Metsästäjä-keräilijät
Metsästys-keräily on ravinnon hankkimista suoraan luonnosta. Tämä oli varhaisin tapa hankkia ravintoa ja sitä esiintyy vieläkin joillain alkuperäiskansoilla. Metsästäjä-keräilijät hankkivat ruokansa metsästämällä, kalastamalla ja esimerkiksi marjoja ja syötäviä simpukoita keräilemällä. Lämpimillä seuduilla kerätty kasviravinto on tärkeämpi osa ruokavaliota kuin metsästetty liha[1]. Silloin keräily tuottaa 4/5 ravinnosta[2]. Keräily perustuu hyönteisten sekä villikasvien kuten juuresten, siementen, marjojen ja hedelmien hyödyntämiseen. Metsästykseen ja/tai kalastukseen perustuvaa elinkeinoa voidaan kutsua pyyntikulttuuriksi.
Metsästäjä-keräilijöiden pääasiallisessa ravinnonlähteessä, suurriista, pienriista vai kalastus, on ollut huomattavia eroja: niitä luonnon antimia on käytetty, miltä asuinseudulta parhaiten sai. Useimmat metsästäjä-keräilijäryhmät ovat yhdistäneet monia ravinnonhankintatapoja.[3] 2000-luvulla metsästys ja keräily ovat tapoja hankkia lisäravintoa palkkatyön tai kotitarveviljelyn lisäksi, tai kulttuuriperinteiden säilyttämistä, eivätkä enää pääasiallisia ravinnonhankintakeinoja.[3]
Elämäntapa ja yhteiskuntarakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Metsästäjä-keräilijöiden yhteisöt ovat monesti liikkuvia ryhmiä [4]. Pienemmät ryhmät kokoontuvat monesti yhteen suurriistan metsästystä varten. Tällöin ryhmä noudattaa vuosikiertoa, tiettyinä aikoina metsästetään suurriistaa, toisina vuodenaikoina pienempää. Monesti metsästäjä-keräilijät muuttavat vuodenaikojen mukaan niille alueille, missä kulloinkin on parhaiten saatavilla riistaa, kalaa, keräiltäviä kasveja ja muita luonnon antimia. Jos luonnon antimet, kuten riista- ja/tai kalakanta sen mahdollistavat, metsästäjä-keräilijät usein asuvat paikoillaan. Vuotuiskiertoon liittyvä yhteiskunta on yleensä tasa-arvoinen. Paikoillaan asuvien metsästys ja keräily saattaa luoda epätasa-arvoisen, enemmän tai vähemmän perinnöllisiin luokkiin jakautuneen yhteiskunnan, jossa päällikkö johtaa alaisiaan.
Metsästäjä-keräilijän tarvitsee yleensä tehdä työtä korkeintaan 2–3 päivää viikossa[5]. Vapaa-aikaa käytetään esimerkiksi nukkumiseen, vierailuihin, koruompeleiden tekemiseen ja tanssimiseen. Useilla alueilla ravinnonsaanti perustuu enemmän keräilyyn, joka on usein naisten työtä, kuin metsästykseen, jonka tuotto on sattumanvaraista.[6]
Metsästäjä-keräilijöiden yhteiskunta koostuu yleensä pienistä ja suhteellisen itsenäisistä leiri- tai kyläyhteisöistä. Koska muiden tuloilla elävää yläluokkaa ja hallintokoneistoa ei ole, heimoyhteisöä suuremman valtakunnan hallitsemiseen vaadittavaa byrokratiaa ja organisaatiota on mahdotonta koota metsästäjä-keräilykulttuurista. Muun muassa Jared Diamond on tarkastellut tätä asiaa teoksessaan Tykit, taudit ja teräs. Joseph Tainter käsittelee samaa asiaa yhteiskunnan kompleksisuuden käsitteen kautta. Vastakohtana sivilisaatioille metsästäjä-keräilijöiden yhteiskunnan kompleksisuuden aste on erittäin alhainen. Koska lisääntyvä kompleksisuus tuottaa kasvavia kustannuksia henkeä kohden, selittää matala kompleksisuuden aste myös metsästäjä-keräilijöiden runsaan vapaa-ajan.[7]
Suurriistan metsästyksen matematiikkaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Metsästys-keräilykulttuuria pidetään monesti luontoon hyvin sopeutuvana ja elinympäristön biodiversiteettiä säästävänä. Useat historiantutkijat uskovat silti melko alkeellisilla aseilla varustettujen metsästäjä-keräilijöiden hävittäneen monia lajeja sukupuuttoon. Suurriistan metsästyksen vauhti kiinnostaa tutkijoita, jotka haluavat tietää, missä ajassa muinaiset metsästäjät kykenivät hävittämään suurriistan pois. On väitetty Amerikkaan saapuneiden paleointiaanien hävittäneen pois kymmeniä miljoonia päitä suurriistaa. Jos joku elää suurriistan metsästyksellä, hän tarvitsee 1 kg lihaa henkeä kohden päivässä. Jos heimossa on 100 jäsentä, tarvitsee pyytää 2-3 peuraa päivässä. Suuresta hirvestä riittää ravintoa 100 hengen heimolle jo noin 7 päiväksi, biisonista yli viikoksi[8]. Vuodessa sataa ihmistä kohti tarvitaan ravinnoksi 700-800 peuraa tai 60 hirveä. Suuri biisoni painaa 900 kg[9]. Yhtä henkeä kohti tarvitaan riistamaata 18-1300 km² riippuen paikallisesta ympäristöstä.[3]
