Kansalaisuus

Kansalaisuus merkitsee yksilön jäsenyyttä tietyn valtion (aiemmin kaupungin) tai muun poliittisen muodostelman kansalaisyhteisössä. Kansalaisuuteen liittyy oikeus osallistua poliittisesti valtion toimintaan. Joissakin maissa kansalaisuus voidaan saada vain syntyperäisesti, mutta useimmissa sitä voi anoa. Tällöin osassa maita kyse voi olla melko pienimuotoisesta menettelystä, kun jossakin vaaditaan perehtymistä maan kieleen ja kulttuuriin.

Suomi

Suomen kansalaisuuslain (359/2003) mukaan kansalaisuus on "lainsäädännöllinen side, joka määrittää yksilön aseman valtiossa ja jolla määritetään yksilön ja valtion välisiä keskeisiä oikeuksia ja velvollisuuksia". Kansalaisuuslaki määrittelee kansalaisuuden edellytykset ja käsittelee yksityiskohtaisesti tavat, joilla Suomen kansalaisuuden voi saada tai menettää.

Kansalaisuuden saaminen syntymällä tai ilmoituksella

Pääartikkeli: Suomen kansalaisuus

Suomen kansalaisuuden voi saada syntymässä, ilmoitusmenettelyllä tai hakemuksesta. Yksilön kansalaisuusasemasta päättää Maahanmuuttovirasto. Syntymällä kansalaisuuden saa pääasiallisesti suomalaisen äidin lapsi. Suomalaisen isän lapsi saa kansalaisuuden, mikäli isyys on vahvistettu. Alle 12-vuotiaat ottolapset saavat kansalaisuuden automaattisesti samoin perustein kuin syntyneet. Ilmoitusmenettelyllä kansalaisuuden saavat yli 12-vuotiaat ottolapset ja eräät erityisryhmät. Hakemuksella kansalaisuuden voi saada Suomessa vähintään kuusi vuotta asunut nuhteeton ulkomaalainen, jolla on turvattu toimeentulo.

Suomen kansalaisuudesta seuraavat täydet poliittiset oikeudet, joista tärkein on oikeus äänestää ja asettua ehdolle valtiollisissa vaaleissa. Sosiaaliturvan osalta kansalaisuuden seuraukset eivät ole yksiselitteisiä. Useimmat sosiaaliturvaa koskevat lait rinnastavat maassa pysyvästi asuvan ulkomaalaisen kansalaiseen. Toisaalta ne sulkevat usein piiristään pois maan ulkopuolella asuvat kansalaiset. Euroopan unionin yhdentymiskehityksen johdosta useimpiin virkoihin ei tarvita enää Suomen kansalaisuutta, mutta poliisin, rajavartiolaitoksen, tullin, oikeuslaitoksen ja korkeimpien valtioelinten virkoihin kansalaisuutta edellytetään.

Suomen kansalaisuudesta seuraa aina automaattisesti Euroopan unionin kansalaisuus, joka oikeuttaa tietyin edellytyksin vapaasti liikkumaan, tekemään työtä ja nauttimaan asuinmaan sosiaaliturvaa Euroopan unionissa. Pohjoismaiden alueella nämä etuoikeudet ovat usein vielä unionisäädöksiäkin laajempia. Suomen passi, joka myönnetään ainoastaan maan kansalaiselle, oikeuttaa useissa maissa viisumivapauteen. Suomen kansalaisella on aina oikeus saapua Suomeen eikä häntä voida pääsääntöisesti luovuttaa vastoin tahtoaan toiseen valtioon.

Suomen kansalaisuudesta seuraa velvoitus noudattaa Suomen lakeja myös maan ulkopuolella. Suomalaisten toisiaan vastaan tekemät rikokset ovat tekopaikasta riippumatta Suomen rikoslain alaisia. Suomalaisella on myös velvollisuus noudattaa Suomen lainsäädäntöä toimiessaan kansainvälisillä merialueilla ja Etelänapamantereella. Verotuksessa ja kielitaitovaatimuksissa Suomen kansalaisia saatetaan kohdella ulkomaalaisista poikkeavasti. Asevelvollisuus koskee vain Suomen kansalaisia ja kansalaisuudettomia Suomessa asuvia, jotka on täällä julistettu asevelvollisiksi.

EU

Euroopan unionin jäsenmaiden kansalaiset ovat myös EU-kansalaisia.

Historia

Kansalaisuus on historiallisesti lähtenyt kaupunkiyhteisön täysivaltaisesta jäsenyydestä, jota kansalaisuudella tarkoitettiin sekä antiikin aikana että keskiajalla ja sen jälkeenkin, oikeastaan vielä 1700-luvun loppuun saakka. Kansalaisuus ei pääsääntöisesti kuulunut suinkaan kaikille asukkaille, tai alamaisille, vaan kaupunkiyhteisön johtavalle luokalle. Tästä seuraavat indoeurooppalaisten kielten kansalaisuutta tarkoittavat sanat (lat. civis, ransk. citoyen, engl. citizen, saks. Bürger), jotka viittaavat kaupunkilaiseen.

