Foneemi

Foneemi on puhutun kielen pienin distinktiivinen eli merkityksiä erottava yksikkö. Esimerkiksi kirjoitetun suomen kielen kirjain K vastaa puhutun kielen foneemia /k/. Koska /korilla/ ja /gorilla/ tarkoittavat eri asiaa, ovat /k/ ja /g/ suomen kielessä eri foneemeja. Foneemi on siis äännetyyppi, jolla on kielikohtainen tehtävä eli funktio.

Foneemien rajat kulkevat eri kielissä eri kohdissa; kaksi samantapaista äännettä voivat olla yhdessä kielessä saman foneemin ilmenemismuotoja, toisessa eri foneemeja. Esimerkiksi soinniton bilabiaalinen klusiili [p] ja soinniton aspiroitu bilabiaalinen klusiili [p^h] ovat sekä englannin että antiikin kreikan äänteitä, mutta vain jälkimmäisessä ne ovat eri foneemeja, koska kreikassa, toisin kuin englannissa, niiden foneettista eroa käytetään merkitysten erottamiseen: [pōs] (πῶς) 'miten?' / [p^hōs] (φῶς) 'valo'. Englannissa taas [p] ja [p^h] -äänteitä ei käytetä merkitysten erottamiseen. Ne ovat yhden ja saman /p/-foneemin allofoneja: englannin [p]-äännettä nimitetään /p/-foneemin normiksi, kun taas [p^h] on sananalkuinen variantti.

Foneemit ovat siis kielikohtaisia yksikköjä, ja ne löydetään foneemianalyysin avulla. Foneemi on tapana merkitä vinoviivoilla / /, kun taas äänteet merkitään hakasuluilla [ ], ja oikeinkirjoitus eli grafeeminen esitys kulmasulkeilla < >.

Foneemi ja äännös

Foneemi toteutuu jokaisessa puheaktissa akustisesti ja artikulatorisesti erilaisena. Tämä erilaisuus johtuu siitä, että ihminen ei ole mekaaninen väline. Puhuja on aina jossakin vaihtelevassa fyysisessä ja psyykkisessä tilassa. Vaihtelua aiheuttaa myös kulloinenkin puhetilanne sekä äännettävän äänteen rakenneympäristö, ts. viereiset äänteet ja sanapaino. Näin ollen mahdollisten äännösten määrä on periaatteessa rajaton tai ainakin niin mittaamattoman suuri, että olisi mahdotonta yrittää tunnistaa ne kaikki.

Foneemi ja äänne

Äännös on tapahtuma, kun taas äänne on tyyppi. Olisi joutavaa kuvata jokainen äännös omaksi äänteekseen, joskin akustisessa fonetiikassa näin tehdäänkin, tietenkin vain otoksenomaisesti. Spektrogrammin avulla kuvatut äänteet ovat nimittäin yksittäisen informantin äännöksiä, joiden äänteiksi tulkinta tapahtuu hermeneuttisen menetelmän perusteella: äännös ymmärretään tietyn äänteen äännökseksi. Näin ollaankin tiedonhankintaprosessissa siirrytty lingvistisesti relevantille tasolle, äänteisiin.

Foneemianalyysin kannalta äänteitä on maailman kielissä äärellinen määrä. Kyse on tietenkin kuvauskäyttöön tarkoitetusta abstraktiosta, hyvin määritellystä äännejoukosta, jonka jäsenillä on kullakin oma kirjoitussymbolinsa. Esimerkiksi IPA eli kansainvälinen foneettinen aakkosto on tällainen sovinnainen joukko. Tällaisten deskriptiivisten äänteiden joukko on siis universaalinen eli kaikki maailman kielet käsittävä. Jokaisen yksittäisen kielen tai pikemminkin kielijärjestelmän äänteistö käsittää tämän universaalisen äänteistön osajoukon, ts. kaikki äänteet eivät esiinny kaikissa kielissä.

Yksittäisen kielen äänteistö on luettelo, jota esimerkiksi kielenopetuksessa käytetään eräänlaisena karttana, kun halutaan perehtyä varsinaiseen foneettiseen maastoon, ts. kun opetetaan, miten mikin äänne opeteltavassa kielessä todella äännetään. Tällaista foneettista hienosäätöä ei voi lingvistisin keinoin määritellä, sen voi oppia vain ostensiivisen definition kautta eli malliääntämystä matkimalla.

