pienehkö ryhmä nimeltä sillanpääläisyys (SVR), jotka hekin ryhtyivät yhteistyöhön töröläläisten kanssa. Sillanpääläisten 21. elokuuta 1977 perustamaan Suomen vanhoillislestadiolaiseen rauhanyhdistykseen liittyi muutama sata henkilöä ja muutama puhuja. 1970-luvun kriisin yhteydessä vanhoillislestadiolaisuudesta erkani myös muita erittäin pieniä ryhmiä, joita ei kannata tässä eritellä. 1970-luvun lopulla vanhoillislestadiolaisuuden sisäinen tilanne rauhoittui suurelta osin.[54] Vaikeuksista huolimatta seuratoiminta vilkastui 1970-luvulla ja esimerkiksi suviseurojen kävijämäärä kasvoi voimakkaasti.[59]

1990-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1970-luvun jälkeen hajaannukset ovat vaimenneet, ja vain pari pientä paikallista kriisiä voidaan erottaa. Vuonna 1990 Neuvostoliiton "vanhat uskovaiset" kutsuivat Suomen vanhoillislestadiolaisia saarnaamaan Neuvostoliittoon, kun SRK:n lähetystyön mahdollisuudet avautuivat taas Venäjän Neuvostotasavaltaan vuosikymmenien tauon jälkeen. SRK:n lähetystyö on vakiintunut Venäjän seitsemällä alueella, sekä Virossa ja Latviassa.[60]

Neuvostoliitossa oli säilynyt vainoista, teloituksista ja yhteyksien ulkomaailmaan katkeamisesta huolimatta vanhoillislestadiolaisuutta useita kymmeniä henkilöitä, joita kutsuttiin "vanhoiksi uskovaisiksi". Vuonna 1990 uudelleen alkaneen lähetystyön tuloksena Neuvostoliitossa ja Venäjällä parannuksen tehneitä kutsuttiin puolestaan "uusiksi uskovaisiksi".[60]

Vanhoillislestadiolaisuudesta erkani 1990-luvulla Venäjällä "vanhojen uskovaisten" keskuudessa lähinnä Pietarin seudulla, erityisesti Volodarkassa pieni ryhmä nimeltä anastasialaisuus, joilla oli Anastasia-niminen naispuhuja. Vuonna 1997 vanhoillislestadiolaisuudesta erkani lähinnä Yli-Iissä pieni ryhmä nimeltä niemeläläisyys, jotka eivät hyväksyneet television katselua myöskään kodin ulkopuolella. Näistä kahdesta suuntauksesta ainakin niemeläläisyys on lakannut olemasta ennen 2010-lukua.lähde?

Vanhoillislestadiolaisten näkemyksen mukaan muut ryhmittymät ovat eronneet heistä perustaen oman seurakuntansa, minkä vuoksi he kutsuvat muita suuntia eriseuroiksi.lähde?

2000-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1990-luvulla ja 2000-luvulla vanhoillislestadiolaisuus sai kannatusta uusissa maissa Keniassa, Togossa ja Ecuadorissa, joihin se levisi yksittäisten Eurooppaan töihin tai opiskelemaan tulleiden henkilöiden välityksellä.[61] Vanhoillislestadiolaisten lähetystyö näissä maissa käynnistyi 2000-luvun alussa[61]. 2000-luvulla vanhoillislestadiolaisuus levisi Togosta myös Ghanaan[61]. 2010-luvun vaihteessa vanhoillislestadiolaisuus levisi myös Gambiaan suomalaisen turistin välityksellä[61]. 2010-luvulla vanhoillislestadiolaisuus levisi Senegaliin gambialaisten siirtotyöläisten välityksellä, jolloin SRK aloitti lähetystyön myös Senegalissa[61][62].

Toukokuussa 2011 SRK järjesti seuroja Turkin Mersinissä ja Adanassa, jolloin kymmenet Turkin kurdit kääntyivät vanhoillislestadiolaisiksi, mutta tämä herätys ei ollut kovin pitkäaikaista.[61][63][64]

Opilliset kysymykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhoillislestadiolaiset pitävät Raamattua uskon ja elämän korkeimpana ohjeena uskonpuhdistuksen keskeisimmän periaatteen "yksin Raamattu, sola scriptura" mukaisesti.[65] Suomen vanhoillislestadiolaisista useat käyttävät edelleen enimmäkseen vuoden 1776 Bibliaa.

Vanhoillislestadiolaisuus on luterilaisen kirkon herätysliike ja siksi sen oppi perustuu uskonpuhdistuksen toisen pääperiaatteen mukaisesti Raamattuun ("Sola scriptura"). Vanhoillislestadiolaisuudessa käytetään pääasiassa vuoden 1776 raamatunkäännöstä, joskin nykyisin hyväksytään käytettäväksi myös uusin vuoden 1992 suomennos. Vanhoillislestadiolaisuus eroaa kirkossa vaikuttavasta ortodoksiluterilaisuudesta joidenkin opinkappaleiden kohdalla. Näistä opinkappaleista käytiin 1960-luvulla keskustelua ja rajanvetoa niin sanotun pappiseriseuran irtauduttua vanhoillislestadiolaisuudesta. Keskustelu vanhoillislestadiolaisuuden opillisista linjoista voimistui muun muassa vuonna 2012 Tampereen piispan Matti Revon nostettua esiin liikkeen luterilaisesta kristinopista poikkeavat käsitykset.[66]

Eräs keskeinen eroavaisuus on käsitys seurakunnasta ja kirkosta. Luterilaisen kristinopin mukaan kirkko on elävä kokonaisuus, jonka päänä on Kristus ja jonka jäseniksi tullaan kasteessa. Vaikka kristityt ovat erilaisia, heillä on yhteinen usko, joka liittää heidät Kristukseen ja toisiinsa. Kirkko on maailmanlaajuinen kristillinen yhteisö, universaali Kristuksen kirkko. Kirkko on siellä, missä julistetaan Jumalan sanaa ja jaetaan sakramentteja. Kirkon tehtävänä on toimia kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi.[67][68]

Vanhoillislestadiolainen uskonoppi puolestaan perustuu niin sanottuun eksklusiiviseen eli muut ulos sulkevaan seurakuntakäsitykseen, jota liike perustelee Raamatulla ja luterilaisen kirkon tunnustuskirjoilla. Liikkeessä opetetaan, että vain uskovaisen antama synninpäästö on pätevä ja kelpaa Jumalalle. Ihminen voi pelastua vain Jumalan seurakunnan yhteydessä. Vanhoillislestadiolaisen opin mukaan luterilainen kirkko ei itsessään ole Kristuksen kirkko. Sitä pidetään lähinnä maallisena organisaationa. Vanhoillislestadiolaisuus ei katso piirissään olevan vain oikean, vaan peräti ainoan kirkon. Vain Jumalan seurakuntaan kuuluvat ovat Kristuksen ruumis. Vain heidän keskuudessaan on mahdollista saada synnit anteeksi. Vain heidän yhteisönsä kautta johtaa tie iankaikkiseen elämään.[69]

SRK julkaisee opillisia asioita käsitteleviä kirjoja, kuten Juhani Uljaan kirjoittama Peltoon kätketty aarre.[70] Julkisessa keskustelussa on todettu puutteena, että vanhoillislestadiolaisuuden opista ei ole olemassa yhtenäistä kirjallista esitystä.[71]

Sakramentit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhoillislestadiolaisten mukaan sakramentit on otettava vastaan uskolla ja ne on tarkoitettu herättämään ja vahvistamaan uskonelämää.[72]

Kaste[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhoillislestadiolaisuudessa on käytössä lapsikaste, mutta se toimitetaan erilaisin, jopa päinvastaisin perustein kuin sylilapsia kastavissa yhteisöissä enimmäkseen.lähde? Siinä missä valtavirran luterilaisen käsityksen mukaan lapset täytyy kastaa, jotta heistä tulisi Jumalan lapsia, vanhoillislestadiolaisuudessa opetetaan, että heidät täytyy kastaa, koska he ovat Jumalan lapsia jo valmiiksi. Jokaisella lapsella on vanhoillislestadiolaisen käsityksen mukaan usko alusta alkaen, mutta myöhemmin tämä usko menetetään, mikäli sitä ei hoideta "Jumalan seurakunnan" yhteydessä. Kaste ei myöskään synnytä uskoa vaan on tarkoitettu uskon vahvistukseksi.[73][74] SRK:n julkaisema opillinen kirja Peltoon kätketty aarre kuvaa kasteen merkitystä niin:

»Kasteessa Jumala liittää lapsen oman seurakuntansa yhteyteen hoidettavaksi. Siitä alkaa kilvoitus Jumalan lapsena. Kun lapsi varttuu, alkaa taistelu syntiä vastaan. Kaste velvoittaa meitä siihen. Paavali kirjoittaa roomalaisille: "Me kaikki, jotka olemme Jeesuksessa Kristuksessa kastetut, olemme hänen kuolemaansa kastetut. Niin me olemme siis hänen kanssaan haudatut kasteen kautta kuolemaan, että niin kuin Kristus on kuolleista Isän kautta herätetty, niin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman." (Room. 6:3–4.)»
(Juhani Uljas: Peltoon kätketty aarre, s. 64)

Ehtoollinen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhoillislestadiolaisuudessa opetetaan ehtoollisen olevan Jeesuksen asettama muistoateria. Se on tarkoitettu uskovaisille uskon vahvistukseksi.[75] Tässä ilmenee vanhoillislestadiolaisen opin selvä poikkeama luterilaisesta kristinopista, jonka mukaan sakramentit ovat armonvälineitä, ja ehtoollinen on syntien anteeksiantamuksen, sovituksen ja lunastuksen ateria.[76] Vanhoillislestadiolaisuudessa opetetaan, että ehtoolliselle tulee osallistua niiden, joilla synnit ovat jo varmasti anteeksi. Tästä syystä monet liikkeen jäsenet pyytävät erikseen synninpäästön papilta tai muilta vanhoillislestadiolaisilta ehtoolliselle tulijoilta juuri vähän ennen astumistaan nauttimaan ehtoollista. Kirjassa Peltoon kätketty aarre kerrotaan ehtoollisen merkityksestä:

»Uskovaisina saamme ehtoollisella syödä Kristuksen ruumista ja juoda hänen vertaan ja nauttia näin hänen sovitustyönsä hedelmää. Vaikka emme täysin ymmärräkään ehtoollisen salaisuutta, käymme kuitenkin Herran aterialla, koska hän on itse meitä siihen kehottanut. Ehtoollispöydässä tunnemme Kristuksen läsnäolon ja hänen armonsa voiman. Ehtoollinen vahvistaa meidän uskoamme ja kiinnittää katseemme siihen maahan, jonka Herra Jeesus on omilleen luvannut ja valmistanut.»
(Juhani Uljas: Peltoon kätketty aarre, s. 64–69)

Pyhän Hengen virka ja avainten valta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Avainten vallalla tarkoitetaan valtaa antaa syntejä anteeksi (päästää syntejä) ja myös valtaa olla antamatta anteeksi (sitoa syntejä). Vanhoillislestadiolaisuudessa syntejä julistetaan anteeksi "Jeesuksen nimessä ja veressä". Sitä pidetään evankeliumin ydinsanomana, jonka uskominen vapauttaa synnin ja kuoleman vallasta.[77] Jo Laestadius julisti saarnoissaan syntejä anteeksi esimerkiksi Pajalan kirkossa vuonna 1849: "Uskokaat ennen kaikkia, kaikki Weljet ja sisaret; syntinne on kaikki anteeksi annettu Jeesuksen nimessä ja Weressä".[78] Yleisin perustelu opetukselle on Raamatun kohta, jossa Jeesus antaa opetuslapsilleen vallan julistaa syntejä anteeksi.[79][80] Erkki Reinikaisen mukaan näin toteutetaan Jeesuksen käskyä saarnata hänen nimessään parannusta ja syntein anteeksiantamusta.[77]

Vanhoillislestadiolaisuudessa opetetaan, että "Pyhä Henki toimittaa virkaansa puhuvana ja vanhurskauttavana ainoastaan Jumalan seurakunnassa Pyhän Hengen saaneiden ihmisten julistaman evankeliumin sovintosaarnan kautta".[81] Saarnaviran katsotaan olevan niin miehillä, naisilla kuin lapsillakin.

