Aktiivinen työvoimapolitiikka

Aktiivinen työvoimapolitiikka on nimitys jota on alettu käyttää työvoimapolitiikan rinnalla tai tilalla. Termi aktiivinen viittaa siihen, että työttömyyttä pyritään vähentämään suoraan eikä vain epäsuorasti esimerkiksi talouskasvua edistämällä. Aktiivisella työvoimapolitiikalla tarkoitetaan hallituksen toimenpiteitä ja ohjelmia, joilla pyritään parantamaan työttömien työllistymismahdollisuuksia. Aktiivisen työvoimapolitiikan ohjelmat ovat olleet merkittävässä asemassa erityisesti pohjoismaissa, mutta yleistyivät 1990-luvulla myös Euroopassa sekä paikoin Yhdysvalloissa.

Aktiivinen työvoimapolitiikka voidaan Suomessa jakaa neljään päätyyppiin:

Koulutusohjelmat joilla pyritään parantamaan osaamista.
Julkiset työvoimapalvelut kuten Työ- ja elinkeinotoimistot, jotka auttavat työn etsinnässä.
Tukityöllistäminen julkisella tai yksityisellä sektorilla.
Työttömien aktivointi osoittamalla heitä palkattomaan työharjoitteluun, työtoimintaan tai työllisyyskursseille.

Tukityöllistäminen ja työttömien aktivointi saattavat kuitenkin sotkea työmarkkinoita esimerkiksi siten, että siitä taloudellisesti hyötyvät yritykset vievät töitä kilpailijoilta^[1]. Aktiivinen työvoimapolitiikka on myös luonut tilanteen, jossa työnantajat pestaavat ihmisiä mielellään palkattomaan työhön sen sijaan, että maksaisivat työstä palkkaa. Työttömien aktivointi ja tukityöllistäminen eivät johda tutkimusten mukaan kestävään työllistymiseen, koska vain harva niihin osallistuvista saa lopulta normaalin työpaikan avoimilla työmarkkinoilla. Tämä koskee etenkin niitä, joiden työttömyys on kestänyt yli 18 kuukautta. Taloudelliset rangaistuksetkaan eivät edistä niiden työllistymistä, joiden työttömyys on kestänyt yli puoli vuotta. Lisäksi on mahdollista, että suurtyöttömyys jatkuu tulevaisuudessa automaation lisätessä työn tuottavuutta.^[2]

Tilapäinen tukityö tai palkaton työ saattavat kuitenkin lisätä työntekijän taloudellista tai henkistä hyvinvointia. Toisaalta pakko osallistua hyödyttömäksi tai nöyryyttäväksi koettuun toimintaan saattavat heikentää henkistä hyvinvointia ja elämänhallinnan kokemusta kuten myös rangaistuksiin perustuva aktivointi.^[2]

Sodan jälkeinen aktiivinen työvoimapolitiikka Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neljäkymmenluvun lopun laskusuhdanteessa avattiin työttömiä varten valtion työmaita, joissa työskentelemällä saattoi turvata oman ja perheensä toimeentulon. Nämä työllisyystyömaat vakiintuivat nopeasti työttömyyspolitiikan keskeiseksi keinoksi. Työllisyystyömaita perustettiin muun muassa maanteiden, vesiväylien ja voimalaitosten rakentamiseksi sekä metsien hoitamiseksi. Tästä niin sanotusta "lapiolinjasta" alettiin luopua kuusikymmenluvulla säädetyn työllisyyslain myötä, jossa säädettiin, että työttömyystyöstä on maksettava normaalia palkkaa. Lisäksi työttömille alettiin järjestämään työtä ensi sijassa oman asuinkuntansa alueelta.^[3]

Vuonna 1987 säädettiin uusi työllisyyslaki, joka velvoitti valtion ja kunnat järjestämään kaikille vuoden työttömänä olleille työkykyisille työnhakijoille kokopäivätöitä puolen vuoden ajaksi. Alle 20-vuotiaille työnhakijoille piti järjestää jo kolmen kuukauden työttömyyden jälkeen puolen vuoden pituinen työ- tai harjoittelupaikka.^[4] Valtion ja kuntien työllistämisvelvoite poistettiin kuitenkin jo 1990-luvun alussa,^[5] koska se tuli liian kalliiksi.^[1]

Viime aikoina etenkin pitkäaikaistyöttömiä ja nuoria työnhakijoita on alettu ohjaamaan niin sanottuihin työvoimapoliittisiin toimenpiteisiin tarvittaessa jopa sanktioiden avulla. Näihin toimenpiteisiin osallistumisesta ei kuitenkaan välttämättä makseta palkkaa eivätkä ne tällöin kerrytä myöskään eläkettä tai muuta sosiaaliturvaa.

Paltamon kokeilu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kainuulaisessa maalaiskunnassa Paltamossa työllistettiin kunnan toimin suurin osa työttömistä vuosina 2011–2012. Kokeilua tutkittiin laajalti, minkä yhteydessä havaittiin, että osanottajien yksinäisyys ja sosiaalisten tilanteiden pelko väheni. Yhdistystoiminta ja Internetin käyttö lisääntyivät ja palkatonta vapaaehtoistyötä työttömien yhdistyksissä ja leipäjonoissa tehneet alkoivat saada rahallista korvausta työstään. Kokeiluun osallistuneet päästivät lisäksi työterveyshuollon piiriin, missä heiltä kyettiin diagnosoimaan pitkäaikaissairauksia.^[1]

Normaaleja työsuhteita ei syntynyt kuitenkaan niin paljon kuin oli tarkoitus, eikä monelle riittänyt järkevää tekemistä. Toimeentulotuen tarve ja pelot toimeentulosta eivät nekään vähentyneet, eivätkä kaikki kuntoutuneet työn avulla. Osa kokeiluun osallistuneista jäi mieluummin Paltamon työvoimatalolle kuin haki avointen työmarkkinoiden työpaikkoja, jotka sijaitsivat usein toisilla paikkakunnilla. ^[1]

Kokeilua päätettiin olla jatkamatta, koska se tuotti huomattavaa taloudellista tappiota. Kokeilu tuli maksamaan 12 miljoonaa euroa, mistä vain 60 % saatiin säästöinä takaisin. Etuuksien maksaminen työttömille tuli siis yhteiskunnalle paljon halvemmaksi kuin työttömien työllistäminen siitä huolimatta, että kokeilussa vältettiin avointen työmarkkinoiden kanssa kilpailemista.^[1]