Aikamuoto
Aikamuoto eli tempus on verbin taivutuskategoria, jolla ilmaistaan verbin kuvaaman tapahtumisen aikaa suhteessa puhehetkeen (Nyt puu on kaatunut) ja/tai kerrottuun viitehetkeen (Eilen tullessani puu oli jo kaatunut). Verbiä, jonka taivutuksella ilmaistaan aikamuoto ja persoona, nimitetään finiittiverbiksi; ns. infiniittisillä verbinmuodoilla (infinitiivit ja partisiipit) taas ei tyypillisesti ole aikamuoto- eikä persoonataivutusta.
Aikamuotojärjestelmät voivat eri kielissä olla hyvinkin erilaisia, koska pelkkien aikasuhteiden lisäksi aikamuotokategorioilla voidaan ilmaista aspektia eli toiminnan ajallista rajallisuutta (saatetaanko se loppuun vai jatkuuko se vielä), evidentiaalisuutta (onko tapahtuma itse nähty vai epäsuorasti päätelty sen tapahtuneen), narratiivisuutta (onko tapahtuma toisen kertomaa eikä itse koettua) tms. Tätä heijastavat myös perinteiset termit ”perfekti” (oikeastaan: ”loppuun saatettu toiminta”) ja ”imperfekti”, jotka ovat peräisin latinan kieliopista eivätkä hyvin kuvaa esimerkiksi suomen kielen aikamuotojen merkityksiä.
Suomessa on neljä perusaikamuotoa: preesens, imperfekti (josta joskus käytetään myös nimitystä preteriti), perfekti ja pluskvamperfekti. Monissa normatiivisissa suomen kielen kieliopeissa esiintyy väite, jonka mukaan futuuria eli tulevaisuuteen viittaavaa aikamuotoa ei varsinaisena morfologisena taivutuskategoriana suomen kielessä olisi. Toisaalta kuitenkin suomen kielestä on kuvattu kaksi tulevaa aikaa ilmaisevaa liittotempusta: liittopreesens ja liittoimperfekti, joskin nykykielessä nämä esiintyvät lähinnä juhlallisessa kirjakielessä.
Esimerkkinä suomen kielen juosta-verbin taipuminen edellä mainituissa aikamuodoissa:
- preesens — juoksee
- imperfekti — juoksi
- perfekti — on juossut
- pluskvamperfekti — oli juossut
- liittopreesens — on juokseva
- liittoimperfekti — oli juokseva
Puhekielessä voidaan tulevaa aikaa ilmaista myös muodolla
- Hän tulee tekemään sen.
Tämän muodon käytöstä jotkut kielenhuoltajat varoittavat siksi, että verbillä tulee on niin konkreettinen merkitys, koska moni kuulija voi käsittää, että hän todella tulee paikalle ja tekee kyseisen asian.
Joissakin kielissä, kuten latinassa, on myös futuurin perfekti.
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Aspekti
- Tapaluokka eli modus
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Ikola, Osmo: Nykysuomen käsikirja. Espoo: Weilin+Göös, 1991.
- Savolainen, Erkki: Finn Lectura -verkkokielioppi, 2001. http://www.finnlectura.fi/verkkosuomi/aloitus.htm
- Hammari, Jukka-Pekka: Suomen verbien finiittisten taivutusmuotojen rakenteellinen luonne predikaatteina modaalis-loogisten ja propositionaalisten seikkojen ilmaisun kannalta (toim. Helena Sulkala ja Leena Nissilä). 63-75. Oulu University Press, 2001. ISSN 0355-3205
- Wiik, Kalevi 1976: Suomen tempusten syvä- ja etärakenteista. – Virittäjä 80. 135–162.
- Siro, Paavo 1996 (1967): Suomen kielen verbien syntaktinen komponentti. – Lauseopin periaatteita (toim. Pentti Leino). 111–128. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos.