Itsetunto
Itsetunto eli omanarvontunto tarkoittaa tietoisuutta omasta arvosta, itsekunnioitusta.[1] Psykologi Liisa Keltikangas-Järvisen mukaan itsetunto tarkoittaa ihmisen kykyä luottaa itseensä, pitää itsestään ja arvostaa itseään havaitsemistaan heikkouksista huolimatta. Itsetuntoon kuuluu myös kyky nähdä oma elämänsä tärkeänä ja ainutkertaisena.[2]
Itsetuntoa voi kutsua myös itsearvostukseksi. Se tarkoittaa sitä, että ihminen pitää kiinni oikeiksi katsomistaan päämääristä vastarinnankin edessä. Hän ei anna loukata itseään vaan puolustaa itseään ja pitää kiinni oikeuksistaan. Itseään arvostava ihminen kykenee myös olemaan tyytyväinen omiin suorituksiinsa.[3]
Itsetuntoa voi kuvata itseluottamuksen ja itsevarmuuden määrällä.[3]
Osa-alueet ja muodot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Itsetunto koostuu eri osa-alueista, joiden lukumäärän ja sisällön arvioiminen riippuu käytetystä persoonallisuuden teoriasta ja arviointimittarista. Yksilön itsetunto voi olla joillain osa-alueilla parempi kuin toisilla.[4] Kulttuurista riippuen itsetunnon eri osa-alueita voidaan arvostaa eri tavoin.[5]
Suoritusitsetunto viittaa ihmisen luottamukseen omiin kykyihinsä, osaamiseensa ja selviytymiseensä. Siihen kuuluu myös se, minkälaisen tavoitetason ihminen itselleen asettaa. Itsetunnon muita alueita ovat esimerkiksi tunne sosiaalisesta selviytymisestä, tunne sosiaalisesta suosiosta sekä kotiin ja vanhempiin liittyvä itsetunto, joka ilmenee esimerkiksi lapsen varmuutena siitä, että vanhemmat rakastavat häntä.[4]
Ihmisellä on yksityinen ja julkinen itsetunto, joiden välillä on aina eroa. Yksityisellä itsetunnolla viitataan siihen, mitä ihminen itsestään ajattelee ja kuinka hyvänä hän itsensä näkee. Julkisella itsetunnolla viitataan siihen, mitä ihminen kertoo itsestään muille ja mitä hän ilmaisee käytöksensä kautta tai esimerkiksi psykologisissa testeissä. Ihminen saattaa väheksyä itseään ja osaamistaan julkisesti vaikka ajattelisikin todellisuudessa päinvastaisesti. Hän voi myös piilottaa epävarmuutensa ja itseluottamuksensa puutteen julkisen itsevarmuutensa alle.[6]
Ihmisen julkiseen itsetuntoon vaikuttaa häntä ympäröivä kulttuuri ja hänen saamansa kasvatus. Jokaisen kulttuurin omat normit määräävät sen, mitä ihminen saa itsestään kertoa ja millä tavalla.[7]
Vaihtelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ihmisen itseluottamuksen määrä vaihtelee elämän eri alueilla. Itsevarmuuden tunne saattaa vaihdella eri aikoina onnistumisten ja pettymysten vaikutuksesta.[2] Itsetunnossa on perusosa, joka pysyy vakaana, sekä vaihteleva osa, joka nousee ja laskee tilanteen mukaan.[8]
Murrosikäisen itsetunnon vaihtelu on suurimmillaan 12–14 vuoden iässä.[9]
Kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ihmisen itsetunto muodostuu kokemusten pohjalta, eikä se ole perinnöllinen ominaisuus. On kuitenkin olemassa sellaisia perinnöllisiä ominaisuuksia, joilla on vaikutusta itsetunnon kehitykseen. Nopeasti kypsyvä ja kehittyvä lapsi voi saada ylivertaisuuden kokemuksen, joka aiheuttaa hänelle pitkään säilyvän itseluottamuksen. Synnynnäinen temperamentti voi vaikuttaa lapsen ja vanhempien suhteeseen, ja tietynlainen lapsi voi temperamenttinsa ansiosta esimerkiksi saada paljon kiitosta, mikä näkyy myöhemmässä itsetunnossa.[10]
Koululla, erityisesti ensimmäisillä kouluvuosilla, on suuri vaikutus lapsen itsetunnon kehittymiseen, sillä koulusta lapsi saa palautetta itsestään ja suorituksistaan. Koulumenestys ja muut koulussa saadut kokemukset rakentavat lapsen itsetuntoa. Sen sijaan toistuvasti koulussa pettymään joutuvan lapsen itsetunto voi kärsiä pitkälle myöhempään elämään.[11]
