Matjoi Plattonen

Antsawikistä
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Matjoi Plattonen kuvattuna vuonna 1908 Suistamon Loimolassa.

Matjoi Plattonen (6. joulukuuta 1842 Suistamo[1] – 28. syyskuuta 1928 Suistamo[2][3]) oli kuuluisa itkuvirsien taitaja Suistamon Loimolasta. Häntä arvostettiin kovasti 1900-luvun alkupuolella karjalaisesta kansanrunoudesta innostuneissa akateemisissa piireissä. Hänestä käytettiin usein nimeä ”Karjalan äiti”. Plattonen esiintyy myös vuonna 1920 valmistuneessa, Suojärven häärituaaleja esittelevässä elokuvassa Häidenvietto Karjalan runomailla. Matjoi Plattonen herätti huomiota paitsi laajalla itkuvirsiohjelmistollaan ja kyvyllään sepittää uusia itkuja, myös luontevan varmalla ja vapautuneella esiintymisellään.[4]

Plattoselle pystytettiin muistokivi Suistamon kirkonkylään ennen sotia[5], mutta vuonna 1941 suomalaiset sotilaat löysivät kiven tahallisesti kaadettuna ja särkyneenä[6].

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Matjoi (Matrouna Oleksouna) Plattonen o.s. Sotikow syntyi Suistamolla Loimolan kylässä ja asui siellä koko elämänsä ajan.[7] Hän oli Sotikaisten kuulua laulajasukua.[8] Hänen isänsä oli talollinen Aleksei Ivaninpoika Sotikainen ja äitinsä Anna Jefimova Koirivaaran kylästä. Runonlaulaja Ondrei Sotikaisen veli Ivan (Iivi) oli hänen isoisänsä[7] ja Ondrein tyttärenpoika Iivana Onoila hänen pikkuserkkunsa.[9] Matjoi Plattonen solmi avioliiton loimolalaisen talonpojan Nikitin ”Mikki” Plattosen kanssa vuonna 1864 ja muutti miniäksi Jehimalan talon suurperheeseen.[10] Avioparille syntyi viisi lasta, joista aikuisiän saavuttivat Iivana (Iivi), Vasili (Vasa) ja Anna.[11] Nikitin Plattonen kuoli vuonna 1879,[9] jolloin Matjoi Plattonen jäi leskeksi ja viiden lapsen yksinhuoltajaksi.[12] Hän ei mennyt uudestaan naimisiin.[13] Vanhimman poikansa Ivanin avioiduttua vuonna 1895 hän vietti loppuelämänsä tämän perheessä.[12]

Äänellä itkijä omassa yhteisössään[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Matjoi Plattonen toimi oman emännän työnsä ohella itkijänä.[14]. Hän esiintyi julkisesti kotikylässään jo 15-vuotiaana, jolloin hän äitinsä hautajaisissa saatteli tätä kuolinitkuilla.[15] Hääitkut hän yleisestä tavasta poiketen esitti omissa häissään itse.[9] Matjoi Plattosen on kerrottu sepittäneen itkujensa sanat samalla kun lauloi.[16] Hänen monipuoliseen suullisen perinteen varastoonsa kuului itkujen lisäksi lauluja, karjankutsuja, huuteluita, manauksia, loitsuja ja runolauluja.[17] Kuten muutkin rajakarjalaiset runojen ja itkuvirsien taitajat, Matjoi Plattonen kuului ortodoksiseen kirkkoon, joka tavallisesti oli sallinut lukutaidottoman kansan pitää vanhat tapansa ja käsityksensä.[18][19] Harras kristillisyys ja kansanomaiset uskomukset elivät rinnakkain Matjoi Plattosen uskonnollisessa maailmankuvassa. Hän sovelsi yhtä lailla kristillistä perinnettä ja luonnonuskoa niin omassa elämässään kuin roolissaan itkijänä ja perinteentaitajana.[20] Syvän uskonnollisuuden on sanottu vaikuttaneen hänen valoisuuteensa ja tasapainoisuuteensa.[21][19]

Matjo Plattonen toimi kotikylässään myös lapsenpäästäjänä, keväisin karjan ulossiunaajana ja sairauksien parantajana.[22][23] Tavanomaisten arkiaskareiden lisäksi hän kalasti vetämällä nuottaa.[13] Plattonen jäi vaille kirjasivistystä, sillä hän ei päässyt Suistamolla kouluun tilanpuutteen vuoksi. Sen sijaan hänellä oli muistissaan ehtymätön varasto satuja ja ”suakkunoita”, joita hän iltapuhteilla kertoi.[24]

