Alkuseurakunta
Alkuseurakunta oli Jeesuksen seuraajien pian Jeesuksen ristinkuoleman jälkeen noin vuonna 30 perustama seurakunta Jerusalemissa Juudeassa. Se hajosi vuonna 66 alkaneen juutalaissodan seurauksena.[1][2]
Tiedot Jerusalemin alkuseurakunnan vaiheista perustuvat Uuden testamentin Apostolien tekoihin, jotka kirjoitettiin noin 50 vuotta tapahtumien jälkeen.[2]
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kun Jeesus oli kuollut ristillä noin vuonna 30, Jeesuksen seuraajat hajaantuivat eri suuntiin. Galileaan vaeltanut Pietari koki siellä Jeesuksen ilmestyksen.[3] Hän kokosi yhteen Jeesuksen seuraajat, ja ryhmä lähti Jerusalemiin odottamaan Herran paluuta, jonka oli määrä tapahtua lähitulevaisuudessa.[2] Jerusalemissa seurakunta aloitti lähetystyön juutalaisten keskuudessa.[3] Seurakunta oli arameankielinen.[4]
Jeesuksen seuraajat olivat sitoutuneet juutalaiseen uskoon ja pitivät kiinni juutalaisten velvollisuuksista. He halusivat kuitenkin reformoida juutalaisuutta. Jeesuksen opetuslasten uskon tärkein kohta oli Jeesuksen Kristuksen messiaanisuus, josta he yrittivät vakuuttaa muut juutalaiset temppelin esipihalla. Tämä aiheutti vastustusta, mikä johti Jeesuksen kannattajien kuulusteluihin ja saarnakieltoon. Liike herätti kuitenkin kiinnostusta ja laajeni, jolloin siitä muodostui varsinainen seurakunta.[2]
Alkuseurakuntaa johtivat lähinnä Jeesuksen opetuslapset Pietari, Jaakob (Sebedeuksen poika) ja opetuslapsi Johannes. Heitä kutsutaan kunnianimellä ”seurakunnan pylväs”. Myös Jeesuksen veljellä Jaakobilla oli tärkeä asema.[2]
Alkuseurakunnan päätökset tehtiin aluksi yhdessä. Seurakunnan jäsenet pysyttelivät yhdessä ja kokoontuivat päivittäin temppeliin. Omaisuus oli yhteistä, mikä häivytti seurakunnan jäsenten sosiaaliset erot. Jäsenet myivät talonsa ja tavaransa, ja rahat jaettiin jokaisen jäsenen oman tarpeen mukaan. Seurakunnan arkinen toiminta keskittyi köyhistä ja leskistä huolehtimiseen. Uskonnollista toimintaa olivat kaste liittymisrituaalina ja rukouskokoukset, joihin liittyi yhteinen ateria Jeesuksen viimeisen aterian muistoksi.[2] Hengellisiin asioihin keskittyminen johtui siitä, että seurakunta eli voimakkaassa lopun ajan odotuksessa. Arkisen työnteon laiminlyöminen johti seurakunnan köyhtymiseen.[5]
Alkuseurakunnan jäsenet kokivat Jerusalemissa uuden Jeesuksen ilmestyksen juutalaisen helluntaijuhlan yhteydessä 50 päivää pääsiäisestä. Luukas väittää sen johtaneen 3 000 uuden jäsenen liittymiseen seurakuntaan.[6]
Kristuksen seuraajiin liittyneet kreikankieliset hellenistit eivät pitäneet yhteyttä juutalaisuuteen välttämättömänä, joten he alkoivat pyrkiä Kristus-uskoisten itsenäisyyteen. Hellenistien johtaja Stefanos myös syytti juutalaisia siitä, etteivät nämä tunnistaneet Jeesusta Messiaaksi vaan murhasivat hänet. Juutalaisten suuri neuvosto sanhedrin kääntyi Jeesuksen kannattajia vastaan, koska nämä kieltäytyivät noudattamasta juutalaista lakia. He haastoivat Stefanoksen oikeuteen, ja hänet tuomittiin ja kivitettiin kuoliaaksi. Hellenistisiä vaikutteita saanut Jeesuksen kannattajaryhmä pakeni vainoja Foinikiaan, Kyprokseen ja Antiokiaan, missä he aloittivat pakanalähetyksen. Samoihin aikoihin Jerusalemista levittäytyneet vaeltavat kerjäläissaarnaajat levittivät Jeesuksen sanomaa ja Jumalan valtakunnan tuloa Juudean ja Galilean maaseudulla.[7]
Vuosina 43 ja 44 roomalaisten vasalli kuningas Herodes Agrippa alkoi vainota Jeesuksen kannattajia, sillä hän piti liikettä levottomuutta aiheuttavana. Näissä vainoissa saivat todennäköisesti surmansa apostoli Jaakob ja hänen veljensä Johannes. Herodes myös vangitsi Pietarin, minkä jälkeen seurakunnan johtoon nousi Jeesuksen veli Jaakob.[7]
Vuonna 44 kärjistyivät Jerusalemissa kiistat siitä, pitikö pakanakäännynnäisten alistua juutalaiseen lakiin, kuten ympärileikkausvaatimukseen, ennen kuin heidät voitiin kastaa kristityiksi. Jerusalemin lakihurskaat farisealaiset kristityt vaativat kuuliaisuutta juutalaiselle laille. Jerusalemiin kutsutut Paavali ja hänen työtoverinsa Barnabas onnistuivat kuitenkin vakuuttamaan Jerusalemin kristityt vapaamman tulkinnan hyödyllisyydestä liikkeen kasvun kannalta. Paavalin kehittämän teologian mukaan ihmiset eivät tulleet Jumalan edessä vanhurskaiksi juutalaisen lain mukaan, vaan yksin Kristukseen uskomalla.[8]
Jaakob johti alkuseurakuntaa vuosina 44–64, kunnes hänet kivitettiin. Vuonna 66 alkaneen juutalaissodan ja Jerusalemin temppelin hävityksen seurauksena alkuseurakunta pakeni roomalaisia vuonna 70 Pellaan Dekapoliin alueelle.[9]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Aejmelaeus, Lars: Kristinuskon synty: Johdatus Uuden testamentin taustaan ja sanomaan. Kirjapaja, 2007. ISBN 978-951-607-529-0.
- Birnstein, Uwe et al.: Kristinuskon historia 2000: Alkukirkosta renessanssiin. Weilin+Göös, 1999. ISBN 951-35-6514-9.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| ||||||||||||||||||||||||||||||||