Terveys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Metsästäjä-keräilijöillä esiintyy harvoin liikalihavuutta, korkeaa verenpainetta tai korkeaa kolesterolia.[10]
Lapsikuolleisuus on metsästäjä-keräilijöiden keskuudessa korkea, ja keskimäärin noin 57 prosenttia lapsista selviää 15-vuotiaaksi. Siihen ikään selvinneistä 64 prosenttia selviää 45-vuotiaiksi, mistä eteenpäin keskimääräinen odotettu elinikä on noin 21 vuotta. Syntymähetkellä odotettavissa oleva elinikä vaihtelee kansoittain noin 21 ja 37 vuoden välillä.[10]
Aikuisten yleisimpiä kuolinsyitä ovat tartuntataudit kuten keuhkoputkentulehdus, tuberkuloosi ja keuhkokuume. Trooppisissa metsissä elävät metsästäjä-keräilijät kärsivät usein loisista, jotka heikentävät terveyttä. Rappeuttavat sairaudet sekä sydänkohtaukset ja aivohalvaukset ovat melko harvinainen kuolinsyy. Joissain yhteisöissä väkivalta on hyvin yleinen kuolinsyy niin lasten kuin aikuistenkin kohdalla. Tapaturmaisesti kuolee yhteisöstä riippuen noin 1–13 prosenttia. Väkivallan ja tapaturmien yhteisosuus kuolemista vaihtelee suuresti ja on keskimäärin noin 20 prosenttia.[10]
Muinaisten metsästäjä-keräilijöiden elinikä oli pidempi, terveys parempi ja keskipituus suurempi kuin heitä seuranneiden maanviljelijöiden. Kreikassa ja Turkissa tehtyjen luurankolöytöjen mukaan alueen muinaisten asukkaiden keskipituus laski 15 senttimetriä kun he siirtyivät metsästäjä-keräilijöiden elämäntavasta maanviljelyyn vuoteen 3000 eaa. mennessä, eikä se ole vielä palautunut ennalleen. Luurankolöytöjen perusteella tutkijat ovat päätelleet myös, että Illinois'n ja Ohion intiaanien hammaskiille heikkeni ja he alkoivat kärsiä anemiasta ja erilaisista luustovaivoista siirtyessään maanviljelyyn. Samalla keskimääräinen elinikä laski 26 vuodesta 19 vuoteen.[11]
Evoluutiobiologi Jared Diamondin mukaan maanviljelyyn siirtyminen heikensi metsästäjä-keräilijöiden terveyttä kolmesta syystä. Ensinnäkin, metsästäjä-keräilijöiden ruokavalio oli paljon monipuolisempi kuin vain muutamasta tärkkelyspitoisesta mutta ravintoköyhästä lajista riippuvaisten maanviljelijöiden. Toiseksi, maanviljely oli herkkää satovaihteluille: yksikin epäonnistunut sato merkitsi nälänhätää. Kolmanneksi, maanviljelyä seurannut tiivis asuminen lisäsi loisten ja tartuntatautien määrää.[11]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Reino Kero: Intiaanien Amerikka. Keuruu: Otava, 1986. ISBN 951-1-08974-9.
- Colin F. Taylor, William C Sturtevant: Suuri intiaanikirja. Gummerus, 1995. ISBN 951-20-4749-7.
Antsadata-kohde[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Afrikan kulttuurien juuret, sivu 201
- ↑ Ihmisen suku, s. 142
- ↑ 3,0 3,1 3,2 hunting and gathering culture Encyclopedia Britannica. Viitattu 24.2.2013.
- ↑ Afrikan kulttuurien juuret, Tietolipas 134,Tammer-Paino Oy, Tampere 1995ISBN 951-717-822-0. ISSN 0562-6129, s. 150.
- ↑ Ihmisen suku 5, Nykyisen alkuperäiskansat, WSOY 1955, ISBN 951-0-18783-6, s. 142.
- ↑ http://shs.westport.k12.ct.us/ward/Latin%20America/Guns,%20Germs,%20and%20Steel%20Hand.doc
- ↑ Joseph Tainter: Problem Solving: Complexity, History, Sustainability, Population and Environment, 2000, 22. vsk, nro 1, s. 3–41.
- ↑ Reino Kero: Intiaanien Amerikka s. 197
- ↑ Suuri intiaanikirja s. 63
- ↑ 10,0 10,1 10,2 Gurven, Michael & Kaplan, Hillard: Longevity Among Hunter-Gatherers: A Cross-Cultural Examination 2007. Kalifornian yliopisto Santa Barbarassa. Viitattu 7.8.2013.
- ↑ 11,0 11,1 Jared Diamond: The Worst Mistake in the History of the Human Race 1987. Discover Magazine. Viitattu 10.8.2013.