Maineikas esiintyjä ja tutkimuksen kohde[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Matjoi Plattonen oli jo suuresti arvostettu ja kokenut itkijä omassa yhteisössään, kun nuori Iivo Härkönen tapasi hänet kesällä 1900 runonkeruumatkallaan Raja-Karjalaan. Härkönen tosin merkitsi häneltä muistiin itkuvirsien sijasta tuutulauluja, leikkilauluja ja yhden loitsun.[25] Ensimmäisen kerran Matjoi Plattosen itkuvirsiä tallensi Matti Kaisla vuonna 1908, mutta estradilaulajana hänet teki tunnetuksi musiikkitieteilijä, etnomusikologi A. O. Väisänen, joka tallensi häneltä mittavan määrän itkuvirsiä[26] vuosina 1916–1917 ja toimi siitä lähtien hänen managerinaan yhteensä 12 vuotta.[27] Väisänen merkitsi muistiin ja äänitti myös Plattosen paimen- ja runosävelmiä, kommentteja ja itkusanojen suomennoksia.[26]

Matjoi Plattonen teki vaikutuksen suuremmilla ja pienemmillä esiintymislavoilla paitsi itkutaidoillaan myös persoonallisella olemuksellaan.[28] Pienissä epämuodollisemmissa tilaisuuksissa hän soitti myös taitavasti itse tekemäänsä nelireikäistä ruokopilliä eli kazaa.[29][30] Hänellä oli niin ikään tapana laatia kiitoslauluja ja tervehdyksiä esiintymismatkojensa yhteydessä tapaamilleen merkkihenkilöille ja tukijoilleen.[31]

Matjoi Plattonen esiintyi Sortavalan laulujuhlilla vuonna 1906 yhdessä Matrona Kyyrösen ja Irinja Tarosen kanssa.[32] Vuonna 1911 hän oli esiintyjien joukossa Kalevalaseuran Suistamolla järjestämässä kanteleensoitto- ja runonlaulujuhlassa, missä hän tapasi myös Akseli Gallen-Kallelan.[33] A. O. Väisäsen kanssa ystävystyttyään[34] hän alkoi saada julkisuutta valtakunnallisessa lehdistössä.[35] Kansatieteilijä U. T. Sireliuksen filmiin Häiden vietto Karjalan runomailla Väisänen, joka ohjasi filmin, valitsi hänet yhteen pääosista, morsiamen tädiksi ja itkettäjäksi.[36] Kansatieteellistä filmiä esitettiin Suomen suurimpien kaupunkien lisäksi myös ulkomailla, siellä englanninkielisin tekstein ja nimellä Wedding in poetic Carelia.[37] Filmin Suojärvellä tapahtuneissa kuvauksissa vuonna 1920 Sirelius tallensi Matjoi Plattoselta myös aineistoa Suistamon kansanomaisista parannus- ja lääkintätavoista sekä vainajien muistajaisista ja julkaisi tietoja myöhemmin artikkeleissaan ja teoksessaan Suomen kansanomaista kulttuuria 2.[38]

Helsingissä Kansanvalistusseuran nelipäiväisillä laulu- ja soittojuhlilla vuonna 1921 Matjoi Plattonen esitti karjankutsuja ja itkuvirsiä.[39]

Vuonna 1924 Opetusministeriö myönsi Kalevalaseuran esittämänä Matjoi Plattoselle ja kolmelle muulle karjalaiselle runonlaulajalle valtioneläkkeen, jonka Plattonen katsoi velvoittavan esiintymisiin vielä korkeassa iässä.[40][41]

Runonlaulaja Iivana Onoilan hautajaisissa Suistamolla vuonna 1924 hautajaisvieraiden lisäksi joukko helsinkiläisiä toimittajia seurasi, kun Matjoi Plattonen lauloi autenttisessa tilanteessa asiaankuuluvat itkut kalmiston portilla ja haudalla.[40]

Vuonna 1925 järjestetyssä Suomen punaisen ristin suurtapahtumassa Plattonen itki äänellä Seurasaaren ulkomuseossa sen perustajan A. O. Heikelin haudalla.[42] Tällä matkalla hän tapasi kirjailija Maila Talvion, joka itkijävaimon taidoista ja persoonallisuudesta vaikuttuneena vertasi lehdistössä ja radiossa Plattosta taiteilijana näyttelijä Ida Aalbergiin.[43][44]

