Kansallinen Edistyspuolue
| Kansallinen Edistyspuolue |
|---|
Kansallinen Edistyspuolue oli suomalainen liberaalinen puolue, joka toimi vuosina 1918–1951. Eduskuntapuolueena se oli 1919–1927 keskisuuri (10–26 paikkaa) ja 1927–1951 pieni puolue (5–11 paikkaa). Edistyspuolue syntyi 8. joulukuuta 1918 fuusiossa, jossa yhtyivät tasavaltaa kannattaneet Nuorsuomalaisen Puolueen ja Kansanpuolueen enemmistö sekä Suomalaisen puolueen vähemmistö.
Edistyspuolue osallistui hallituksiin Ingman I, K. Castrén, Vennola I, Erich, Vennola II, Kallio I, Ingman II, Mantere, Svinhufvud II, Sunila II, Kivimäki, Kallio IV, Cajander III, Ryti I, Ryti II, Rangell, Linkomies, Hackzell, U. Castrén, Paasikivi II, Paasikivi III, Kekkonen I ja Kekkonen II.
Toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähes koko olemassaolonsa ajan Edistyspuolue oli hallitusvastuussa, ja lukuisia kertoja pääministeripuolue. Puolueen sijainti poliittisella kartalla piti sen huomattavasti vaikutusvaltaisempana kuin mihin koko olisi yksin oikeuttanut. Edistyspuolue sai monesti pääministeripaikan toimien johtimena ja kompromissiratkaisuna suurten puolueiden välillä. 1920-luvulla puolue muodosti Maalaisliiton ja RKP:n kanssa keskustahallituksia, jotka toteuttivat SDP:n tukemaa niin sanottua kansallisen eheyttämisen politiikkaa, jonka tarkoituksena oli parantaa sosiaalisia oloja ja armahtaa vuoden 1918 sisällissotaan osallistujia kansallisen yhtenäisyyden takaamiseksi.
Edistyspuolue oli 1930-luvulla mukana Lapuan liikkeen vaikutuksesta alkaneessa Kokoomuksen ja Maalaisliiton yleisporvarillisessa suuntauksessa, koska se katsoi vakaan ja vankan porvarillisen laillisuussuuntauksen olevan parempi vaihtoehto kuin radikaalin oikeiston aiheuttama painostus ja epävakaus, kuten Lapuan kesänä 1930, jolloin Lapuan liike käytti ulkoparlamentaarisia painostuskeinoja kommunismin tukahduttamiseksi ja yleisporvarillisen hallituksen luomiseksi. Ulkopolitiikassa Edistyspuolue nojasi länteen ja erityisesti Rudolf Holstin kautta Britanniaan.
Edistyspuolueesta valittiin uusi presidentti Suomelle kaksi kertaa: K. J. Ståhlberg kaudeksi 1919–1925, ja Risto Ryti 1940, uudestaan 1943 (virassa 1940–1944). Vuoden 1925 vaaleissa ehdokkaana oli Ryti, 1931 ja 1937 Ståhlberg.
Pääministereistä Edistyspuolueeseen kuuluivat Kaarlo Castrén, Juho Vennola, Oskari Mantere, Toivo Kivimäki, A. K. Cajander, Risto Ryti ja Jukka Rangell. Edistyspuoluetta edustaneita ministereitä olivat muiden muassa Mikael Soininen, Eero Erkko, Rudolf Holsti, Heikki Ritavuori, Albert von Hellens, Heimo Helminen, Kalle Kauppi, Eljas Erkko, Heikki Kannisto ja Sakari Tuomioja.
Loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Edistyspuolue lopetti toimintansa keväällä 1951, kun suurin osa sen aktiiveista jäsenistä (etenkin lähes kaikki pääkaupunkiseudun ulkopuoliset) olivat liittyneet helmikuun alussa perustettuun Suomen Kansanpuolueeseen. Uuteen puolueeseen siirtyivät muun muassa puheenjohtaja Heikki Kannisto ja puoluesihteeri, sekä kansanedustajista kolme: Irma Karvikko (Turun vp), Lassi Hiekkala (Uudenmaan-Hgin vp) ja Kannisto (Oulun vp).
Vuonna 1950 Itsenäisen Keskiluokan edustajat Esa Kaitilan johdolla sopivat Edistyspuolueen puoluejohdon ja palkatun puoluetoimistohenkilöstön kanssa Edistyspuolueen resurssien ja verkoston kaappaamisesta. Puolueen puheenjohtaja Kannisto halvautti Edistyspuolueen oman päätöksenteon olemalla kutsumatta puoluehallintoa kertaakaan koolle.lähde?
Edistyspuolueen vähemmistö perusti toukokuussa 1951 Helsingin Edistysseuran aktiivien johdolla Vapaamielisten Liiton, johon ryhmittyivät muun muassa kansanedustaja Rolf B. Berner, ministeri Teuvo Aura ja Suomen Pankin pääjohtaja Sakari Tuomioja. Sen ainoa kansanedustaja oli toimittaja E. J. Paavola, joka oli eduskunnan jäsen vaalikauden 1962−1966. Vapaamielisten Liitto peri Edistyspuolueen paikan Liberal International -järjestön jäsenenä.
Joulukuussa 1965 Kansanpuolue ja Vapaamielisten liitto jälleen yhdistyivät Liberaaliseksi Kansanpuolueeksi.
Edistyspuolueen lopettaessa toimintansa vuonna 1951 sitä ei muodollisesti poistettu yhdistysrekisteristä. Liberaalien päätettyä lopettaa puoluetoimintansa vuonna 2011 käynnistettiin hanke uuden Kansallinen Edistyspuolue -nimisen puolueen perustamiseksi. Kyseessä on nimellisesti sama yhdistys.[1][2] Tämä ryhmä ei ole onnistunut keräämään puoluerekisteriin pääsemiseksi vaadittavaa kannattajakortti-määrää ja sen jäsenistö koostuu lähinnä nuorehkoista opiskelija-liberaaleista. Vanhan edistyspuolueen sosiaaliliberalismin sijasta uuden "edistyspuolueen" puoluejohto kannattaa kirjoituksissaan klassisempaa liberalismia.
Organisaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| Puheenjohtajat[3][4] | |
| 1918–1928 | Oskari Mantere |
| 1928–1930 | K. E. Linna |
| 1930–1931 | W. W. Tuomioja |
| 1931–1933 | Oskari Mantere |
| 1933–1943 | A. K. Cajander |
| 1941–1944 | Eero Rydman |
| 1945–1947 | Kalle Kauppi |
| 1947–1950 | Akseli Nikula |
| 1950–1951 | Heikki Kannisto |
| Puoluesihteerit[3][4] | |
| 1918–1919 | Urho Toivola |
| 1919–1920 | T. I. Wuorenrinne |
| 1920–1920 | K. N. Rauhala |
| 1920–1922 | Y. Vuorentaus |
| 1922–1922 | Santeri Jehkonen |
| 1922–1923 | W. W. Tuomioja |
| 1923–1925 | Hannes Salovaara |
| 1925–1930 | Jussi Oksanen |
| 1930–1930 | Erkki Vala |
| 1930–1932 | Frans Keränen |
| 1932–1933 | T. Kaukoranta |
| 1933–1933 | Santeri Jehkonen |
| 1933–1938 | Olavi Laine |
| 1938–1941 | Lauri Levämäki |
| 1941–1944 | Leo Meller |
| 1944–1944 | Arvo Inkilä |
| 1945–1946 | Tyko Tarponen |
| 1946–1949 | Esko Saarinen |
| 1950–1951 | Osmo Kupiainen |
Edistyspuolueen paikallisyhdistyksiä oli kaikissa kaupungeissa sekä suuremmissa maalaiskunnassa. Edistyspuolueen paikallisyhdistyksiä kutsuttiin yleensä edistysseuroiksi, joskin niiden virallisissa nimissä oli vaihteluja.lähde? Edistyspuolueeseen kuului vuosina 1919–1923 noin 150 perusjärjestöä. 1930-luvulla osastojen määrä vaihteli välillä 90–138. Puolueella oli 24 piirijärjestöä vuosina 1919–1926 ja 19–22 piiriä vuosina 1927–1939.[5]