Oppi esivallasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhoillislestadiolaiset ovat perinteisesti kunnioittaneet esivaltaa mm. Paavalin ja Lutherin kirjoituksiin nojautuen.[82] Taustalla on opetus siitä, että esivalta on Jumalan asettama ja uskovaisten turva yhdessä kirkon kanssa. Kirkkoa ja esivaltaa on vanhoillislestadiolaisuudessa kuvattu kahden munankuoren kaltaiseksi suojaksi, jonka Jumala on asettanut suojelemaan elävää kristillisyyttä. "Mutta nyt on Jumala säilyttänyt meitä niin kuin linnunpoikia kahden kuoren sisällä. Linnunpoikakin se kehittyy ja kasvaa kahden kuoren sisällä, niin mekin. Kristillinen esivalta on toinen kuori ja kristillinen kirkko on toinen."[83][84]

Viime aikoina lestadiolaisten oppi kirkosta hengellisenä esivaltana on alkanut murentua kirkon aseman muututtua valtionkirkosta uskonnonvapautta perusoikeutena toteuttavaksi yhteisöksi.[85]

Lain kolmas käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhoillislestadiolaisuudessa on aina erotettu hengellinen laki ja evankeliumi selkeästi toisistaan. Laki on jumalattomille tarkoitettu "kurittaja Kristuksen tykö" ja evankeliumi on "Jumalan voima jokaiselle sen uskovalle autuudeksi".[86] Oppia lain kolmannesta käytöstä ei vanhoillislestadiolaisuudessa ole koskaan hyväksytty.[87]

Tunnustuskirjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhoillislestadiolaisten mukaan luterilaisuuden Tunnustuskirjat ovat sitovia, mikäli ne ovat sopusoinnussa Raamatun kanssa. Tunnustuskirjoja on tutkittava Raamatun valossa.[88] Heidän mukaansa: "Evankelisluterilaisen tunnustuksen henkeä – sanottakoon se vielä kerran – parhaiten vaalitaan siten, että kysytään, mitä Raamattu, opetuksen ja uskon korkein auktoriteetti, kustakin opin kohdasta sanoo".[89] Myös Tunnustuskirjojen sovinnonkaavan esipuhe kehottaa siihen: "Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikkia oppeja ja opettajia on arvosteltava ja tuomittava".[90] Vanhoillislestadiolaisuuden suhde tunnustuskirjoihin on selvitetty perusteellisemmin kolmiosaisessa artikkelisarjassa "Vanhoillislestadiolaisuus ja tunnustuskirjat", joka on julkaistu vuoden 1961 Päivämies-lehdissä (numerot: 5, 6 ja 8).

Vanhoillislestadiolaisuus ja evankelis-luterilainen kirkko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhoillislestadiolaisuuden ja kirkon opit eroavat pääasiassa opetuksissa Raamatusta, lapsen uskosta, uskon syntymisestä, sakramenteista, sanan virasta ja seurakunnasta.[91]

Yhden oikean uskon perusteena on käsitys siitä, että Jumalan valtakunta on kulkenut läpi aikojen ja kansojen tarjoten kullekin kansalle vuorollaan etsikonajan. Palestiinan maaperältä elävä usko siirtyi hellenististen ja latinalaisten maiden kautta Saksaan, missä se sai erityisen siunauksen Lutherin työn vaikutuksesta. Valtakunta säilyi edelleen saksalaisessa pietismissä ja liikkui edelleen kohti pohjoista, kunnes se Ruotsissa lukijaisuuden välityksellä saavutti Lapin Marian ja Laestadiuksen. Näin pohjoiskalottialue saa viimeisinä aikoina pitää keskuudessaan Jumalan valtakuntaa.[92]

Vanhoillislestadiolaiset ovat nähneet tärkeänä kirkkoon kuulumisen. Kirkosta eroaminen nousi keskustelun aiheeksi vuonna 1923 uuden uskonnonvapauslain myötä. Kokouksessa todettiin: "On Jumalan lauman ja evankeliumin työn tähden sekä kaiken rakkauden ja rauhan säilyttämiseksi välttämätöntä, että pysymme sen kirkon helmassa, jonka kirjoihin merkityt olemme niin kauan kuin sakramenttien pyhyys ja uskonopin tunnustuskirjojen mukainen oppi säilyy kirkossamme, eikä meitä uskomme tunnustamisen tähden pakoteta kirkosta eroamaan".[93]

Kirkosta erosivat vuonna 1907–1908 vanhoillislestadiolaisista erkaantuneet väyrysläiset (ks. historia, 1900-vuosikymmen) Pohjois-Savossa ja Viipurinläänissä.[94] Lisäksi Pyhännällä vuonna 1923 erosi kirkosta 23 vanhoillislestadiolaista, johon saattoi vaikuttaa paikkakunnalla toiminut kirkkoa voimakkaasti arvostellut saarnaaja Kaaperi Halonen. Joukko kinnulalaisia vanhoillislestadiolaisia oli vuonna 1923 jonkin aikaa sitä mieltä että kirkosta kannattaisi erota.[23] Vanhoillislestadiolaiset eivät kuitenkaan ole yleensä halunneet erota kirkosta.[25]

Vanhoillislestadiolaiset järjestävät seuroja "Pyhän Raamatun ja evankelis-luterilaisen uskon, tunnustuksen ja opin pohjalta".[95]

Vanhoillislestadiolaiset haluavat pysyä kirkossa "molemmin jaloin".[96] He ovat myös aina päättäväisesti torjuneet kaikki kirkosta eroamiseen tähtäävät hankkeet.[97] Pohjois-Amerikassa lestadiolaiset toimivat omana kirkkonaan, koska paikallinen luterilainen kirkko julisti lestadiolaiset pannaan ja oma kirkko perustettiin pakon edessä.[98] Vuonna 1987 pidettiin SRK:n ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon välillä kokous, johon osallistui arkkipiispa, Lapuan ja Oulun piispat sekä SRK:n viisi edustajaa. Kokouksen jälkeen arkkipiispa totesi: "Vanhoillislestadiolaisuus hyväksytään kirkossa siitä huolimatta, että sen ja kirkon päälinjan välillä on tiettyjä eroja, kuten aikaisemminkin".[99] Arkkipiispan mukaan vanhoillislestadiolaisten oppinäkemykset mahtuvat luterilaiseen tunnustukseen. Kokouksen sisällön arkkipiispa selvitti myös piispainkokoukselle.[99]

Elämäntavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

On asioita, joissa vanhoillislestadiolainen kulttuuri poikkeaa suomalaisesta valtaväestöstä ja joita pidetään yleisesti Raamatun varoittamana syntinä. Tällaisena nähdään muun muassa syntyvyyden säännöstelyn, esiaviollisen seksin sekä alkoholin käyttö. Sopimattomina pidettyjä asioita yhteisön keskuudessa ovat muun muassa hiusten värjääminen, korvakorujen ja meikin käyttö — ulkonäköä ei haluta epäjumalaksi — sekä niin sanotun maailmallisen eli "alkukantaisia viettejä" ruokkivan ja uskonelämää heikentävän musiikin — käytännössä kaiken populaarimusiikin — kuuntelu. Myös elokuviin ja Internetiin suhtaudutaan varauksin. Internetin hyötyinä korostetaan tiedon etsintää, viestintää ja yleisten asioiden hoitamista. Sen uskonelämää turmelevasta sisällöstä kuitenkin varoitetaan. Vanhoillislestadiolaisuudessa korostetaan, että sisältö ratkaisee, onko teos tai internet-sivu sopiva katsottavaksi tai luettavaksi. Vanhoillislestadiolaiset pitävät usein myös esimerkiksi gospel-musiikkia sekä suutelemista ennen avioliittoa sopimattomana.[100][101]

Vanhoillislestadiolaisuudessa opetetaan uskonpuhdistuksen periaatteiden mukaisesti, että ihminen tulee vanhurskaaksi yksin armosta, uskon kautta, Kristuksen tähden ("Sola fide, sola gratia").[102]

Syntinä pidettyjä asioita ovat muun muassa Jumalan kieltäminen luojana, abortti, lapsirajoitus ja alkoholi.[103] Jumalan katsotaan tarkoittaneen seksuaalisuuden avioliittoon. Samaa sukupuolta olevien seksuaalinen yhteiselämä tuomitaan, koska Jumala ei ole vanhoillislestadiolaisen ja laajemminkin konservatiivisen kristillisen käsityksen mukaan niin tarkoittanut. Taipumuksia tällaiseen ei kuitenkaan pidetä syntinä. Seksuaalisuutta ei saa toteuttaa väärässä muodossa. Nuorten seurustelussa ei sallita hyväilyä ja läheisyyttä, koska Jumala ei ole konservatiivisen kristillisen opin mukaan niin tarkoittanut.[104] Itsetyydytystä, eläimeen sekaantumista ja sukurutsausta pidetään Raamattuun vedoten epänormaaleina. Himojen heräämistä huonon kirjallisuuden, television, sopimattoman vaatetuksen tai muun sellaisen välityksellä pyritään karttamaan.[105] SRK:n mukaan "elävässä uskossa" ei kuitenkaan ole kysymys elämäntavasta, vaan "vanhurskas elää uskosta".[106]

Koulussa lestadiolaiset lapset voivat joutua kokemaan syrjintää uskontonsa takia. Yhteiskunnan moniarvoistuminen näkyy kuitenkin myönteisempänä suhtautumisena liikkeen jäseniin. Esimerkiksi kouluissa vanhoillislestadiolaiset eivät enää törmää yhtä usein ennakkoluuloihin kuin 1980-luvulla.[107]

Alkoholi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhoillislestadiolaisilla on jo Lars Levi Laestadiukselta tuttu kielteinen kanta alkoholiin.[108] Hän taisteli aikanaan "viinan lohikäärmettä" vastaan ja omaksui täysraittiuden.[109] Vanhoillislestadiolaisten mukaan kristitty ei voi Jumalan sanan valossa nauttia tai myydä alkoholia missään muodossa.[110]

Suhtautuminen televisioon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Televisiokysymys (vanhoillislestadiolaisuus)

Televisiosta keskusteltiin vuoden 1963 vuosikokouksessa ja päädyttiin siihen, että "ohjelmasisältönsä vuoksi televisio ei sovi kristittyyn kotiin".[111] Televisiokysymys on noussut myöhemminkin esille, viimeksi vuoden 2006 suviseurojen tiedotustilaisuudessa.[112] Tiedotusvälineille vastattiin, että vanhoillislestadiolaisuuden kielteinen kanta kotitelevisioon ei ole muuttunut.[112]

Keskustelu televisiosta koulutuskäytössä nousi esille vuonna 1966.[113] Tuolloin todettiin, että kaikki koulussa näytettävä opetusohjelma ei ole pahasta.[113] Television käyttö opetuksen apuna havainnollistamisessa ei ole heidän mukaansa syntiä.[113] Vanhoillislestadiolaiset lapset ovat kuitenkin pyytäneet vapautusta elokuva- ja teatterinäytöksistä.[113] Kouluhallituksen kaikkiin kouluihin vuonna 1979 lähettämän kirjeen mukaan oppilas voidaan vapauttaa uskonnollisen vakaumuksen takia koulujen järjestämistä elokuva- ja teatteriesityksistä huoltajan niin halutessa.[114]

Vuonna 2011 SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen antoi lausunnon, jonka mukaan "lestadiolaiset ovat 'lasten suojelemiseksi' kieltäytyneet tv:stä kotien piirissä". "Opetusvälineenä se palvelee esimerkiksi koululaitoksessa."[115]

Televisiokysymyksessä ei ole kysymys itse laitteesta tai siihen liittyvästä tekniikasta, vaan sen kautta välitettävästä sisällöstä.lähde?

Suhtautuminen syntyvyyden säännöstelyyn[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suhtautuminen syntyvyyden säännöstelyyn vanhoillislestadiolaisuudessa

Ehkäisy nousi vanhoillislestadiolaisuudessa keskustelun aiheeksi vuosien 1945 ja 1967 puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksissa.[116] Suomen evankelis-luterilainen kirkko omaksui myönteisen kannan ehkäisyvälineiden käyttöön vuonna 1952.[117] Kristityt pitivät ehkäisyä paljon nykyistä yleisemmin syntinä 1900-luvun alkuun saakka[118], mutta kovin ajankohtaiseksi asia tuli vasta 1900-luvulla, kun väestönkasvun ongelmat suurkaupungeissa kärjistyivät ja toisaalta lääketieteellinen tietämys ihmisen lisääntymisestä alkoi levitä laajemmalle. Keskustelu ehkäisystä voimistui teollisuusmaissa.

Suomessa sotavuodet olivat raskaalla tavalla vähentäneet työvoimaa. Väestön määrän kasvattaminen nähtiin keskeisenä kansallisen menestyksen tekijänä. Myös vanhoillislestadiolaiset keskustelivat aiheesta, ja vuoden 1945 puhujienkokouksessa muodostettiin kanta, jonka mukaan lestadiolaiset eivät hyväksy syntyvyyden säännöstelemistä. "Lapsirajoitus on syntiä kaikissa muodoissaan".[119] Kysymys ehkäisystä nostettiin kuitenkin erityisenä huomion aiheena esiin vasta niin sanotun pappishajaannuksen jälkeen. Vuonna 1967 puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksessa liikkeen puhujat leimasivat ehkäisyn synniksi.[116] Päätöstä perusteltiin viidennellä käskyllä ja ehkäisyä pidettiin murhana. Myöhemmissä kannanotoissa on esitetty, että Jumala on elämän ja kuoleman Herra ja elämän luominen on hänen käsissään.[120] Ihminen ei saa käyttää ehkäisyä, koska sillä ihminen vanhoillislestadiolaisen tulkinnan mukaan estää Jumalan luomistyötä. Myös aborttia pidetään syntinä.[120]

Vanhoillislestadiolaisten perheet ovat usein suuria, koska kunkin perheen lapsiluvun uskotaan olevan ennalta Jumalan tiedossa ja hänen säätämänsä. Lapsia pidetään Raamatun mukaisesti Jumalan lahjoina, joita "saadaan eikä hankita".[107] Nykyään muualla yhteiskunnassa suurta lapsilukua pidetään usein outona, ja tämä opetus nouseekin usein korostetusti esille, esimerkiksi tiedotusvälineissä.

Uskosta luopuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uskosta luopumista kutsutaan vanhoillislestadiolaisuudessa myös uskon kieltämiseksi. Vanhoillislestadiolaisen opin mukaan uskon voi kieltää sanoilla tai teoilla.[121]

Tutkija Hanna Salomäen mukaan yhtä selkeää syytä liikkeen jättämiselle ei löydy, mutta hän arvelee, että tiukat normit, esimerkiksi "syntyvyyden säännöstelyn kielto", aiheuttavat ongelmia, jotka voivat muodostua syyksi erota liikkeestä. Myös liikkeen oppi itsestään ainoana pelastavana yhteisönä nousee hänen mukaansa usein esiin ja eroa yhteiskunnan valtavirtaan hän pitää suurena ja kasvavana.[122] Saara Tuomaalan mukaan enemmän kuin uskosta, on kyse siitä, että syntyy johonkin kulttuuriin ja elää siinä. Jos siitä lähtee, identiteetti, elämäntapa, seksuaalisuus ja arvomaailma muuttuvat. Tuomaala kertoo, että vanhoillislestadiolaisuudessa oman yhteisön uskotaan olevan yhteydessä Jumalaan, kun taas muut eivät ole. Tästä syystä liikkeen jättäminen on suuri mullistus. Liikkeen sisäisten normien rikkojan katsotaan teoillaan jättäneen uskon ja hänen katsotaan kuuluvan niihin, jotka ovat matkalla helvettiin, Tuomaala jatkaa.[123]

Erot muihin lestadiolaissuuntiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lestadiolaisuuden olemassa olevien ryhmien sukupuu. Vuonna 2001 olemassa olleet lestadiolaisuuden haarat ja yksi sen jälkeen syntynyt lestadiolaisuuden haara. Hajaannuksista tarkemmin artikkelissa "Lestadiolaisuus".[124]

Esikoislestadiolaisuudesta vanhoillisuus eroaa siinä, että ei uskota olevan mitään "esikoisten seurakuntaa", joka on maantieteellisesti sidottu herätyksen syntyalueille. Myös ajatus erillisestä hengellisestä hallituksesta eli "Lapin vanhimmista" torjutaan.[125] Vanhoillisuudessa Laestadiuksella ei ole samanlaista asemaa opetusisänä kuin esikoisuudessa - esimerkiksi Laestadiuksen saarnoja ei lueta seuroissa. Esikoisuudessa esiintyvä opetus vaatetuksen ja sisustuksen yksinkertaisuudesta torjuttiin vanhoillisuudessa jo 1900-luvun vaihteessa. Esimerkiksi kravattia voi vapaasti käyttää vanhoillisuudessa, toisin kuin esikoisuudessa. Esikoislestadiolaisuuden perustajan Joonas Purnun mielestä vanhoillislestadiolaisilla oli synninpäästö liian löysässä.[126]

Uusheräyksessä hyväksyttiin opetus lain kolmannesta käytöstä ja siihen liittyvät käytännöt, joita vanhoillislestadiolaiset eivät hyväksyneet[127]. Uusheräyksen alkuaikoina vanhoilliset vastustivat erityisesti uusheräyksen käytäntöä, jossa anteeksiantoa pantattiin, eikä syntejä uskallettu julistaa anteeksi.[128] Vanhoillislestadiolaisuudessa haluttiin säilyttää laaja kaikkien syntien anteeksianto, jota saarnattiin "seiniä myöten". Uusheräys oli saanut paljon vaikutteita körttiläisyydestä, ja he muun muassa kielsivät pelastusvarmuuden mahdollisuuden.[129]

Erikiinit eli Lyngenin suunnan edustajat uskovat että kasteessa tapahtuu uudestisyntyminen, ja ettei lapsilla ole elävää uskoa ennen kuin heidät on kastettu.[130] Samanlaista oppia esiintyy muun muassa elämänsanalaisilla, joillakin pikkuesikoisilla ja uusheränneillä, ja on esiintynyt myös huttulalaisilla ja Iin pappeinkokouksella vuonna 1885.[131][132][133] Vanhoillislestadiolaiset sen sijaan uskovat että "hengellinen uudestisyntyminen" voi tapahtua vain "äänellisen" synninpäästön kautta, joka vaikuttaa vain silloin, kun sen julistaa henkilö, jolla itsellä on Pyhä Henki. Lisäksi vanhoillislestadiolaiset uskovat, kuten kirkkoisä Irenaeus, että jokainen ihminen syntyy ensimmäisen kerran hengellisesti eläväksi jo olemassa olevaksi tulemisen hetkellä, eli hedelmöityksensä hetkellä[134]. Lisäksi vanhoillislestadiolaiset uskovat että jos lapsi ei saa varttua "Jumalan valtakunnan armohoidossa", niin hän menettää elävän uskon suunnilleen varhaisnuoruudessaan, ellei kysymyksessä ole sellainen kehitysvammainen tai muu vastaava yksilö, joka säilyy lapsuuden uskossa myös ilman Jumalan valtakunnan armohoitoa vanhemmallekin iälle. Erikiinit ja vanhoillislestadiolaiset uskovat molemmat perisyntiin myös pienten lasten osalta, ja molemmat kannattavat myös lapsikastetta. Uudestikastamista on lestadiolaisuudessa esiintynyt vain joillakin haalilaisilla, mölleriläisillä ja heiskaslaisilla.[130][135]

Pollarilaiset eivät pitäneet syntien erittelevää kertomista ripissä tarpeellisena. Vanhoillislestadiolaisuudessa syntien erittelevä tunnustaminen on tärkeä menettely hyvän omantunnon takia ja elävän uskon säilyttämiseksi. Pollarilaiset eivät myöskään hyväksyneet oppia kuolemansynneistä, eli he uskoivat, että vaikka uskovainen tekisi mitä tahansa, niin hän säilyy elävässä uskossa, kunhan vain "uskoo". Vanhoillislestadiolaiset sitä vastoin uskovat niin, että uskovainen voi kieltää uskon myös teoillaan, syyllistymällä johonkin kuolemansyntiin. Pollarilaisuuden kaltaisia oppeja esiintyi myös muun muassa simppalalaisuudessa, ansamaalaisuudessa ja samperilaisuudessa.[136][137]

Rauhansanalaisuuteen eli pikkuesikoisuuteen verrattuna vanhoillisuus on opillisesti yhtenäisempi. Rauhansanalaisuus on erityisesti Pohjois-Amerikassa jakaantunut sisäisesti. Vanhoilliset pitävätkin sitä esikoisuuden, uusheräyksen, entisten haalilaisten ja entisten vanhoillisten sekaseurana. Rauhansanalaisuus on väljempi liike, eikä esimerkiksi television katsominen kotona aiheuta pahennusta. Rauhansanalaisilla esiintyi varsinkin alkuvaiheessa myös kielteistä suhtautumista vapaaseen evankeliumiin. Tämä näkyi muun muassa rauhansanalaisuuden johtajan Pauli Rantalan toiminnassa, kun hän ei joskus suostunut julistamaan synninpäästöä sitä pyytävälle[138]. Myös rauhansanalaisuutta edeltäneessä huru-brune-ryhmässä synninpäästöä usein pantattiin, kuten myös uusheräyksessä.[139]

Elämänsanalaisuuden synnyttyä jouduttiin tekemisiin opillisten kysymysten kanssa. Erimielisyyksien aiheina olivat esimerkiksi seurakunnan rajat, sakramenttikysymykset, avaintenvalta- sekä muutamat muut kysymykset.[132] Elämänsanalaisten kaltaista oppia esiintyy myös erikiineillä, joillakin pikkuesikoisilla ja uusheränneillä, ja on esiintynyt myös huttulalaisilla ja Iin pappeinkokouksella vuonna 1885.[130][131][133]

Töröläläisyys ja siihen liittyneet näppäläisyys, morjärveläisyys ja sillanpääläisyys eroavat vanhoillislestadiolaisuudesta muun muassa siten, että televisio hyväksytään uskovaisen kodin huonekaluksi, ja suhtautuminen on hyväksyvämpi eli "liberaalimpi" myös moniin muihin asioihin, joita vanhoillislestadiolaisuudessa pidetään syntinä tai uskonelämälle vahingollisena[140]. Esimerkiksi töröläläiset suhtautuivat sallivasti esiaviolliseen seksiin, vaikkakin myös he pitivät sitä periaatteessa syntinä. Hajaannuksiin johti myös se, etteivät he suostuneet parannukseen vääristä hengistä, kuten kososlaisesta hengestä. Esimerkiksi entisillä kososlaisilla ja Walter Törölällä oli sellainen käsitys, että uskovainen saattoi syyllistyä Pyhän Hengen pilkkaan, jos teki parannuksen väärästä hengestä.[141] Töröläläisillä esiintyi myös "harhaoppi", jonka mukaan paikallisseurakunnan kannanotot olisivat koko "Jumalan valtakunnan" kannanottoja.[142]

Vanhoillislestadiolaisuudesta ja alkulestadiolaisuudesta on eronnut paljon muitakin pieniä ja suurempiakin suuntauksia (esimerkiksi leskisläisyys ja narvalaisuus) hyvin moninaisista syistä.[143]

Kaanaan kieli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuten yhteisöissä aina, vanhoillislestadiolaisillakin on oma kielen vivahteensa, jota he kutsuvat Kaanaan kieleksi. Kaanaan kielen viljely ei ole itsetarkoitus, mistä esimerkkinä on suviseuroihin järjestetty referointipalvelu, jossa toimittajat kuuntelevat puheet tarkasti ja perkaavat sieltä pois kaanaankieliset kokonaisuudet. Näin ulkopuolisen on helpompi ymmärtää saarnan perusidea. Vanhoillislestadiolaiset käyttävät usein Raamattunaan vuoden 1878 evankelis-luterilaisen kirkon virallisen painoksen mukaista käännöstä, joka pohjautuu Bibliaan eli Antti Litzeliuksen käännökseen vuodelta 1776. Syynä on käsitys siitä, että myöhemmissä käännöksissä on enemmän epätarkkuuksia. Bibliasta katsotaan myös välittyvän parhaiten uskonpuhdistuksen keskeisiä periaatteita. Monet saarnaajat käyttävät kuitenkin saarnoissaan monia eri käännöksiä, esimerkiksi vuoden 1992 käännöstä.[144][145]

Julkaisutoiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SRK:n kustannustoiminta alkoi vuonna 1906, kun edeltäjä Lähetystoimen päätoimisto julkaisi 16-sivuisen perustuskokouksen pöytäkirjan. Julkaisutoiminta on jaoteltu kirjoihin, lehtiin ja äänitteisiin. Liike ei juuri ottanut kantaa julkisuudessa olleisiin väitteisiin ennen 1980-lukua. Liike katsoi ajautuneensa pakkotilanteeseen ja vuonna 1980 ryhdyttiin avoimempaan tiedotuspolitiikkaan. Esimerkiksi suviseuroihin kutsuttiin toimittajia. Myös Internet-sivut, vuosikirjat ja kannanilmaisut ovat osa nykyistä avoimuutta.[146]

Kirjat: Alussa julkaisutoiminta painottui lähinnä erilaisten kokousten pöytäkirjoihin, Raamattuun ja laulukirjoihin. Tärkein painettava kirja on vanha kirkkoraamattu eli Biblia. Sitä on painettu vuodesta 1923 lähtien ja painoksia on otettu yli 120 000. Nykyään vuosittaisia kirjajulkaisuja ovat SRK:n vuosikirja sekä suviseurajulkaisu.[144] Kirjat jakautuvat aihealueittain Raamattuihin, laulukirjoihin, hartaus- ja opillisiin kirjoihin, runokirjoihin, kertomuskirjoihin, historiankirjoihin, opetuskirjoihin ja muihin kirjoihin. Vuodessa julkaistaan noin 8–10 kirjaa.[144]

Lehdet: Päivämies, Siionin kevät ja Siionin lähetyslehti ovat SRK:n julkaisemia lehtiä. SRK:n pää-äänenkannattaja Päivämies ilmestyy keskiviikkoisin. Sen levikki on noin 23 200. Lehti kertoo vanhoillislestadiolaisuudesta ja sen toimintaympäristöstä sekä ottaa rakentavasti kantaa keskeisiin yhteiskunnallisiin ja kirkollisiin kysymyksiin. Lehti on poliittisesti sitoutumaton ja tarkoitettu kaikkien luettavaksi. Siionin kevät on hengellinen lastenlehti, jonka sisältöä ovat lapsille ymmärrettävässä muodossa olevat artikkelit Raamatun kirjoituksista, lasten puheet ja piirrokset sekä lasten kirjepalsta. Siionin lähetyslehti on SRK:n vanhin lehti. Lehteä on julkaistu vuodesta 1912 lähtien. Se kertoo vanhoillislestadiolaisten opetuksesta ja toiminnasta sekä lähetystyöstä. Lehtiä julkaistaan myös äänilehtinä. Jouluisin julkaistaan myös Siionin joulu -lehti.[147] Pohjois-Amerikassa LLC julkaisee kahta lehteä: The Voice of Zion ja The Shepherd's Voice. Kirjoitukset ovat englanniksi, espanjaksi ja ranskaksi.

Äänitteet: Ensimmäisiä äänitteitä olivat vuonna 1976 ilmestyneet Siionin laulu- ja suviseurasaarnakasetit. Vuodesta 1976 vuoteen 2003 on suviseuroista julkaistu saarnakasettisarja, ja vuodesta 2004 CD-levysarja. Kaikki Siionin laulut julkaistiin 24 osan kasettisarjassa, jonka osat julkaistiin vuosina 1976–1988. Vuodesta 1993 SRK on julkaissut myös CD-levyjä, mutta tällöinkin osa äänitteistä julkaistiin ainoastaan kasettina. Ensimmäiset kolme CD-levyä olivat pääosin uudelleenmasteroitua tavaraa. Äänilehdet ilmestyivät kasetteina vielä vuonna 2004. Kasettien julkaisu loppui vuoden 2005 alusta. Nykyisin äänitteet julkaistaan kasettien sijasta CD-levyinä. Vuosittain julkaistaan noin 3–4 lauluäänitettä.[144]

Siionin laulut on vanhoillislestadiolaisten laulukokoelma, jota on käytetty vuodesta 1916. Se on käännetty englanniksi, saksaksi, venäjäksi ja viroksi. SRK:n julkaisema uusi Siionin laulut -kokoelma, joka sisältää 367 laulua, otettiin käyttöön Tornion suviseuroissa kesällä 2016.[148]

Yhdistykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lestadiolaiset perustivat ensimmäiset rauhanyhdistykset jo 1800-luvulla. Nimi rauhanyhdistys tulee Raamatun sanoista: "Hän on meidän rauhamme" (Ef. 2:14) ja se tarkoittaa Jeesuksen omilleen antamaa rauhaa. Suurimmat rauhanyhdistykset sijaitsevat Oulussa, Helsingissä, Jyväskylässä sekä Tampereella. Rauhanyhdistykset kuuluvat Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistykseen. Suomessa rauhanyhdistyksiä on 196, Venäjällä 8, Ruotsissa 5, Norjassa ja Virossa kummassakin yksi.[6][149][150]

Lähetystoiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhoillislestadiolaisuus on levinnyt kaikkialle Suomeen. Sen vahvinta kannatusaluetta on silti edelleen Pohjois-Suomi eli Lappi, Pohjanmaa ja Koillismaa. Etelä-Suomessa eniten toimintaa on Helsingin, Turun ja Tampereen seuduilla. Kirkon nelivuotisraportin mukaan vanhoillislestadiolaisilla oli toimintaa kahdessa seurakunnassa kolmesta ja säännöllistä eli kuukausittaista toimintaa kolmanneksessa. Oulun hiippakunnassa toimintaa oli kerran kuukaudessa peräti 91 %:lla alueen seurakunnista. Vanhoillislestadiolaisilla on myös omat toimitilat 75 %:lla Oulun hiippakunnan seurakunnista. Oulun hiippakunnan jälkeen eniten toimintaa on Lapuan hiippakunnassa. Kattojärjestöllä Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksellä on 199 omaa rekisteröityä paikallisyhdistystä, joissa pidetään seuroja viikoittain tai useammin.[151]

Seurat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhoillislestadiolaiset järjestävät seuroja Suomessa ja ulkomailla. Vanhoillislestadiolaisten seurat ovat hartaustilaisuuksia, joissa lauletaan Siionin lauluja ja virsiä, minkä jälkeen saarnaavat vanhoillislestadiolaiset papit tai maallikkosaarnaajat. Saarnoja pidetään yleensä kaksi, ja niiden välissä on väliaika, jolloin on kahvitarjoilu ja yleistä seurustelua. Seurapuheen johdannoksi saarnaaja lukee Raamatusta katkelman, jonka hän sitten selittää seurakunnalle. Saarnoja ei yleensä kirjoiteta etukäteen, vaan rukoillaan, että Jumala antaa puhuttavaa Pyhän Hengen kautta. Seuroja pidetään pääasiassa pari kolme kertaa viikossa rauhanyhdistyksissä ja epäsäännöllisemmin kirkoissa, seurakuntataloissa, kodeissa, sairaaloissa ja vankiloissa. Suurempia seuratapahtumia ovat SRK:n leirikeskusten juhannusseurat, suviseurat, opistoseurat Reisjärvellä, Keuruulla ja Ranualla ja Alajärven maakunnalliset kesäseurat. Niiden ajankohdat löytyvät seurakalenterista. Suomessa järjestetään vuosittain noin 12 000[152] seuratilaisuutta ja ulkomailla SRK järjestää noin 500[8] seuratilaisuutta. Suomessa on noin 30 seuratilaisuutta jokaista päivää kohti.[152] Seuratilaisuudet ovat kaikille avoimia. Seurakuntia palvelee noin 120 pappia ja 780 maallikkosaarnaajaa.[153] Pohjois-Amerikassa seurakuntia palvelee noin 68 saarnaajaa, joista suurin osa on maallikkosaarnaajia.[154]

Suviseurat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Suviseurat

Suviseurat ovat vuosittainen seuratapahtuma. Suviseurat ovat jatkoa 1800-luvulla järjestetyille Lannavaaran kokouksille. Ne pidetään yleensä kesä–heinäkuun vaihteessa ja niiden pitopaikka vaihtelee vuosittain. Vuonna 2009 ne pidettiin Oripäässä. Suviseuroihin kokoontuu yleensä noin 70 000 ihmistä. Tilaisuus on avoin lähetystapahtuma ja sinne on vapaa pääsy. Osa ihmisistä vierailee paikalla autolla, mutta suuri osa majoittuu alueelle asuntovaunuihin, -autoihin sekä telttoihin. Peruspalvelut on pyritty turvaamaan siten, että suviseura-alueelta ei tarvitse poistua. Tärkein ohjelma ovat seurapuheet, joita pidetään noin 40. Saarnojen välillä lauletaan virsiä ja siionin lauluja. Suviseuroissa järjestetään myös ehtoollinen sekä jumalanpalvelus. Suviseuroissa toimii suviseuraradio ja myös internetin kautta voi kuunnella seuroja.[155]

Muu toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka seurat ovat päätoimintamuoto, järjestetään jokaiselle ikäluokalle omanlaista toimintaa: eläkeläiskerhoista päiväkerhoon. Lisäksi järjestetään myös erilaisia virkistymisleirejä ja kursseja. Kaikissa tapahtumissa pääasiana on uskonelämän hoitaminen. Toimintamuodot vaihtelevat paljon alueittain. Lapsi- ja nuorisotyöhön kuuluvat yläkouluilta, raamattuluokka, pyhäkoulu ja päiväkerho. Näitä tilaisuuksia pidetään vuodessa noin 19 300.[156]

Raamattuluokka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Raamattuluokassa perehdytään Raamattuun. Raamattuluokassa käyvät ovat iältään 10–15-vuotiaita. Opettajille järjestetään koulutustapahtumia noin 200 vuodessa. Raamattuluokkalaisia on noin 5 800.lähde?

Ulkolähetystyö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhoillislestadiolaisuus tekee ulkolähetystyötä useassa maassa. Kuva on Perhon suviseuroista 2005.
Vanhoillislestadiolaisuus Euroopassa[157]
Vanhoillislestadiolaisuutta esiintyy vihreällä väritetyissä Venäjän federaatiosubjekteissa (9-10 federaatiosubjektissa). Karjalan tasavallassa, Leningradin alueella, Pietarin liittokaupungissa, Pihkovan alueella, Tverin alueella, Moskovan alueella(?), Baškortostanissa[158], Moskovan liittokaupungissa, Samaran alueella ja Saratovin alueella.[159]
Senegalissa, Gambiassa, Ghanassa, Togossa ja Keniassa on eniten vanhoillislestadiolaisia Afrikassa.

Lisääntyneen kansainvälisyyden ja muuttoliikkeen ansiosta vanhoillislestadiolaisuus on levinnyt ulkomaille. Erityisesti 1990-luvun jälkeen lähetystyö laajeni merkittävästi. Vanhojen lähetysmaiden lisäksi on tullut uusia alueita.lähde? SRK tekee lähetystyössä yhteistyötä ulkomailla toimivien sisarjärjestöjensä kanssa.

Gambia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

2010-luvun vaihteessa vanhoillislestadiolaisuus levisi Gambiaan suomalaisen turistin välityksellä. Gambiassakin on jo omia kirkkorakennuksia ja seuratoiminta on melko säännöllistä. Vanhoillislestadiolaisten Gambian-lähetystyöstä on päävastuussa Suomen SRK.[61]

Ghana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Togon ja Ghanan välinen siirtomaavallan aikainen raja jakoi heimoja, joten sukulaisia on rajan molemmin puolin. 2000-luvulla vanhoillislestadiolaisuus levisi Togosta Ghanaan sukulaisten välityksellä. Ghanassa ja Togossa tekevät vanhoillislestadiolaista lähetystyötä pääasiassa Amerikan LLC ja Ruotsin SFC. Ghanassa on nykyisin omiakin puhujia ja kirkkorakennuksia, ja seuratoiminta on säännöllistä.[61] Paikkakuntia, joissa järjestetään seuroja, ovat mm. Accra, Amasaman, Kwasi Tenten, Hatsukope ja Peki.[160]

Iso-Britannia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seuroja järjestetään erityisesti Lontoon merimieskirkon tiloissa. Kävijöitä on keskimäärin noin 60–120.[161]

Kenia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keniaan vanhoillislestadiolaisuus levisi 2000-luvun vaihteessa. Vanhoillislestadiolaisilla on seuratoimintaa ja omia toimitiloja Keniassa.[162] Kenian vanhoillislestadiolaiset olivat elokuussa 2012 perustamassa Siayan seudulle virallista yhdistystä nimellä "Laestadian Lutheran Organisation of Peace".[163] Vanhoillislestadiolaisten Kenian-lähetystyöstä on päävastuussa Suomen SRK.[61]

Pakistan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pakistanissa toimii kirkko ’Laestadian Lutheran Church of Pakistan’. Kirkossa on jäseniä lapset mukaan luettuna n. 400 henkeä kolmella paikkakunnalla. Toimintaa järjestetään sunnuntaisin, lapsille on pyhäkoulutoimintaa.[164]

Ruotsi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lestadiolainen herätys alkoi Ruotsista 1800-luvulla, mutta nykyään Ruotsissa on lestadiolaisia paljon vähemmän kuin Suomessa. SRK järjesti seuroja Ruotsiin 1960-luvulle asti, jolloin perustettiin Ruotsin apulähetystoimikunta (Ruotsin Rauhanyhdistykset), jonka vastuulle seurojen järjestäminen siirrettiin. Seuroja järjestettiin eri puolilla Ruotsia ja SRK:n puhujat saattoivat viipyä saarnamatkalla kolme viikkoa yhtä mittaa. Eteläisimmät seuratilaisuudet olivat Skånessa. Apulähetystoimikunta toimi 1970-luvulle asti, jolloin perustettiin Ruotsin rauhanyhdistysten keskusyhdistys (Sveriges Fridsföreningars Centralorganisation, SFC). Nykyään Ruotsissa toimivat Boråsin, Mälarenlaakson, Norrbottenin, Taalainmaan ja Tukholman alueiden rauhanyhdistykset. Ruotsissa on noin tuhat vanhoillislestadiolaista.[165] Ruotsissa järjestetään vuosittain suviseurat.[166][167]

Saksa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lestadiolaisuus saapui Saksaan 1950-luvulla. Nykyisin siellä on vakituista seuratoimintaa. Seurakaupunkeja ovat: Hagen, Bönen, Herzlake, Frankfurt, Berliini, München ja Detmold.[168]

Senegal[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

2010-luvulla vanhoillislestadiolaisuus levisi Senegaliin gambialaisten siirtotyöläisten välityksellä, jolloin SRK aloitti lähetystyön myös Senegalissa[61][62].

Togo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Togoon vanhoillislestadiolaisuus levisi Ruotsista 1990-luvulla, ja Togon vanhoillislestadiolaisten katto-organisaatio on ELLT[7]. Nykyään Togon vanhoillislestadiolaisiin seurakuntiin kuuluu yhteensä noin 350 henkeä. Pääkaupunkiin Lomèèn rakennettiin kirkko vuonna 2002. Togossa toimii paikallisia maallikkosaarnaajia. Suuri osa vanhoillislestadiolaisista on peräisin ewe-heimosta. Kielinä käytetään englantia, eweä ja ranskaa. Paikkakuntia, joissa järjestetään seuroja, ovat mm. Adetikope, Ahepe, Atakpame, Atime, Badou, Danyi Dzogbegan, Elavanyon, Game, Kessibo-Wawa, Kpalimè, Kuma Apoti, Kuma Apoyame, Lomè, Tschekpo ja Tsèvie.[160][169][170][171] Togon-lähetystyöstä on päävastuussa Amerikan LLC ja Ruotsin SFC[61].

Turkki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liperin suviseuroissa 2010 eräs Turkin kurdi sai uskonnollisen heräyksen ja liittyi vanhoillislestadiolaisiin. Hänen pyynnöstään SRK lähetti saarnaajat Turkkiin pitämään seuroja Mersinissä ja Adanassa 25.–30. toukokuuta 2011. Päivämies-lehden mukaan kymmenet Turkin kurdit saivat "parannuksen armon". Seuroihin Mersiniin saapui eräs vieras jopa Siirtistä asti Turkin kaakkoisosasta, joka hänkin otti evankeliumin vastaan. Edellä kerrotuista tapauksista uutisoi Päivämies 22. kesäkuuta 2011.[63] Turkin vanhoillislestadiolaisista on ollut myöhemmin vain vähän mainintaa vanhoillislestadiolaisten julkaisuissa. Vuonna 2012 Päivämies uutisoi erään KUA:n vanhoillislestadiolaisen työntekijän vierailusta Turkin vanhoillislestadiolaisten luona[64].

Venäjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjälle lestadiolaisuus levisi 1860-luvulla. Vanhoillislestadiolaisia on sen jälkeen löytynyt erityisesti Karjalasta ja Pietarin lähistöltä. Venäläisten usko säilyi Neuvostoliiton ajan ja sen romahdettua he ottivat yhteyttä kirjeitse Suomeen etsien uskonystäviä. Kirje vaelsi Suomessa yli kaksi vuotta ja viimein se päätyi vanhoillislestadiolaisten käsiin. He ottivat sähkeellä yhteyttä paikallisiin ja näin kadonnut yhteys palautui. Nykyisin Venäjällä toimivat Pietarin, Petroskoin, Koiviston, Viipurin, Moskovan, Samaran ja Tverin rauhanyhdistykset.[167][172]

Amerikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhoillislestadiolaisuus Amerikassa[9][173]

Ensimmäisen kerran lestadiolaisuus levisi Yhdysvaltoihin 1860-luvulla. Nykyään Yhdysvalloissa ja Kanadassa toimii vanhoillislestadiolaisten kirkko Laestadian Lutheran Church, jolla on 29 seurakuntaa Pohjois-Amerikassa. Seurakunnat sijaitsevat seuraavissa osavaltioissa: Arizona, Colorado, Connecticut, Florida, Illinois, Michigan, Minnesota, Pohjois-Dakota, Oregon, sekä Washington. Pohjois-Amerikassa on noin 5 000–6 000 vanhoillislestadiolaista.[174] Pohjois-Amerikassa järjestetään vuosittain kesä- ja talviseurat.[175]

Maita ja kaupunkeja, joissa on järjestetty vanhoillislestadiolaisten seuroja:[176]

Eri maiden vanhoillislestadiolaiset järjestävät seuroja 16 maassa: Ecuadorissa, Espanjassa, Isossa-Britanniassa, Kanadassa, Keniassa, Latviassa, Norjassa, Ruotsissa, Saksassa, Suomessa, Sveitsissä, Togossa, Unkarissa, Venäjällä, Virossa ja Yhdysvalloissa.[157]

Radio- ja Internet-lähetystyö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhoillislestadiolaiset lähettävät seuroja lähiradioissa vaihtelevina aikoina. Myös jokavuotisissa suviseuroissa toimii suviseuraradio, joka tavoittaa noin kolme miljoonaa suomalaista. Se lähettää kaikki suviseurasaarnat sekä tuottaa erilaista ohjelmaa väliajalle. YLE Radio 1 radioi suviseuroista vuosittain kaksi saarnaa. Seuroja ajoittain lähettäviä radioasemia on viisi[177] Järviradio, Radio Kajaus, Radio Pooki, Radio Pro ja Helsingin lähiradio. Ne tavoittavat noin 3,5 miljoonaa suomalaista.[177] Muutamien rauhanyhdistysten seurat on lisäksi kuunneltavissa Internetistä.[178]

Opistot ja leirikeskukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jämsän kristillinen kansanopisto

Vanhoillislestadiolaisilla on kolme kansanopistoa: Jämsässä, Ranualla ja Reisjärvellä. Kristilliset perusarvot ovat opistoissa keskeisessä asemassa. Opistoilla on vuoden kestoisia linjoja: valittavana on esimerkiksi kielilinjoja, viestintälinjoja ja kädentaitojen linjoja. Kullakin opistolla on omat erikoispainotuksensa. Jämsän kansanopisto on painottunut musiikkiin, Ranuan kansanopisto viestintään ja Reisjärven opisto luontoon. Opistoilla järjestetään lisäksi erilaisia lyhyt- ja viikonloppukursseja sekä vuosittaiset opistoseurat.[179][180]

SRK:lla on käytössään leirikeskuksia eri puolilla Suomea: Haapajärvellä, Hankasalmella, Hausjärven Maitoisissa, Rovaniemellä ja Siikajoella. Leirikeskuksissa pidetään vuosittain useita leirejä, kuten rippikoulu-, virkistys- ja lastenleirejä, poika- ja tyttöleirejä, isät ja pojat -leirejä, äidit ja tytöt -leirejä sekä aviopuolisoleirejä, joilla käsitellään avioliittoon ja kasvatukseen liittyviä asioita.[181][182]

Julkisuuskuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhoillislestadiolaisuus nousi julkisuuteen 1930-luvulla, kun siitä irronnut korpelalaisuus kiinnosti tiedotusvälineitä. 1960-luvulla julkisuudessa käsiteltiin liikkeestä eronnutta Elämän sana -ryhmittymää. 1970-luvulla liike nostettiin julkisuuteen erityisesti naispappeuskeskustelussa.[183] Erityisesti vuosina 1978–1980 vanhoillislestadiolaisuus joutui negatiivisen julkisuuden kohteeksi.[184] Kuohunta synnytti vilkasta kirjoittelua erityisesti Kotimaa-lehteen, Helsingin Sanomiin ja Kalevaan.[185] Kuohuntaa aiheuttivat hoitokokoukset. Heti 1980-luvun alussa vanhoillislestadiolaisuus alkoi kehittää tiedotustoimintaansa ja avasi esimerkiksi suviseurat näkyvästi toimittajille, ja myöhemmin Internetiin avattiin SRK:n kotisivut.[183] 1980-luvun alku ja erityisesti vuosi 1984 eivät olleet julkisuudessa negatiivisia. Vanhoillislestadiolaisuuden tiedotustoiminnan aktivoituminen näkyi tuolloin sanomalehdissä.[184]

Yksi sitkeimmistä 1970-luvulla syntyneistä urbaanilegendoista on myytti ikkunallisista pesukoneista. Sen mukaan vanhoillislestadiolaisuudessa on kielletty ikkunallisen pesukoneen käyttö, jotteivät miehet voisi nähdä naisten alusvaatteita ikkunan läpi. Pesukonemyytti putkahti esille vuoden 1981 suviseurojen tiedotustilaisuudessa.[186] Vuonna 1996 opetushallitus julkaisi kirkkohistorian cd-romin, jossa luki: "... Liikkeestä tekee tunnusomaisen ja tietyllä tapaa mainetta saavuttaneen sen torjuva suhtautuminen muun muassa televisioon, ikkunaverhoihin ja jopa pesukoneiden muovi-ikkunoihin". Palautteen takia opetushallitus poisti sen pikaisesti valikoimistaan. Pesukonemyytti ylitti myös kansainvälisen uutiskynnyksen.[187]

Erityisesti suviseuroissa tapahtuva tiedottaminen monipuolistui 1980-luvulla. Vuonna 1971 suviseuroihin avattiin tiedotuskeskus tiedotusvälineille.[188] Koska vanhoillislestadiolaisuudesta oli 1970-luvun lopussa esitetty monia virheellisiä käsityksiä, tiedotettiin Keminmaan suviseuroissa vuonna 1980 avoimesti. Tiedotustilaisuuksia pidettiin joka päivä ja seuravieraita kehotettiin vastaamaan tiedotusvälineiden kysymyksiin. Kyseiset suviseurat saivatkin laajaa julkisuutta tiedotusvälineissä.[189] Tiedotusvälineet olivat runsaana paikalla myös seuraavan vuoden suviseuroissa.[186] Vuoden 1983 suviseuroille osallistui noin 30 toimittajaa ja he kirjoittivat 62 sivua 20:een eri sanomalehteen.[190] Seuraavana vuonna ilmestyivät tiedotusoppaat median avuksi.[191] Vuoden 1984 aikana vanhoillislestadiolaisuudesta kirjoitettiin noin 320 artikkelia eri lehdissä.[184] Suviseuroista kerrottiin televisiossa ensimmäistä kertaa vuonna 1985.[192] Vielä vuoden 1986 suviseurojen keskeiseksi teemaksi nousi vanhoillislestadiolaisuuden puolustautuminen sitä vastaan esitettyjä syytöksiä vastaan.[193]

Voitto Savelan mukaan liike pyrkii avoimen tiedottamisen avulla saamaan myönteistä julkisuutta.[183]

Vanhoillislestadiolaisuus kulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhoillislestadiolaisuudesta on tehty televisiodokumentteja, muun muassa Suviseurat, synti, sovitus ja taivas (2015), Maailmassa (2003), Matkalla taivaskotiin (2000), Kuuma kesä: Enkelten varjeluksessa (2000), Ainoa oikea Jumala (1997) ja Hannu Karpon Syntisin silmin (1981). Vanhoillislestadiolaisuutta käsiteltiin myös Arman Alizadin tekemässä Arman Pohjantähden alla -sarjassa.

Vanhoillislestadiolaisuudesta on tehty elokuva Kielletty hedelmä vuonna 2009.[194] Aihetta on käsitelty myös elokuvassa Kautokeinon kapina vuonna 2008.[195]

Vanhoillislestadiolaisuus on keskiössä Mika Ronkaisen ohjaamassa rikosdraamasarjassa Kaikki synnit, joka julkaistiin Elisa Viihteen Aitiossa huhtikuussa 2019. [196] [197]

Vanhoillislestadiolaiset suhtautuvat kuvataiteeseen hyväksyvästi.[198] Kuvataiteilija Merja Aletta Ranttila on käsitellyt taiteessaan vanhoillislestadiolaisuutta uransa varrella, mikä johti syytöksiin samanismista ja saatananpalvonnasta vuonna 1993.[199][200][201] He saattavat boikotoida koulujen taidekasvatustilaisuuksia, jos niissä on esimerkiksi sukupuoliroolien kyseenalaistamista.[202]

Vanhoillislestadiolaisuus on yleinen aihe kirjallisuudessa, mutta yleensä tarinat kertovat niiden näkökulmista, jotka ovat jo eronneet liikkeestä. Kirjallisuus on tarjonnut otollisen tason lestadiolaisen identiteetin pohdinnalle. Liikkeen sisällä ei kuitenkaan ole kovin paljoa omia kirjailijoita.[203] Vanhoillislestadiolaisuutta on käsitelty Pauliina Rauhalan Taivaslaulu-kirjaan pohjautuvassa teatteriesityksessä vuonna 2015.[204]

Oopperaan vanhoillislestadiolaisuudessa suhtaudutaan kielteisesti, koska kaikkea kehollista ilmaisua pidetään syntinä ja vierastetaan oopperoiden tarinoita.[205]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Seppo Lohi: Sydämen kristillisyys. SRK, 2000. ISBN 951-8940-01-0.
  • Ari-Pekka Palola: Suvi on läsnä – Sata vuotta suuria seuroja. SRK, 2006. ISBN 951-843-077-2.
  • Kullervo Hulkko: Kukistumaton valtakunta. SRK, 1965. ISBN 951-9422-03-X.
  • Erkki Reinikainen: Niin kuin kuvastimesta. SRK, 1994. ISBN 951-8940-40-1.
  • Toimittaneet Aimo Hautamäki ja Tuomas Hänninen: Oikea ja väärä: vuosikirja 2006. SRK, 2006. ISBN 951-843-072-1.
  • Jorma Kiviranta: Vapauteen Kristus vapautti meidät. SRK, 2008. ISBN 9789518431322.
  • Ari-Pekka Palola: Evankeliumin työ laajenee. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen Historia 2. SRK, 2011. ISBN 978-951-843-185-8.
  • Ari-Pekka Palola: Kahden kuoren suojassa. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen Historia 1. SRK, 2010. ISBN 978-951-843-166-7.
  • Iinatti, Kalle ja Sarala, Kalle: Kalle Saralan ja Kalle Iinatin muistelmat 50 vuoden takaa. Päivämies, 24.9.1959, nro ?, s. ?. Oulu: Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys ry.
  • Warren Hepokoski: The Laestadian Movement: Disputes and Divisions 1861-2000 2002. Warren Hepokoski. Viitattu 31. heinäkuuta 2012. (pdf-versiossa on sivunumerot) (englanniksi)
  • Talonen, Jouko: Iustitia 14, STI-aikakauskirja, Lestadiolaisuuden monet kasvot. Lestadiolaisuuden hajaannukset (pdf). Suomen teologinen instituutti (STI), 2001. ISBN 952-9857-11-X.
  • Kinnunen, Mauri: Herätysliike kahden kulttuurin rajalla. Lestadiolaisuus Karjalassa 1870-1939 (pdf-tiedostossa). Jyväskylän Yliopisto, 2004. ISBN 951-39-1815-7.
  • Kinnunen, Mauri: Iustitia 14, STI-aikakauskirja, Lestadiolaisuuden monet kasvot. Narvalaisuus - lestadiolainen väylä helluntaiherätykselle (pdf). Suomen teologinen instituutti (STI), 2001. ISBN 952-9857-11-X.
  • Lohi, Seppo: Lestadiolaisuuden suuri hajaannus ja sen taustat. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys ry (SRK), 2007. ISBN 978-951-843-109-4.
  • Talonen, Jouko: Lestadiolaisuuden synty, leviäminen ja hajaannukset. Lestadiolaisuuden tutkija, kirkkohistorian professori Jouko Talosen luento (Virtuaalikirkon videoimana ja arkistoimana). Laestadiuksen perintö ja perilliset - seminaari Oulussa 4.-5.10.2012 5.10.2012. Oulun hiippakunta, Pohjoinen kulttuuri-instituutti ja Oulun ev.-lut. seurakunnat. Viitattu 7. lokakuuta 2012.
  • Pietilä, Lauri: Sota perintöosasta. Todisteita ja tosiasioita lestadiolaisuuden ihmeellisyyksistä sisältä seurattuna.. Pietilä, Lauri. omakustanne. Painanut: Tornion kirjapaino Ky vuonna 1981, 1980.

Kaste

  • Erkki Reinikainen: Usko ja kaste. SRK, 2001. ISBN 951-843-016-0.

Lain kolmas käyttö

  • Erkki Reinikainen: Usko ja Jumalan sana. SRK, 2003. ISBN 951-843-042-X.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ *Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori Jouko Talosen arvio: 80 000–100 000
    • Joensuun yliopiston kirkkohistorian professori Hannu Mustakallion arvio: yli 100 000, jopa 150 000 Ja täyttäkää maa, Helsingin Sanomien Kuukausiliite Elokuu 2006 sivu 52
  2. ↑ Suomen ev.lut. kirkko. Aamenesta öylättiin: Lestadiolaisuus (Arkistoitu – Internet Archive)
  3. ↑ JoukoTalonen: Luento Laestadius-seminaarissa Oulussa 5.10.2012 Virtuaalikirkko
  4. ↑ Talonen 2001. s. 25
  5. ↑ Jouko Talonen: Lestadiolaisuuden hajaannukset, luento 8.3.2000 – "SRK-vanhoillisuuden kanssa työyhteydessä olleesta ns. heidemannilaisuudesta"
  6. ↑ 6,0 6,1 Päivämies, nro 39, 27.9.2006, Juhlanumero, SRK 100 vuotta, sivu 6
  7. ↑ 7,0 7,1 SFC:n kotisivut. Sisarjärjestöt. 2013. Sveriges Fridsföreningars Centralorganisation (SFC). Arkistoitu 27.7.2014. Viitattu 11.7.013.
  8. ↑ 8,0 8,1 Päivämies, nro 39, 27.9.2006, Juhlanumero, SRK 100 vuotta, sivu 3
  9. ↑ 9,0 9,1 Lestadiolaisuus Ecuadorissa lestadiolaisuus.info. Viitattu 23.2.2007.
  10. ↑ Hepokoski 2002. s. 21
  11. ↑ Lohi 2007. s. 413.
  12. ↑ Hepokoski 2002. s. 55–56.
  13. ↑ Talonen 2001. s. 13 ja 29.
  14. ↑ Kinnunen 2001. (1.pdf) s. 4
  15. ↑ Kinnunen 2004. s. 413–414.
  16. ↑ Kinnunen 2001. s. 8.
  17. ↑ Kinnunen 2004. s. 213–215
  18. ↑ Kinnunen 2004. s. 438.
  19. ↑ Palola 2010. s. 43, 46, 48.
  20. ↑ Palola 2010. s. 81.
  21. ↑ Palola 2010. s. 85.
  22. ↑ 22,0 22,1 Kinnunen 2004. s. 244–247.
  23. ↑ 23,0 23,1 23,2 Kinnunen 2004. s. 330
  24. ↑ Talonen 2001. s. 14
  25. ↑ 25,0 25,1 25,2 Kinnunen 2004. s. 326–332
  26. ↑ Hepokoski 2002. s. 51.
  27. ↑ Kalle Saralan ja Kalle Iinatin muistelmat. Päivämies 24.9.1959.
  28. ↑ Hepokoski 2002. s. 79.
  29. ↑ Palola 2010. s. 119–121.
  30. ↑ Hepokoski 2002. s. 80.
  31. ↑ Palola 2010. s. 127–129.
  32. ↑ Luentosarja lestadiolaisuudesta 8.3.2000: Lestadiolaisuuden hajaannukset sti.fi. Viitattu 15.5.2021.
  33. ↑ Palola 2010. s. 313–314.
  34. ↑ Palola 2010. s. 282–299.
  35. ↑ Lohi 2007. s. 508–510.
  36. ↑ Lohi 2007. s. 488–495.
  37. ↑ Lohi 2007. s. 435.
  38. ↑ Palola 2010. s. 300–303.
  39. ↑ Palola 2010. s. 303–308.
  40. ↑ Palola 2010. s. 309–313.
  41. ↑ Palola 2010. s. 316–320.
  42. ↑ Palola, Ari-Pekka 2011. s. 360–375.
  43. ↑ Palola, Ari-Pekka 2011. s. 366–368.
  44. ↑ Palola, Ari-Pekka 2011. s. 381–383.
  45. ↑ Palola, Ari-Pekka 2011. s. 376–377.
  46. ↑ Palola, Ari-Pekka 2011. s. 372–373.
  47. ↑ Palola, Ari-Pekka 2011. s. 373–375.
  48. ↑ Päivämies 24.9.1959. Kalle Iinatti raportoi Pudasjärveltä.
  49. ↑ 49,0 49,1 Palola 2011. s. 69–70.
  50. ↑ 50,0 50,1 Hepokoski 2002. s. 74–75.
  51. ↑ Palola, Ari-Pekka 2011. s. 384–388, 498.
  52. ↑ Palola, Ari-Pekka 2011. s. 376–377
  53. ↑ Palola 2010. s. 314–316.
  54. ↑ 54,0 54,1 Suviseurakirja "Tulkaa vetten tykö" vuodelta 1989, ISBN 951-8940-05-3, sivut 22–24
  55. ↑ Hepokoski 2002. s. 75
  56. ↑ Hepokoski 2002. s. 85.
  57. ↑ Hepokoski 2002. The Laestadian Movement: Disputes and Divisions 1861–2000. s. 85
  58. ↑ Palola 2011. s. 252.
  59. ↑ Palola 2006, s. 159
  60. ↑ 60,0 60,1 Niskanen, Marko 2013. Ulkomaan lähetystyön vaiheita. Päivämies 29. toukokuuta 2013. s. 17
  61. ↑ 61,00 61,01 61,02 61,03 61,04 61,05 61,06 61,07 61,08 61,09 61,10 Niskanen, Marko: "Lähetystyö tänään". Siionin Lähetyslehti, 2014, nro 6, s. 10.
  62. ↑ 62,0 62,1 Aittakumpu, Pekka: "Lähetystyössä pulaa kielten taitajista". Päivämies, 2014, nro 27–28, s. 10.
  63. ↑ 63,0 63,1 Niskanen, Marko: "Jumalan tiet ovat ihmeelliset". Päivämies, 2011, nro 25, s. 7.
  64. ↑ 64,0 64,1 Ranta-Korpi, Risto: "Martta on työskennellyt kirkon ulkomaanavussa". Päivämies, 2012, nro 37, s. 9.
  65. ↑ Usko ja Jumalan sana, s. 9
  66. ↑ Seppälä, Olli: Piispa Repo tarkentaa suviseurapuheitaan Kotimaa24. 4.7.2012..
  67. ↑ Kirkko, (Arkistoitu – Internet Archive) evl.vi
  68. ↑ Katekismus
  69. ↑ Kuula, Kari: Vanhoillislestadiolainen pelastusoppi – suuren luokan teologinen ongelma luterilaisessa kirkossa. {{{Julkaisija}}}, 2012. Teoksen verkkoversio.
  70. ↑ Peltoon kätketty aarre (Arkistoitu – Internet Archive). Srk verkkokauppa.
  71. ↑ Suominen, Edwin A.: Examination of the Pearl examinationofthepearl.org.
  72. ↑ Hulkko 1965, s. 17
  73. ↑ Näin me uskomme srk.fi. Viitattu 15.5.2021.
  74. ↑ Ovatko vain lestadiolaiset oikeita uskovia? Lestadiolaisjohtaja Valde Palola avaa liikkeen seurakuntaoppia kirkkojakaupunki.fi. Viitattu 15.5.2021.
  75. ↑ SRK: Näin me uskomme, luettu 27.3.2007
  76. ↑ Ehtoollinen, (Arkistoitu – Internet Archive) evl.fi
  77. ↑ 77,0 77,1 Reinikainen 1994, s. 58
  78. ↑ Lohi 2000, s. 322
  79. ↑ Hulkko 1965, s. 36
  80. ↑ Raamattu, Johanneksen evankeliumi 20:22–23
  81. ↑ Hulkko 1965, s. 39
  82. ↑ Kertomuksia pikkuväelle vai kasvatusoppeja vanhemmille? Vanhoillislestadiolaisen lastenlehden Lasten Siionin synty ja varhainen kehitys vuosina 1930–1936 helda.helsinki.fi. Viitattu 15.5.2021.
  83. ↑ Kullervo Hulkko, Kukistumaton valtakunta. SRK, 1965, s. 10.
  84. ↑ Lestadiolaisuus yhteiskoulu.palkane.fi. Arkistoitu 14.5.2021. Viitattu 15.5.2021.
  85. ↑ Lestadiolaisuus tienhaarassa vartija-lehti.fi. Viitattu 15.5.2021.
  86. ↑ Siionin lähetyslehti 03/2007, Pääkirjoitus: Oppilaana armon koulussa
  87. ↑ Heikki Jussila, Kutsujan armo, 1948, Oulu, s. 175
  88. ↑ Hulkko 1965, s. 25
  89. ↑ Hulkko 1965, s. 27
  90. ↑ Yksimielisyyden ohjeen tiivistelmä, (Arkistoitu – Internet Archive) evl.fi
  91. ↑ SRK: Näin me uskomme srk.fi
  92. ↑ Miikka Ruokanen: "Jumalan valtakunnalla on selkeät rajat ja korkea muuri". Helsingin Sanomat, 1980, nro 93, s. 2.
  93. ↑ Siionin lähetyslehti, nro 5, toukokuu 2005, Kansan kirkon jäsenenä, sivu 21
  94. ↑ Kinnunen 2004. s. 244
  95. ↑ Hulkko 1965, s. 28
  96. ↑ Hulkko 1965, s. 26
  97. ↑ Hulkko 1965, s 22
  98. ↑ Zidbäck 1941, s. 166
  99. ↑ 99,0 99,1 Usko ja kaste. 951-843-016-0 SRK 2001, Sivut 92–93
  100. ↑ Ainoa oikea jumala, televisiodokumentti. Ohjaus Rauni Järvilehto. Tuotanto: Kuvakieli 1997. Esitetty Yleisradio 19.11.1997 ja 2.12.2004
  101. ↑ Räty, Reetta: Isä tietää kaiken. Artikkeli Helsingin Sanomien NYT-liitteessä 26.6.1998
  102. ↑ SRK: Näin me uskomme (Arkistoitu – Internet Archive) "Opetuksen sisällössä tärkeinä pidetään uskonpuhdistuksen periaatteita. Niiden mukaan Raamattu on korkein auktoriteetti uskoa ja elämää koskevissa kysymyksissä ja että ihminen tulee vanhurskaaksi yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden. " ja SRK: Oikea ja väärä (Arkistoitu – Internet Archive) "Ihminen pelastuu yksin armosta, uskon kautta, Kristuksen tähden. Vain usko Kristuksen vanhurskauttaa ihmisen, tekee hänestä Jumalalle kelpaavan."
  103. ↑ Muutoksen keskellä, s. 46–49. SRK:n vuosikirja 2007. Oulu: Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys, 2007. ISBN 978-951-843-090-5.
  104. ↑ Juhani Alaranta: Kristityn vapaus ja vastuu. Päivämies, 2007, nro 43, s. 13.
  105. ↑ Voitosta Voittoon, s. 65–67. Oulu: SRK, 1970.
  106. ↑ Aimo Hautamäki , Tuomikoski, Pekka: Rauhaa ja iloa, s. 30. SRK:n vuosikirja 2004. Oulu: SRK, 2004. ISBN 951-843-050-0.
  107. ↑ 107,0 107,1 Mari Teinilä: Oikean opin haltijat. Kotimaa, 2007, s. 4–5.
  108. ↑ Lohi 2000, s. 237–247 ja 293–300
  109. ↑ Lohi 2000, s. 238–240
  110. ↑ Palola 2006, s. 126
  111. ↑ Palola 2006, s. 106
  112. ↑ 112,0 112,1 Päivämies 12.7.2006, sivu 22
  113. ↑ 113,0 113,1 113,2 113,3 Siionin lähetyslehti, syyskuu 2001, Opetuksia vuosien varrelta: Television käytöstä koulussa, sivut 14–15 (lyhennelmä SRK:n vuosikirjasta 1985)
  114. ↑ Kouluhallituksen yleiskirje 20.12.1979
  115. ↑ Ijäs, Johannes: Lestadiolaisjohtaja: Yle-vero oikeutettu Kotimaa24. 14.12.2011.
  116. ↑ 116,0 116,1 Palola 2006, s. 119
  117. ↑ Maarit Hytönen, Kirkko ja nykyajan eettiset kysymykset, 2003, ISBN 951-625-893-X, sivu 212
  118. ↑ Church History and Birth Control 17.4.2004. Valerie's Living Books. Arkistoitu 16.5.2007. Viitattu 15.3.2007.
  119. ↑ Oulun puhujainkokouksen 27.–28.11.1945 pikakirjoituspöytäkirja, SRK:n arkisto
  120. ↑ 120,0 120,1 Oikea ja väärä, s. 18–23