Sortavalan komipäiväisillä laulu- ja soittojuhlilla vuonna 1926 Matjoi Plattonen kuului pääesiintyjiin.[45] Hän tapasi siellä presidentti Relanderin, joka oli kuuntelemassa itkijää.[46] Julkiset esiintymiset jatkuivat Karjalan sivistysseuran suistamolaisille runonlaulajille pystyttämien veistosten paljastustilaisuuksien juhlallisuuksissa Suistamolla vuonna 1927 ja Kalevalan päivän heimojuhlassa Sortavalan seminaarilla vuonna 1928.[47] Jälkimmäisessä Matjoi teki suuren vaikutuksen Kalevalan unkariksi kääntäneeseen Béla Vikáriin esittämällä hänelle laatimansa tervehdysvirren.[47]

Matjoi Plattosen viimeisestä esiintymisestä Budapestissä 3. suomalais-ugrilaisessa kulttuurikongressissa, jonne hän 85 vuoden iästään huolimatta matkusti, tuli hänen uransa kohokohta.[47][48] Saavuttuaan Helsinkiin hän esitti Suomessa valtiovierailulla olleelle Norjan kuninkaalle Haakonille kunniavirren Kaivopuistossa Kansallismuseosta saadussa muinaiskarjalaisessa esiintymispuvussaan.[49][50] Näyttelijä Elli Tompuri, jonka luona Matjoi vietti päivän ennen Unkariin lähtöään kertoen elämästään ja Karjalan kansasta, kuvasi todellisena taiteilijana pitämänsä itkijänaisen tapaamista unohtumattomana elämyksenä.[51][52]

Budapestin kulttuurikongressissa Matjoi Plattosen useista esityksistä suurimman vaikutuksen kuulijoihin teki ”Kiitosvirsi Unkarille”, jonka Kantelettaren kääntänyt runoilija Aladár Bán selosti yleisölle unkariksi.[53][54] Useat arvohenkilöt halusivat tavata suomalaisen ”kalevalalaulajan”, ja hän osallistui kunniavieraana niin pääministerin kuin kirjailijoiden kutsuihin käyttäytyen yhtä luontevan arvokkaasti ja välittömän sydämellisesti kuin aina muulloinkin.[55][56][57] Budapestissä Matjoi Plattonen sai kunnianimensä "Karjalan äiti", jolla häntä ruvettiin myös Suomessa kutsumaan.[52]

Unkarin-matkalta palattuaan siihen saakka harvinaisen terve itkijä joutui vuoteenomaksi, ja kolme kuukautta sairasteltuaan hän kuoli rauhallisesti kotonaan.[24][58][59] Hänet haudattiin Suistamon vanhaan kalmistoon, jonne myös Iivana Onoila ja Teppo Jänis oli haudattu.[59]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Haavio, Martti: Viimeiset runonlaulajat. WSOY, 1985 (3. p.). ISBN 951-0-12753-1.
  • Räty-Hämäläinen, Aino: Matjoi, Karjalan äiti. Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö, 1993. ISBN 951-9363-66-1.
  • Räty-Hämäläinen, Aino: ”Matjoi Plattonen, taitaja ja taiteilija”. Julkaisussa Olkaamme siis suomalaisia. Toim. Pekka Laaksonen ja Sirkka-Liisa Mettomäki. Kalevalaseuran vuosikirja 75–76. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1996. ISBN 951-717-878-6.
  • Tenhunen, Anna-Liisa: Itkuvirren kolme elämää. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-809-1.
  • Patsas Matjoi Plattosen haudalle. Viena-Aunus, 1935, nro 8-9, s. 111. Artikkelin verkkoversio
  • Matjoi Plattonen. (muistokirjoitus) Laatokka, 2.10.1928, nro 113, s. 2.
  • Sulo Kolkka: Savuavaa Suistamoa/TK-rintamakirjeenvaihtajat etulinjoilla 2: Motteja lauotaan

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Räty-Hämäläinen 1993, s. 5.
  2. ↑ Matjoi Plattonen. (muistokirjoitus) Laatokka, 2.10.1928, nro 113, s. 2.
  3. ↑ Räty-Hämäläinen 1993, s. 70.
  4. ↑ Tenhunen 2006, s. 151.
  5. ↑ Patsas Matjoi Plattosen haudalle. Viena-Aunus, 1935, nro 8-9, s. 111. Artikkelin verkkoversio.
  6. ↑ Sulo Kolkka: Savuavaa Suistamoa/TK-rintamakirjeenvaihtajat etulinjoilla 2: Motteja lauotaan
  7. ↑ 7,0 7,1 Tenhunen 2006, s. 85.
  8. ↑ Räty-Hämäläinen 1993, s. 12, 14.
  9. ↑ 9,0 9,1 9,2 Haavio 1985, s. 226.
  10. ↑ Tenhunen 2006, s. 88.
  11. ↑ Räty-Hämäläinen 1993, s. 1.
  12. ↑ 12,0 12,1 Tenhunen 2006, s. 89.
  13. ↑ 13,0 13,1 Räty-Hämäläinen 1993, s. 21.
  14. ↑ Tenhunen 2006, s. 153.
  15. ↑ Räty-Hämäläinen 1993, s. 18.
  16. ↑ Tenhunen 2006, s. 275.
  17. ↑ Tenhunen 2006, s. 125.
  18. ↑ Räty-Hämäläinen 1993, s. 63.
  19. ↑ 19,0 19,1 Tenhunen 2006, s. 92.
  20. ↑ Tenhunen 2006, s. 92–93.
  21. ↑ Räty-Hämäläinen 1993, s. 62.
  22. ↑ Tenhunen 2006, s. 90–92.
  23. ↑ Räty-Hämäläinen 1996, s. 269.
  24. ↑ 24,0 24,1 Räty-Hämäläinen 1993, s. 22.
  25. ↑ Tenhunen 2006, s. 93.
  26. ↑ 26,0 26,1 Tenhunen 2006, s. 24.
  27. ↑ Tenhunen 2006, s. 17, 20.
  28. ↑ Tenhunen 2006, s. 144.
  29. ↑ Räty-Hämäläinen 1996, s. 271.
  30. ↑ Tenhunen 2006, s. 123.
  31. ↑ Tenhunen 2006, s. 119, 123, 150.
  32. ↑ Tenhunen 2006, s. 94, 96–97.
  33. ↑ Räty-Hämäläinen 1993, s. 33–36.
  34. ↑ Väisänen, A. O.: Muistemia (II osa). Kalevalaseuran vuosikirja 50, s. 50–74. Helsinki 1970. Verkkoversio (PDF)
  35. ↑ Tenhunen 2006, s. 105.
  36. ↑ Tenhunen 2006, s. 109.
  37. ↑ Tenhunen 2006, s. 116.
  38. ↑ Tenhunen 2006, s. 112.
  39. ↑ Tenhunen 2006, s. 119.
  40. ↑ 40,0 40,1 Tenhunen 2006, s. 120.
  41. ↑ Räty-Hämäläinen 1993, s. 50, 55.
  42. ↑ Tenhunen 2006, s. 121.
  43. ↑ Tenhunen 2006, s. 123–126.
  44. ↑ Räty-Hämäläinen 1996, s. 269.
  45. ↑ Tenhunen 2006, s. 127–130.
  46. ↑ Tenhunen 2006, s. 129.
  47. ↑ 47,0 47,1 47,2 Tenhunen 2006, s. 130–131.
  48. ↑ Räty-Hämäläinen 1993, s. 50.
  49. ↑ Räty-Hämäläinen 1993, s. 54.
  50. ↑ Tenhunen 2006, s. 133–135.
  51. ↑ Tenhunen 2006, s. 136.
  52. ↑ 52,0 52,1 Räty-Hämäläinen 1993, s. 40–42.
  53. ↑ Räty-Hämäläinen 1993, s. 58–59.
  54. ↑ Tenhunen 2006, s. 139.
  55. ↑ Räty-Hämäläinen 1993, s. 29–33.
  56. ↑ Tenhunen 2006, s. 139–141.
  57. ↑ Räty-Hämäläinen 1993, s. 59.
  58. ↑ Räty-Hämäläinen 1993, s. 61.
  59. ↑ 59,0 59,1 Tenhunen 2006, s. 142.
Noudettu kohteesta ”https://antsawiki.shoutwiki.com/w/index.php?title=Matjoi_Plattonen&oldid=1923”