Vuoteen 1928 saakka puolue oli rekisteröimätön organisaatio, jolla oli eduskuntaryhmä. Paikallisyhdistykset olivat kuitenkin rekisteröityjä yhdistyksiä. Puoluekokouksia pidettiin joka vuosi. Vuonna 1927 itse puolue päätettiin rekisteröidä yhdistykseksi, jonka jälkeen perustetut paikallisyhdistykset jätettiin pääsääntöisesti rekisteröimättä.[6]
Puoluetta kannattavia sanomalehtiä oli alussa jopa kymmeniä. Edistystä tukivat Etelä-Häme (1920), Heinolalainen (1922–?), Helsingin Sanomat (1919–1932), Häme (1919–?), Itä-Savo (1919–1926), Kajaanin Lehti (1919–1920), Kaleva (1919–1939), Karjalan Aamulehti (1919–1924), Karjalan Sanomat (1930–1931), Keskisuomalainen (1918–1932), Kuopion Sanomat (1919–1921), Kymenlaakson Sanomat (1928–1934), Länsi-Savo (1919–1937), Pohjois-Savo (1926–1931), Rauman Lehti (1924–1930), Rauman Sanomat (1920–1921), Salmetar (1919–1925), Suur-Karjala (1919–1922), Tampereen Sanomat (1919, 1920–1930 ja 1933–1939), Turun Sanomat (1919–1951), Uusi Kotka (1919–1920). Vuosien kuluessa moni lehdistä julistautui riippumattomaksi (Helsingin Sanomat, Länsi-Savo, Pohjois-Savo) tai siirtyi muille puolueille (Etelä-Häme, Itä-Savo ja Keskisuomalainen maalaisliitolle, Salmetar kokoomukselle).[7][8]
Vaalimenestys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Eduskuntavaalit
|
Presidentinvaalit
| ||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Kansanedustajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
|
|
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Edistyspuolueen tulevaisuus Edistyspuolue. Viitattu 15.12.2012.
- ↑ Edistyspuolueen historia Edistyspuolue. Viitattu 15.12.2012.
- ↑ 3,0 3,1 Hölttä, Outi: Suomen puolueiden organisaatiot 1918–39, s. 135–137. Julkaisuja C: 17. Turun yliopiston poliittisen historian laitos, 1982. ISBN 951-642-188-1 / ISSN 0356-8652.
- ↑ 4,0 4,1 Eduskunnan historiakomitea (toim.): Suomen kansanedustuslaitoksen historia XII, s. 544. Helsinki: Valtion painatuskeskus, 1982.
- ↑ Hölttä, Outi: Suomen puolueiden organisaatiot 1918–39, s. 168–169. Julkaisuja C: 17. Turun yliopiston poliittisen historian laitos, 1982. ISBN 951-642-188-1 / ISSN 0356-8652.
- ↑ Hölttä, Outi: Suomen puolueiden organisaatiot 1918–39, s. 60. Julkaisuja C: 17. Turun yliopiston poliittisen historian laitos, 1982. ISBN 951-642-188-1 / ISSN 0356-8652.
- ↑ Hölttä, Outi: Suomen puolueiden organisaatiot 1918–39, s. 142. Julkaisuja C: 17. Turun yliopiston poliittisen historian laitos, 1982. ISBN 951-642-188-1 / ISSN 0356-8652.
- ↑ Heino, Jari: Sitkeän lehden viimeinen päivä (Turun Sanomat 4.2.2001)
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Kansallisen Edistyspuolueen ohjelmat Pohtiva – poliittisten ohjelmien tietovaranto