Todistuksen taakka
Todistuksen taakka eli todistamisen taakka (lat. onus probandi) tarkoittaa perusteluvelvollisuutta: väitteen esittäjä on velvollinen esittämään perustelut väitteensä tueksi. Todistustaakka on laajassa merkityksessään epistemologinen käsite, ja tämä merkitys on erotettava termin oikeustieteellisestä käytöstä eli todistustaakasta oikeustieteessä, joka määrittyy vallitsevien oikeuskäytäntöjen mukaan.
Todistustaakan jakautuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yleisesti katsotaan, että "todistamisen taakka" eli velvollisuus perusteluilla ja todisteilla oikeuttaa esitetty väite kuuluu sen esittäjälle.[1]
On kuitenkin olemassa joukko tilanteita, joissa todistustaakan voidaan perustellusti katsoa olevan käännetty. Tällaisia tilanteita katsotaan usein olevan erilaiset riskien välttämiseen liittyvät tilanteet, ja esimerkiksi ympäristölainsäädännössä keskeinen varovaisuusperiaate kääntää todistustaakan sen tahon kannettavaksi, joka katsoo, että tämä tai tuo potentiaalisesti riittävän vaaralliseksi katsottu käytäntö on vaaraton.[2]
Todistustaakan siirtäminen ja argumentum ad ignorantiam[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Todistustaakka voidaan yrittää siirtää väittelyn toiselle osapuolelle, eli vaatia vastaväitteen esittäjää todistamaan tehty väite vääräksi. Tällöin saatetaan kuitenkin syyllistyä argumentum ad ignorantiamiin, mikäli oletetaan väitteen olevan tosi koska vasta-argumenttia ei ole todistettu. Argumentum ad ignorantiam on argumentointivirhe, johon syyllistytään kun proposition oletetaan olevan tosi, koska sitä ei ole todistettu vääräksi, tai kun väitteen oletetaan olevan väärä, koska sitä ei ole osoitettu todeksi.[3] Molemmissa tapauksissa katsotaan, että todistuksen taakka kuuluu yksinomaan vastakkaista mieltä olevalla taholle eli se siirretään yksin tämän niskoille.
Esimerkkejä argumentaatiosta, jossa sovelletaan todistustaakan käsitettä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Todistustaakkaan kuulee usein vedottava erilaisissa skeptisissä argumenteissa, joilla pyritään osoittamaan esimerkiksi horoskooppeja, rajatietoa ennustamista tai muita arvostelijoiden näennäistieteenä pitämiä oppeja virheellisiksi.[4] Niitä ei voida osoittaa varmuudella vääräksi, mutta, argumentoivat skeptikot, niiden puolesta ei ole riittävää evidenssiä uskomusten oikeuttamiseksi.
Myös ateistit voivat argumentoida Jumalan tai jumalien olemassaoloa koskevia väitteitä vastaan todistustaakkaan vedoten: Jumalaan uskovan tulisi osoittaa, että Jumala on olemassa, ja ellei tähän pystytä, väitteen katsotaan olevan vailla perusteita.[5] Väite voi kuitenkin olla tosi, vaikka sitä ei ole todistettu oikeaksi, tai epätosi, vaikka sen virheellisyyttä ei ole kyetty osoittamaan.[3]
Ympäristölainsäädäntöön ja varovaisuusperiaatteeseen liittyvien kysymysten lisäksi todistustaakan esitetään olevan käännetty tai epäsymmetrinen monissa muissa tilanteissa. Esimeriksi konservatiiviset filosofit ovat perinteisesti argumentoineet, että esitettäessä erilaisia moraalisia tai muita kulttuurin perustaviin käytäntöihin tai arvoihin liittyviä uudistuksia, todistustaakka näiden turvallisuudesta tai harmittomuudesta olisi aina sen kannettavana, joka uudistuksia esittää, eli perinteisen katsannon ei tarvitsisi perustella itseään ja perusteluvelvollisuus kuuluisi aina vain uudistuksien esittäjälle.[6]
Yleisesti todistustaakkaan vedotaan virheellisesti silloin, kun kahdesta toisensa poissulkevasta väitteestä tai hypoteesista toinen ei ole toista mielekkäämpi tai osoitettavissa kiistattomasti omaavan sitä selvästi parempaa evidenssiä.[4] Tällaisena voidaan pitää esimeriksi kysymystä, onko olemassa rinnakkaisia universumeja vai ei. Rinnakkaisten universumien olemassaoloa ei voida sen enempää todistaa kuin kieltää, mutta onko toinen hypoteesi lähtökohtaisesti toista "todennäköisempi"? Frederick L. Will ja myöhemmin Marcello Truzzi ovat kutsuneet esimerkiksi uusia tieteellisiä hypoteeseja vastaan esitettyä tähän tapaan vinoutunutta argumentaatiota "pseudoskeptisiksi".[7][8][9][10][11]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Argumentum ad ignorantiam
- Tieteellinen menetelmä
- Todistustaakka oikeustieteessä
- Pseudoskeptisismi
- Russellin teekannu
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Cargile, James: On the Burden of Proof. Philosophy, 1997, 72. vsk, nro 279, s. 59–83. Artikkelin verkkoversio.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Cargile, James (January 1997). "On the Burden of Proof". Philosophy 72 (279): 59–83. Cambridge University Press. doi:.
- ↑ The precautionary principle and the new burden of proof - The Vellore Case cla.auburn.edu.
- ↑ 3,0 3,1 Introduction to Logic. Argumentum ad Ignorantiam philosophy.lander.edu. Viitattu 30.3.2021.
- ↑ 4,0 4,1 Massimo Gigliucci ja Maarten Boudry: Prove it! The Burden of Proof Game in Science vs. Pseudoscience Disputes Philosophia. 2014.
- ↑ Koistinen, Olli & Räikkä, Juha: Taivaassa ja maan päällä: Johdatus uskonnonfilosofiaan, s. 105, 111–112. Helsinki: WSOY, 1997. ISBN 951-37-2034-9.
- ↑ Andreasson, Stefan: Conservatism. Teoksessa: Vincent Geoghegan & Rick Wilford (toim.) Political Ideologies: An Introduction, s. 47-70. Routledge, 2014. Research gate.
- ↑ Truzzi, On Pseudo-Skepticisms. "Critics who assert negative claims, but who mistakenly call themselves "skeptics," often act as though they have no burden of proof placed on them at all, though such a stance would be appropriate only for the agnostic or true skeptic"
- ↑ Truzzi, Marcello (1987). "On Pseudo-Skepticism". Zetetic Scholar (12/13): 3–4. Viitattu 2008-10-10.
- ↑ "Marcello Truzzi: Helped form the Committee for the Scientific Investigation of Claims of the Paranormal", The San Diego Union Tribune, February 15, 2003
- ↑ "Marla vs. Pollock: Who’s the Fraudiest?" LA Weekly, October 10, 2007
- ↑ "The plain truth about legal truth" Harvard Journal of Law & Public Policy, January 1, 2003