Hyvä ja huono itsetunto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hyvä itsetunto on ihmisellä, jonka minäkäsityksessä ovat voitolla positiiviset ominaisuudet. Hän korostaa hyviä ominaisuuksiaan ja näkee ne huonoja tärkeämmiksi. Hänen minäkuvansa on kuitenkin ”totuudenmukainen”, sillä hän tunnistaa rehellisesti myös heikkoutensa. Se ei kuitenkaan vie hänen itsekunnioitustaan vaan voi merkitä pyrkimystä päästä huonoista piirteistään eroon.[12]
Huonolla itsetunnolla varustettu ihminen näkee itsessään enemmän negatiivista kuin positiivista.[12]
Ihminen, jolla on hyvä itsetunto, kykenee näkemään oman elämänsä ainutkertaisuuden. Hän myös ymmärtää olevansa tärkeä sinänsä, ilman että hänen tarvitsee sitä osoittaa erityisin suorituksin tai onnistumisin. Hän ei tarvitse ulkopuolisten hänelle antamaa arvostusta nähdäkseen oman elämänsä arvo.[3]
Hyvä itsetunto saa ihmisen näkemään elämässään hyviä puolia. Hyvään itsetuntoon liittyy positiivisia tunteita, kun huonoon itsetuntoon liittyy negatiivisia tunteita kuten kateus ja pahansuopuus. Jos ihmisellä on hyvä itsetunto, hän selviytyy pettymyksistä ja epäonnistumisista paremmin kuin jos hänellä on huono itsetunto. Mielialan vaihtelut vaikuttavat voimakkaimmin ihmiseen, jolla on huono itsetunto.[13]
Hyvä itsetunto antaa ihmiselle tunteen, että hän pystyy riittävästi vaikuttamaan omaan elämäänsä. Hän tuntee määräävänsä elämäänsä ja olemaan vastuussa siitä mitä hänelle tapahtuu. Sen ansiosta hän kykenee tekemään omaa elämäänsä haluamaansa suuntaan ohjaavia päätöksiä ja ratkaisuja. Matalaan itsetuntoon liittyy tunne hallinnan puuttumisesta. Tällöin ihminen kokee oman elämänsä olevan kiinni sattumista tai muiden tekemistä päätöksistä.[14]
Hyvään itsetuntoon liittyy sosiaalisia taitoja ja kykyä tulla toimeen muiden ihmisten kanssa. Huono itsetunto sen sijaan aiheuttaa sen, että ihmisten kanssa oleminen kasvattaa omaa huonommuudentunnetta.[15]
Kun ihmisellä on korkea itseluottamus, hänellä on rohkeutta asettaa vaatimustasonsa korkealle sekä ottaa vastaan haasteita ja vaativia tehtäviä. Toisaalta jos hyvä itsetunto aiheuttaa riippumattomuutta yleisistä arvostuksista, henkilöstä voi tulla elämästä nautiskelija. Itsetunnoltaan heikot ihmiset jäävät usein alisuoriutujiksi, jotka jättävät yrittämättä odottaessaan varmaa epäonnistumista. Toisaalta huono itsetunto voi aiheuttaa näyttämisenhalua, joka ajaa ihmistä jatkuviin suorituksiin.[16]
Hyvä itsetunto on yhteydessä vakaaseen itselle asetettuun vaatimustasoon, jota satunnaiset epäonnistumiset eivät heilauta. Matala itsetunto taas johtaa itselle asetetun vaatimustason suureen vaihteluun onnistumisten ja epäonnistumisten mukaan.[17]
Hyvä itsetunto on yksi koulumenestyksen tärkeimpiä selittäjiä. Maailmanlaajuisesti vaikutus on sitä suurempi, mitä ylemmällä luokka-asteella oppilas on, ja tytöillä yhteys on voimakkaampi kuin pojilla.[18]
Itsetunnon suojelun keinot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ihmisillä on erilaisia keinoja pitää yllä ja tukea itsetuntoaan epäonnistumisten hetkillä. Itsetunnoltaan vahvojen ja heikkojen strategiat poikkeavat usein toisistaan.[19]
Usein ensimmäinen keino suojella itsetuntoa on keksiä epäonnistumiselle syitä. Itsetunnoltaan vahva selittää onnistumisensa omaksi ansiokseen ja epäonnistumisensa tilanteesta johtuneeksi sattumaksi, joka ei vaaranna hänen itsetuntoaan. Itsetunnoltaan heikolla on tapana etsiä epäonnistumiselleen syytä omasta huonoudestaan ja onnistumiselleen syytä ulkoisista tekijöistä kuten hyvästä onnesta.[20]
Hyvän itsetunnon omaava ihminen voi tasapainottaa itsetuntoaan määrittelemällä asian tärkeäksi, jos hän onnistui siinä, ja merkityksettömäksi, jos hän epäonnistui. Itsetunnoltaan heikko ei osaa käyttää samaa suojautumismenetelmää.[21]
Ihminen voi tukea itsetuntoaan vertaamalla itseään muihin ihmisiin suotuisalla tavalla. Jos hän epäonnistuu, hän liioittelee muiden samassa asiassa epäonnistuneiden määrää ja aliarvioi onnistujien määrää. Myös onnistuessaan hän aliarvioi muiden onnistujien määrän. Itsetunnoltaan heikko ihminen vertaa epäonnistuessaan itseään toisiin epäedullisesti ja onnistuessaankin vähättelee suorituksensa vaikeutta.[22]
Ihminen, jolla on hyvä itsetunto, voi torjua negatiiviset kokemuksensa kokonaan, unohtaa ne tai vähätellä niiden merkitystä. Epäonnistuttuaan hän lisää työmääräänsä ja yrittää seuraavalla kerralla lujempaa. Itsetunnoltaan heikko ihminen sen sijaan laskee vaatimustasoaan ja työmääräänsä, ehkä jopa luovuttaa ja lakkaa kokonaan yrittämästä.[23]
Ihminen voi suojella itsetuntoaan myös käyttäytymällä korostuneen itsevarmasti. Kun ihmisellä on vahva itsetunto, tämän tarkoitus on ”pukea itsevarmuuden rooli” päälle, jotta hän selviytyisi tilanteesta paremmin.[24]
Häiriöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Narsistinen häiriö eli minävaurio on vakavin itsetunnon häiriö. Narsismiin liittyy itsetunnon puute. Minävaurioisella ihmisellä itsetunnon puutteesta voi aiheutua itsekeskeisyyttä, joka saa aikaan jatkuvaa huomionkipeyttä, ihailun, esillä olemisen ja näyttämisen tarvetta.[25]
Heikko tai selvästi heikentynyt itsetunto yhdistetään usein psyykkisiin häiriötiloihin kuten pitkäaikaiseen masennukseen, ahdistuneisuuteen, paniikkihäiriöihin ja sosiaalisiin pelkoihin, sillä se voi olla niiden syy tai seuraus.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Aho, Sirkku (1996). Lapsen minäkäsitys ja itsetunto. Helsinki: Oy Edita Ab.
- Keltikangas-Järvinen, Liisa: Hyvä itsetunto. (20. painos). WSOY, 2010. ISBN 978-951-0-37403-0.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5.
- ↑ 2,0 2,1 Keltikangas-Järvinen 2010, s. 16.
- ↑ 3,0 3,1 3,2 Keltikangas-Järvinen 2010, s. 18.
- ↑ 4,0 4,1 Keltikangas-Järvinen 2010, s. 26–28.
- ↑ Keltikangas-Järvinen 2010, s. 28–29.
- ↑ Keltikangas-Järvinen 2010, s. 24–25.
- ↑ Keltikangas-Järvinen 2010, s. 25.
- ↑ Keltikangas-Järvinen 2010, s. 31.
- ↑ Keltikangas-Järvinen 2010, s. 33.
- ↑ Keltikangas-Järvinen 2010, s. 176–178.
- ↑ Keltikangas-Järvinen 2010, s. 179–181.
- ↑ 12,0 12,1 Keltikangas-Järvinen 2010, s. 17.
- ↑ Keltikangas-Järvinen 2010, s. 35–36.
- ↑ Keltikangas-Järvinen 2010, s. 36.
- ↑ Keltikangas-Järvinen 2010, s. 36–37.
- ↑ Keltikangas-Järvinen 2010, s. 38–39.
- ↑ Keltikangas-Järvinen 2010, s. 39.
- ↑ Keltikangas-Järvinen 2010, s. 40–41.
- ↑ Keltikangas-Järvinen 2010, s. 44.
- ↑ Keltikangas-Järvinen 2010, s. 44–45.
- ↑ Keltikangas-Järvinen 2010, s. 45–46.
- ↑ Keltikangas-Järvinen 2010, s. 46–47.
- ↑ Keltikangas-Järvinen 2010, s. 48.
- ↑ Keltikangas-Järvinen 2010, s. 49.
- ↑ Keltikangas-Järvinen 2010, s. 82–84.
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Kiviruusu, Olli: Itsetunnon kehitys nuoruudesta aikuisuuteen ja siihen vaikuttavat tekijät : 26 vuoden seurantatutkimus. Helsingin yliopisto, 2017. Julkaisu verkossa.