Harhaluuloisuushäiriö

Harhaluuloisuushäiriö on vakava psykoosisairaus (ICD-tautiluokitus F22.0). Harhaluuloisuushäiriöissä ilmenee yhtäjaksoisesti vähintään kuukauden ajan erilaisia harhaluuloja. Harhaluuloisuushäiriötä kutsutaan myös paranoiaksi tai paranoidiseksi psykoosiksi, mikä on hieman harhaanjohtavaa, koska häiriöiden oirekuva voi olla varsin monentyyppinen eikä suinkaan aina vainoamiseen liittyvä.

Ryhmä häiriöitä, joille on ominaista joko yhden ainoan harhaluulon tai toisiinsa liittyvien, tavallisesti jatkuvien ja joskus elinikäisten harhaluulojen kehittyminen. Harhaluulon tai harhaluulojen sisältö on hyvin vaihteleva. Usein ne ovat vainoavia, luultuun ruumiilliseen sairauteen liittyviä tai suuruusharhoja. Muuta psykopatologiaa ei yleensä esiinny; ajoittaiset masennusoireet ovat mahdollisia, ja haju- tai tuntoharhoja voi joissakin tapauksissa kehittyä.

Psykologisena ilmiönä toisia kohtaan ilmenevä epäluuloisuus on luonnollista. Paranoidisuus on tavallinen oire myös muissa mielenterveyshäiriöissä, kuten skitsofreniassa (paranoidinen skitsofrenia). Rajanveto epäluuloiseen persoonallisuuteen (ICD-tautiluokituksessa F60.0) on myös häilyvä.

Hoitomuotona on psykoterapia.

Tyypit

Harhaluulon luonteen mukaan harhaluuloisuushäiriöt voidaan jakaa erilaisiin tyyppeihin:

• vainoharhainen eli paranoidinen
• mustasukkaisuusharhainen
• erotomaanisesti harhainen
• suuruusharhainen
• somaattisharhainen

Diagnoosi

Diagnostiset kriteerit:

A. Esiintyy harhaluulo tai joukko toisiinsa liittyviä harhaluuloja, jotka ovat muita kuin tyypillisesti skitsofreenisiksi F20.0-20.3:n yleisissä kriteereissä G1.1, G1.b tai G1.d määritellyt (harhaluulot siis eivät ole täysin mahdottomia tai kulttuuriin sopimattomia). Tyypillisesti ne ovat vainoamis-, suuruus-, mustasukkaisuus- ja seksuaalisuusharhaluuloja tai luultuun ruumiilliseen sairauteen liittyviä harhaluuloja.

B. Kriteerin A mukainen harhaluulo (harhaluulot) on esiintynyt vähintään kolmen kuukauden ajan.

C. Skitsofrenian (F20.0–20.3) yleiset kriteerit eivät täyty.

D. Ei esiinny pitkäkestoisia aistiharhoja minkään aistin alueelta (saattaa kuitenkin esiintyä ohimeneviä tai ajoittaisia kuuloharhoja, jotka eivät ole kolmannessa persoonassa tai kommentoi jatkuvasti henkilöä).

E. Masennusoireita (tai jopa masennustila, F32) voi ajoittain esiintyä, edellyttäen, että harhaluuloja ilmenee myös silloin, kun mielialahäiriötä ei esiinny.

F. Ei ole näyttöä F00–F09:ssä luetellusta ensisijaisesta tai toissijaisesta elimellisestä mielenterveyshäiriöstä tai psykoaktiivisten aineiden käytöstä aiheutuvasta psykoottisesta häiriöstä (F1x.5).

Tätä diagnoosia ei voi asettaa, jos potilaalla on selviä ja jatkuvia kuuloharhoja. Sama koskee skitsofreenisiä oireita, kuten vaikutuselämyksiä ja huomattavaa tunteiden köyhtymistä, sekä selviä todisteita aivosairaudesta. Satunnaiset tai hetkelliset kuuloharhat eivät kuitenkaan sulje pois tätä diagnoosia, jos ne eivät ole tyypillisesti skitsofreenisiä ja muodostavat vain pienen osan kliinisestä kokonaiskuvasta ja etenkin, jos ne esiintyvät vanhahkoilla potilailla. Sairaus alkaa yleensä keski-iässä, mutta joskus, erityisesti kun on kyse uskomuksesta kehon epämuodostuneisuudesta, varhaisessa aikuisiässä. Harhaluulojen sisältö ja niiden puhkeaminen ovat usein yhteydessä henkilön elämäntilanteeseen, esimerkiksi vainoamisharhat vähemmistöjen jäsenillä. Suoraan harhaluulojärjestelmiin liittyviä toimia ja asenteita lukuun ottamatta, potilaan tunteet, puhe ja käyttäytyminen ovat normaaleja.

Esiintyvyys

Harhaluuloisuushäiriö on melko harvinainen sairaus; arvioidaan, että n. 0,1–0,4 % väestöstä sairastaa sitä. Tarkkaa määrää ei kuitenkaan tiedetä, koska kyseessä on kapea-alainen häiriö, joka ei välttämättä vaikuta esim. työkykyyn, ja hoitoon hakeutuu ilmeisesti vain pienehkö osa potilaista. Se on tavallisin keski-ikäisillä tai sitä vanhemmilla ihmisillä. Harhaluuloisuushäiriötä alkaa esiintyä iän myötä yli 45-vuotiaassa väestössä ja se on yleisempi yli 65-vuotiaiden naisten keskuudessa. Harhaluuloisuushäiriön diagnosoinnissa täytyy varmistua siitä, että kyse ei ole huomattavasti yleisemmästä skitsofreniasta, jota sairastaa n. 1 % väestöstä. Skitsofrenia puhkeaa tyypillisesti varhaisaikuisuudessa ja ennen keski-iän saavuttamista; sen sijaan harhaluuloisuushäiriötä esiintyy keski-ikäisillä ja sitä vanhemmilla ihmisillä. Varmaa käsitystä harhaluuloisuushäiriön etiologiasta ei ole olemassa: etiologiaan vaikuttanevat useat syytekijät.

Oireet

Varsinaisen harhaluuloisuushäiriön tärkein oire on pysyvä harhaluulo, joka muistuttaa lähinnä päähänpinttymää eli pakkomiellettä. Häiriö on psykoottinen tila, koska mitkään vastakkaiset todistelut eivät voi horjuttaa uskoa harhaluuloon, ja havainnot tulkitaan aina tukemaan harhaluuloa. Harhaluuloisuushäiriössä harhaluulot ovat varsin erilaisia kuin skitsofreniaan liittyvät harhaluulot. Skitsofreniassa harhaluulot ovat yleensä kummallisia ja absurdeja – harhaluuloisuushäiriössä ne saattaisivat sinänsä olla jotenkin mahdollisia, mutta luultavasti epätodennäköisiä. Ongelmana on etenkin se, ettei aina voida olla varmoja siitä, onko harhaluulossa perää vai ei.

Lähteet

• Nikkola, Kristiina: Psykiatriaa sairaanhoitajille. Kaakkois-Suomen Sosiaalipsykiatrinen Yhdistys ry. [1]
• Huttunen, Matti: Harhaluuloisuushäiriöt. Lääkärikirja Duodecim. [2]
• Matti Isohanni ja Matti Joukamaa: Therapia Fennica. Psykiatria, Skitsofrenia ja muut psykoosit. [3]

Aiheesta muualla

• Mielenterveystalo HUS