  121. ↑ Harju, Anna: Jaakob voitti painin siunauksen voimalla (doc) (saarnareferaatti) suviseurat.net. Arkistoitu 13.10.2007. Viitattu 10.11.2019.
  122. ↑ Hallamaa, Hannu: Suuri syntyvyys kasvattaa lestadiolaisuutta hitaasti Itä-Savo. 8.2.2009. Arkistoitu 8.11.2011. Viitattu 13.3.2009.
  123. ↑ Anu Silfverberg: Uskottomat (Arkistoitu – Internet Archive). Hs.fi 17.4.2003.
  124. ↑ Talonen 2001. s. 14, 25–30
  125. ↑ Lohi 2007. s. 139–280. erityisesti s. 139 ja 280
  126. ↑ Purnu 1901. Joonas Purnun kirje norjalaisille 14. tammikuuta 1901. http://koistinen.se/VK%203.htm
  127. ↑ Lohi 2007. s. 439
  128. ↑ Lohi 2007. s. 437
  129. ↑ Lohi 2007. s. 438
  130. ↑ 130,0 130,1 130,2 Lohi 2007. s. 246
  131. ↑ 131,0 131,1 Lohi 1997. s. 116–117 ja 161-–165
  132. ↑ 132,0 132,1 Palola 2011. s. 418, 420 ja 429
  133. ↑ 133,0 133,1 Lohi 2007. s. 343–351
  134. ↑ Kirkkoisä Irenaeus Lyonilainen, hyviauutisia.net. Irenaeus noin vuonna 180–190 jaa. Luettu 25.10.2012. Pääteos: Harhaoppisia vastaan: Uskon yleisesittely ja koko teoksen pääargumentin tiivistys: "...ja että hän antaisi elämän, kuolemattomuuden ja ikuisen kirkkauden vanhurskaille ja pyhille, niille jotka ovat pitäneet hänen käskynsä ja pysyneet hänen rakkaudessaan, joko heidän alustansa tai katumuksestansa saakka.” (1:10:1)".
  135. ↑ Hepokoski 2002. s. 31
  136. ↑ Lohi 2007. s. 413
  137. ↑ Palola 2010. s. 93
  138. ↑ Ranttila, Kusti. 1961. Korvet ja erämaat pitää iloitseman. Elävän kristillisyyden vaiheista Alajärvellä. Lainaus: "Rantalan Pauli oli vieraillut ennen pikkuesikoisuuden eroa Alajärvellä. Silloin oli hänen saarnansa aikana eräs nainen pyytänyt syntejä anteeksi. Rantala oli sanonut so, so, ei niin kiirettä, tämä saarnahan on evankeliumia. Tästä tapauksesta jäi sellainen tunne, että kun eriseuran hajaannus tuli, ja Pahkala oli Rantalan kanssa tullut tänne seuran pitoon, heitä ei otettu vastaan." Päivämies 30. marraskuuta 1961.
  139. ↑ Lohi 2007. s. 241, 243 ja 245
  140. ↑ Pietilä 1980. s. 135–147
  141. ↑ Pietilä 1980. s. 153–154
  142. ↑ Roiko 2006. Russel Roikon saarna Sotkamon Suviseuroissa vuonna 2006. mm tässä saarnassa tulee esille vanhoillislestadiolaisten vastakkainen näkemys seurakuntaopista verrattuna töröläläisten seurakuntaoppiin.
  143. ↑ Talonen 2001. s. 16 ja 29
  144. ↑ 144,0 144,1 144,2 144,3 Päivämies, nro 39, 27.9.2006, Juhlanumero, SRK 100 vuotta, sivu 10
  145. ↑ Topi Linjama: Vanhoillislestadiolaisten saarnakielen piirteitä (Arkistoitu – Internet Archive). Viitattu 28.11.2012.
  146. ↑ Markku Ihonen: Mediakummajainen? Herätysliikkeen julkisuusongelmien äärellä. Tiedotustutkimus 4/2000, s. 68–78. Verkkoversioon viitattu 28.11.2012.
  147. ↑ Srk.fi: Lehdet. Suomen rauhanyhdistysten keskusliitto. Viitattu 28.11.2012.
  148. ↑ Katri Isopahkala: Uusi Siionin laulut -kokoelma julkistettiin Oulussa Päivämiehen verkkolehti. 25.4.2016 15:58. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys. Arkistoitu 28.9.2018. Viitattu 28.9.2018.
  149. ↑ SRK, Historia
  150. ↑ Sveriges Fridsföreningarnas Centralorganisation
  151. ↑ Kirkko muutosten keskellä (Arkistoitu – Internet Archive). S. 243–244. Evl.fi. Viitattu 28.11.2012.
  152. ↑ 152,0 152,1 Päivämies, nro 40, 4.10.2006, sivu 9
  153. ↑ Päivämies, 20.12.2006, Puhujien kokous, sivu 10
  154. ↑ LLC: Who We Are LLC. Arkistoitu 6.2.2007. Viitattu 23.2.2007.
  155. ↑ Seurat. Rauhanyhdistys.fi Viitattu 28.11.2012.
  156. ↑ Päivämies, nro 39, 27.9.2006, Juhlanumero, SRK 100 vuotta, sivu 8
  157. ↑ 157,0 157,1 SRK:n seurat ulkomailla 2005. SRK. Viitattu 23.2.2007.
  158. ↑ "Seuramatkalla Venäjällä välittyi Jumalan lasten rakkaus". Siionin Lähetyslehti, 2014, nro 5, s. 12–13.
  159. ↑ SRK:n seurat ulkomailla. Venäjä rauhanyhdistys.fi. 2005. Arkistoitu 8.5.2014. Viitattu 29.9.2012.
  160. ↑ 160,0 160,1 160,2 160,3 Österberg, Raimo: "Etsikon aika jatkuu Afrikassa". Siionin Lähetyslehti, 2014, nro 3, s. 12, 13.
  161. ↑ SRK:n suviseurat Muhoksella 2003, ISBN 951-843-044-6, sivu 337
  162. ↑ Seurat ulkomailla 2005. SRK. Viitattu 14.12.2006.
  163. ↑ Lauhikari, Antti ja Niemikorpi, Kalevi: "Lähetysmatkalla Keniassa. Hyvän Paimenen ääni kuului Kenian savimajoissa". Siionin Lähetyslehti, 2012, nro 9, s. 12–13.
  164. ↑ Siionin lähetyslehti, nro 12, 2020, 16.12.2020, sivu 8
  165. ↑ (Vanhoillis)lestadiolaisuus Ruotsissa http://lestadiolaisuus.info/maat/ruotsi
  166. ↑ Päivämies, nro 39, 27.9.2006, Juhlanumero, SRK 100 vuotta, sivut 12–13
  167. ↑ 167,0 167,1 lestadiolaisuus.info
  168. ↑ Lestadiolaisuus Saksassa
  169. ↑ Togon Laestadiolais-Luterilainen kirkko viisi vuotta, Päivämies, 14.2.2007, sivut 14–15
  170. ↑ Päivämies, 12.7.2006, sivu 21
  171. ↑ Lestadiolaisuus Togossa (arkistoitu versio) lestadiolaisuus.info. Viitattu 23.2.2007.
  172. ↑ Päivämies, nro 39, 27.9.2006, Juhlanumero, SRK 100 vuotta, sivu 15
  173. ↑ Laestadian Lutheran Church:n kotisivut 2012. Member Congregations. http://www.llchurch.org/member-congregations.cfm (Arkistoitu – Internet Archive). Luettu 24.9.2012
  174. ↑ Facts about Laestadianism in America lestadiolaisuus.info. Viitattu 23.2.2007. (englanniksi)
  175. ↑ LLC Congregations (Arkistoitu – Internet Archive)
  176. ↑ Seurailmoitukset ja seurakertomukset Päivämiehessä ja Siionin lähetyslehdessä
  177. ↑ 177,0 177,1 Päivämies, nro 39, 27.9.2006, Juhlanumero, SRK 100 vuotta, sivu 7
  178. ↑ Netissä ja radiossa. Rauhanyhdistys.fi. Viitattu 28.11.2012.
  179. ↑ Lyhytkurssit (Arkistoitu – Internet Archive). Jämsän opisto Viitattu 28.11.2012.
  180. ↑ Kesäseurat (Arkistoitu – Internet Archive). Jämsän opisto Viitattu 28.11.2012.
  181. ↑ Kurssit ja leirit leirille.fi. Viitattu 15.5.2021.
  182. ↑ Leirit leirille.fi. Viitattu 15.5.2021.
  183. ↑ 183,0 183,1 183,2 Markku Ihonen: Mediakummajainen? Herätysliikkeen julkisuusongelmien äärellä 2000. Tiedotustutkimus-lehti. Viitattu 5.3.2007.
  184. ↑ 184,0 184,1 184,2 Vanhoillislestadiolaisuus lehdistössä vuonna 1984, SRK:n vuosikirja 1984, s. 108–128
  185. ↑ Mauri Kinnunen, Herätysliike kahden kulttuurin rajalla. Lestadiolaisuus Karjalassa 1870–1939, ISBN 951-39-1835-1, sivut 23
  186. ↑ 186,0 186,1 Palola 2006, s. 168.
  187. ↑ Markku Ihonen: Pesukoneen ikkuna: kurkistusluukku lestadiolaisuuteen? 20.3.1998. Suomen kuvalehti. Viitattu 5.3.2007.
  188. ↑ Palola 2006, sivu 134
  189. ↑ Palola 2006, sivut 162–165
  190. ↑ Palola 2006, sivu 177
  191. ↑ Palola 2006, sivu 181
  192. ↑ Palola 2006, sivu 182
  193. ↑ Palola 2006, sivu 187
  194. ↑ Kielletty hedelmä MTVuutiset.fi. Viitattu 8.11.2019.
  195. ↑ Arvio: Kautokeinon kapina tuo valoa pohjoismaiden pimeään historiaan Yle Uutiset. Viitattu 5.10.2017.
  196. ↑ Uusi kotimainen poliisisarja Kaikki synnit on rohkea ja kaunistelematon kuvaus ahdistavasta lestadiolaisyhteisöstä HS.fi. Viitattu 6.4.2019.
  197. ↑ Kaikki synnit -sarja tutkii lestadiolaisuutta suomenkuvalehti.fi. Viitattu 6.4.2019.
  198. ↑ Kaltio - Nuoren pohjolan kulttuurikuvastin (Mitä ne oikein ajattelee?) kaltio.fi. Viitattu 9.10.2017.
  199. ↑ Ranttilan shamanistinen ekspressionismi syntyy pimeässä ts.fi. Viitattu 5.10.2017.
  200. ↑ Saamelainen kuvataide Suomessa tahiti.fi. Viitattu 5.10.2017.
  201. ↑ Maria Ronkainen: Merja Aletta Ranttilan taide 2016. Jyväskylän yliopisto.
  202. ↑ Valtakunnallinen taidekasvatushanke oli liikaa pohjoisessa Yle Uutiset. Viitattu 30.4.2018.
  203. ↑ Kotimaisen proosan lestadiolaiskuvaukset ovat tirkistysikkunoita suljetun yhteisön elämään yle.fi. Viitattu 18.2.2020.
  204. ↑ Lestadiolaisperheen tarina kahden teatterin käsittelyssä Yle Uutiset. Viitattu 30.6.2017.
  205. ↑ Herätysliike vai ooppera? Aarne Pelkonen valitsi jälkimmäisen ja esittää nyt pappia lestadiolaisten kieltämässä taidemuodossa Yle Uutiset. Viitattu 13.3.2020.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Luettelo vanhoillislestadiolaisuutta käsittelevästä kirjallisuudesta.
  • Seppo Lohi: Sydämen kristillisyys. Lars Levi Laestadiuksen (1800–1861) elämänvaiheet ja kuvaus herätyksen leviämisestä Laestadiuksen kuolemaan saakka.. SRK, 2000. ISBN 951-8940-01-0.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://antsawiki.shoutwiki.com/w/index.php?title=Vanhoillislestadiolaisuus&oldid=20217”