Foneemi ja allofoni

Fonologisessa kuvauksessa ollaan kiinnostuneita ennen kaikkea siitä, miten yksittäisissä kielissä äänne-eroja hyödynnetään merkitysten erottamiseen. Esimerkiksi suomen kielessä [p] ja [b] -äänteet eivät enää nykyisin – ainakaan yleiskielessä – mene sekaisin, vaan ne mielletään itsenäisiksi äänteiksi, ja koska niitä käytetään myös merkitysten erottamiseen (esimerkiksi [pussi] : [bussi]), ne ovat suomen yleiskielessä eri foneemeja, siis /p/:/b/. Sitä vastoin suomessa on erilaisia h-äänteitä, "tavallisen" [h]-äänteen lisäksi esimerkiksi [ɦ] (soinnillinen h), [ç] (soinniton palataalinen frikatiivi) ja [ɸ] (soinniton bilabiaalinen frikatiivi). Kun näiden h-tyyppisten äänteiden distribuutio on komplementaarinen (eli ne ovat täydennysjakaumassa: [ɦ] esiintyy soinnillisessa ympäristössä, esimerkiksi [saɦa] 'saha', [ɸ] puolestaan esiintyy [y]-äänteen edellä, esimerkiksi [ɸyvæ] 'hyvä', [ç] esiintyy i:n kanssa, esim [çieno] 'hieno', kun taas [h] esiintyy muualla) eikä tätä äänne-eroa hyödynnetä merkitysten erottamiseen, kyse on yhden ja saman /h/-foneemin varianteista eli allofoneista.

Metodologisessa mielessä foneemi on allofonien eli tietyillä kriteereillä yhteen luokiteltujen äänteiden joukko. Tämä on myös ainakin suurin piirtein strukturalistisen kielitieteen tunnistama foneemikäsitys. On myös muita foneemikäsityksiä. Joskus on esitetty, että foneemi olisi jonkinlainen ihanneäänne, jota kohti ihminen pyrkii ääntäessään. Tässä on kyse ns. foneettisen huojunnan minimoinnista. Esimerkiksi koska suomen äänteistössä ei ole soinnillista sibilanttia [z] ("soinnillinen s"), puheessa on periaatteessa mahdollista toteuttaa soinniton [s]-äänne puolisoinnillisena tai jopa soinnillisena ilman että olisi pelkoa merkitysten sekaantumisesta. Foneemi on usein katsottu kognitiiviseksi yksiköksi. Yllä mainittu h-esimerkki tuntuukin osoittavan, että ihmisen äännetaju on ainakin jossain määrin foneeminen (puhutaan myös "foneemisesta kuulosta"): /h/-foneemi tuntuu toimivan havainnon yksikkönä, joka tavallaan suodattaa foneettista todellisuutta.

Ns. generatiivisessa kielitieteessä foneemi on omaksuttu ihmisen puheentuottoa ja -tunnistusta kokonaisvaltaisesti ohjaavaksi "psykologisesti realistiseksi" yksiköksi. Foneemi on myös pyritty jakamaan erottavien eli distinktiivisten piirteiden kimpuiksi. 1960-luvulta nykypäiviin tultaessa on ollut useita koulukuntia, joista osa on jättänyt omat jälkensä fonologian oppihistoriaan. Generatiivinen foneemikäsitys on pitkään ollut kiistanalainen aihe.

Foneemianalyysi

Foneemianalyysin tavoite on selvittää, miten kuvattavassa kielessä äänteiden foneettisia eroja hyödynnetään merkitysten erottamiseen. Analyysin perusajatus on seuraava:

Äänteet, jotka ovat oppositiossa identtisessä ympäristössä, edustavat eri foneemeja.

Esimerkiksi sanoissa [palo], [salo], [talo] äänteet [p], [s], [t] kontrastoivat identtisessä äänneympäristössä [_alo]. Siis, /p/, /s/, /t/ ovat suomen kielen foneemeja. Tämä on ns. minimiparitesti. Käytössä on myös ns. subminimiparitesti, jossa ympäristön ei tarvitse olla identtinen; samankaltaisuus riittää. Tällä perusteella voidaan verrata sanaa [kaloja] em. sanoihin ja todeta, että suomessa on myös /k/-foneemi.