Maiden, kuningaskuntien, jne, osalta ei asiaa kutsuttu kansalaisuudeksi, ennen kuin käytäntö vähitellen alkoi levitä Ranskan vallankumouksen tuloksena. Keski- ja uuden ajan kuningas- ja ruhtinaskunnissa poliittiseen vallankäyttöön osallistumaan oikeutettuja yhteiskuntaluokkia kutsuttiin säädyiksi, ja kaikkia asukkaita ja riippuvaisia yhteisnimityksellä alamaiset.

Ranskan vallankumous toi käyttöön idean kaikille (ei vain johtaville luokille) kuuluvista poliittisista oikeuksista ja tasa-arvosta. Sen symboliksi muodostui kansalaisuus-nimitys, otettuna (merkitystä muuttaen) antiikin kreikkalaisilta (kreikkalaisillakaan eivät kaupunkivaltion kaikki asukkaat olleet kansalaisia, pelkästään johtava tai "vapaiden miesten" luokka).

Kun Ranskan vallankumous ja sitä seurannut ideologian leviäminen ajoi kansalainen-käsitettä käyttöön, vielä yli sadan vuoden ajan käsitettä vastaavasti torjuttiin ruhtinas- ja eliittivaltaa ylläpitäneissä maissa ja valtioissa. Suomessa nimitys kansalaisuus tuli perustuslakiin vasta 1919.

Siihen asti "suomalaisia" eli Suomessa asuvia, sekä muilla tavoin riippuvaisia, ryhmänä erotuksena niihin jotka eivät Suomeen kuuluneet, kutsuttiin hallitsijan alamaisiksi, tai kotimaisiksi, kontekstista riippuen. Vuosina 1772–1919 voimassa ollut perustuslaki toki määritteli eräitä asemia kuuluviksi vain niille, joista me nykyisin käyttäisimme nimitystä kansalainen: maan hallituksen jäsenet, sekä virkamiehet ja upseerit. Lisäksi pian suuriruhtinaskunnan autonomiassa vakiintui, että ilman lupaa (jollainen oli mm. passi) Suomeen saivat tulla ja oleskella vain ne, jotka saatettaisiin luokitella Suomen kansalaisiksi: ne jotka olivat suomalaisuutensa puolesta kelvollisia edellä mainittuihin virkoihin. Laki ei käyttänyt nimitystä kansalainen, vaan asia ilmaistiin: neuvoksiksi, siis hallituksen jäseniksi (joille suuriruhtinaskunnassa vähitellen vakiintui Suomen senaattorin nimike) sai nimittää vain ritareita tai herrasmiehiä, joiden molempien oli oltava syntyperäisiä suomalaisia. Siviili- ja sotilasvirkoihin puolestaan ei saanut nimittää ulkomaalaisia, paitsi tapauksessa jossa tällaisen ottaminen suomalaiseksi tuottaisi maalle suurta kunniaa ja merkittävää hyötyä loistavien ja suurten ominaisuuksiensa kautta. Naturalisointiprosessi toisin sanoen oli laissa järjestetty käyttöön, mutta edellytykset olivat kovat ja käytännössä merkitsivät, että sisääntulo tapahtui Suomen aateliseksi naturalisoinnin reittiä, koska suuri kunnia ja maamme hallitsijalle tuotettu hyöty (loistavalla ja hyväominaisuuksisella herrasmiehellä) olivat tekijöitä, joiden nojalla keisari-suuriruhtinaat antoivat suomalaisia aatelisarvoja.

Toisaalta, Suomessa syntynyt ulkomaalaisen lapsi katsottiin syntyperäiseksi suomalaiseksi, mikäli hän täytti uskontokriteerin: alun perin vaadittiin evankelisluterilaisuutta, mutta autonomian aikana kelpasivat myös ortodoksit.

Suomella oli Pietarissa passivirasto, joka otti vastaan ja ratkaisi venäläisten ja "muiden" ulkomaalaisten hakemuksia saada matkustaa Suomeen, tai jopa asettua oleskelemaan. Hyvin usein keisarillisilla käskyillä rajoitettiin passien myöntämisiä venäläisille, näiden kun ei eräiden keisareiden mielestä ollut niin kovin tarpeellista kulkea Suomeen. Sen sijaan suomalaiset, keisarin alamaisina, saivat matkustaa ja oleskella Venäjällä yhtä vapaasti kuin venäläiset itsekin.

Ranskalaisten aatteiden levitessä Suomeen, monet ryhtyivät kutsumaan näitä oikeuksia jotka syntyperäisille suomalaisille kuuluivat, kansalaisuudeksi, ja 1900-luvun alkuun mennessä idea oli jo niin vakiintunut, että niinä vuosikymmeninä luonnostellut uudet perustuslakiehdotukset alkoivat sisältää asialle nimikkeen kansalaisuus.

Katso myös

• Rooman kansalaisuus
• Suomen kansalaisuus
• Ius sanguinis (kansalaisuus syntyperän perusteella)
• Ius soli (kansalaisuus maan alueella syntymisen perusteella)

Aiheesta muualla

• Kansalaisuuslaki (Finlex)
• Taina Keinänen: Kansalaisuus. Jyväskylän yliopiston Kansalaisyhteiskunnan tutkimusportaali 15.8.2008.