Suomalaisen kannalta tällainen minimiparitesti saattaa vaikuttaa joutavalta akateemiselta palapeliltä, sillä mehän tiedämme, että /k/:/p/:/s/:/t/ erottavat merkityksiä. Minimiparitesti, kuten foneemianalyysi yleensäkin, on alkuaan kehitetty lingvististä kenttätutkimusta varten: tarkoituksena on ollut kehittää ideaalinen akkosellinen kirjoitussysteemi kielille, joita puhutaan muttei kirjoiteta.

Toinen foneemianalyysiin kuuluva kriteeri on komplementaarinen distribuutio eli täydennysjakauma.

Äänteet, jotka ovat keskenään täydennysjakaumassa ja lisäksi foneettisesti samankaltaisia, kuuluvat samaan foneemiin.

Distribuution komplementaarisuus on sitä, että vertailtavat äänteet a, b, c esiintyvät kukin eksklusiivisessa eli toisensa pois sulkevassa ympäristössä. Yllä käsiteltiin suomen /h/-foneemin allofonien keskinäistä jakaumaa ja todettiin, että allofonit [h], [ɦ], [ɸ], [ç] ovat täydennysjakaumassa.

Minimiparitesti on erottava testi, kun taas täydennysjakaumakriteeri yhdistää. Tästä ilmenee myös, että foneemi on oikeastaan tietyn allofonijoukon "nimi", ts. /h/ = { [h]; [ɦ]; [ɸ]; [ç]  }.

Foneemianalyysiin liitty myös vapaan vaihtelun kriteeri.

Äänteet, jotka vaihtelevat vapaasti keskenään, ovat yhden ja saman foneemin allofoneja.

Esimerkiksi suomen kielen sibilantin ääntäminen on varsin vapaata. Äännettiinpä sanan sisilisko [s]-äänteet "suhuässällä" tai (puoli)soinnillisena malliin [zizilisko], sanan merkityksen tulkinta ei häiriinny (varsinkaan jos tulkitsija on suomea äidinkielisesti hallitseva). Nämä vapausasteet liittyvät sanan leksikaaliseen merkitykseen. Sen sijaan normista poikkeavat ääntämykset saattavat heti käynnistää tietyt puhujaan kohdistuvat tulkintayritykset: yrittääkö puhuja kenties vitsailla, onko hänellä puhevika, onko hän mahdollisesti viettänyt ns. iloisen illan, jne.

Vapaan vaihtelun kriteeri osoittaa, että foneemianalyysi pitäytyy tiukasti kielisysteemin (langue) rakenteessa. Foneemianalyysi on siis osa ns. autonomista kielioppia, jonka tarkoituksena on vastata mitä?-kysymykseen: Mitä elementtejä kielijärjestelmä sisältää? Mistä se koostuu? Kysymys, miten kieltä käytetään, kuuluu pragmatiikkaan ja sosiolingvistiikkaan.

Muuta

Foneemien määrä vaihtelee kielestä toiseen: Pirahã-kielessä on vain 10, kun taas !Xóõsta löytyy jopa 141.^lähde? Suomeen kielestä lasketaan yleensä 21 foneemia, joista 13 on konsonantteja ja 8 on vokaaleja. Tarkka luku riippuu kuitenkin huomattavasti murteesta. Tyypillisesti kuvauksen kohteena on yleiskieli tai se kielimuoto, jota kouluissa opetetaan.

Esimerkiksi suomen kielessä foneemi /v/ voi reaalistua vapaassa vaihtelussa olevina allofoneina [v] tai [ʋ]. Vapaalla vaihtelulla tarkoitetaan sitä, ettei äänteiden vaihtelu ole suhteutettavissa äänneympäristöön.

Suomen kirjakieltä hallitsee ns. foneemiperiaate, ts. kielessämme vallitsee varsin pitkälle menevä "foneemi/äänne" -vastaavuus (biuniqueness). Tällöin kutakin foneemia vastaa täsmälleen yksi grafeemi, kirjain. Poikkeuksia tästä ovat kuitenkin äng-äänteen merkintä esimerkiksi sanoissa kenkä - kengän sekä rajageminaation merkitsemättä jättäminen, esimerkiksi tulepa; anna olla. Esimerkiksi sanskritissa rajageminaatio sen sijaan merkitään, kuten muutkin sandhi-ilmiöt. Keinotekoinen esperanto toimii täysin foneemiperiaatteen mukaisesti.^lähde?

Katso myös

• Fonologia

Lähteet

• Wiik, Kalevi: Fonetiikan perusteet. Suomenkielinen oppikirja. Juva: WSOY kurssikirjat, 1981. ISBN 951-0-10324-1.