Suomen vesistöalueet

Antsawikistä
(Ohjattu sivulta Vesistöaluetunnus)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Suomen vesistöalueet, tai lyhyemmin Suomen vesistöt, ovat ne valuma-alueet, jotka ovat osittain tai kokonaan Suomen alueella. Valuma-alueella tarkoitetaan vedenjakajan rajaamaa alueellista kokonaisuutta, jolta joki tai puro kerää kaiken sateen kautta tulleen vetensä, joka ei ole ennättänyt haihtumaan alueelta. Suuria valuma-alueita kutsutaan vesistöiksi.[1]

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjoismaissa valtakunnanrajat ovat yleensä kulkeneet suurta jokea pitkin tai seuranneet likimain vesistöalueiden välisiä vedenjakajia. Jokirajoja ovat Suomen ja Ruotsin raja Tornionjoen vesistössä ja Suomen ja Norjan raja Tenon vesistössä. Vedenjakajaa seuraavat Norjan ja Ruotsin raja lähes koko pituudeltaan, Suomen ja Norjan raja Käsivarren Lapissa sekä Suomen ja Venäjän raja Kainuussa. Tällä on merkitystä hydrologisissa ja vesitalouteen liittyvissä ekologisissa tarkasteluissa. Valuma-alueiden tuntemisesta on hyötyä myös tulvien torjunnassa ja muussa yhteiskunnan suunnittelussa.

Ensimmäinen koko Suomea koskeva vesistöaluerajaus on vuodelta 1863. Se julkaistiin samana vuonna Keisarillisessa Tie- ja Vesikulkulaitosten Ylihallituksessa nimellä ”Suomenmaan joet ja järvet”. Seuraava vesistöaluerajaus valmistui vuonna 1936 Hydrografisen toimiston julkaisuna. Se oli T. V. Olinin toimittama teos ”Suomen vesistöjen alueet ja järvet”. Tähän teokseen koottiin tiedot tärkeistä vesistöalueista ja niiden alueilla sijaitsevien järvien osuudesta eli järvisyyksistä. Tiedot koottiin käyttäen apuna Suomen yleiskarttaa mittakaavassa 1 : 400 000. Teoksessa oli luetteloitu kaikki yli neliökilometrin suuruisten järvien nimet ja pinta-alat. Olinin työtä täydensi vuonna 1955 A. Sirenin keräämät tiedot valuma-alueiden keskimääräisistä valuma-arvoista. Ne julkaistiin Hydrografisen toimiston julkaisussa ”Suomen vesistöalueet ja keskimääräiset valuma-arvot”.[1]

Pian koettiin hankalaksi käyttää pelkästään järven nimeen perustuvaa järviluetteloa. Etenkin pienten järvien nimistössä niiden nimet vaihtelevat suuresti ja niiden kirjoitusasussakin on vaihtelua. Kun toisaalta osa järvistä on myös nimettömiä, ajateltiin jakaa niille järvitunnukset. Tämä työ aloitettiin vuonna 1968 yli-insinööri Matti Väreen johdolla. Vesistöalueet numeroitiin, ja vesistöalueet jaettiin vielä pienempiin valuma-alueisiin tai alueisiin. Tätä jakoa on kutsuttu ensimmäiseksi jakovaiheeksi. Kun nämä jakoalueen pilkottiin pienempiin alueisiin, saatiin toisen jakovaiheen alueita. Toinen jakovaihe valmistui vuonna 1971 ja se julkaistiin Vesihallituksen julkaisuna ”Suomen vesistöalueet”. Niissä toistettiin Sireenin ja Olinin keräämät muuta tiedot.[1]

Kun Suomen peruskartoitus mittakaavassa 1 : 20 000 saatiin päätökseen vuonna 1978, voitiin edellisten työtä jatkaa entistä tarkemmalla valuma-alueiden rajauksella. Jo tuolloin pohdittiin digitoinnin etuja, joka oli 1980-luvun työn lopullinen päämäärä. Sen perustaksi luotiin numeerinen vesistöaluerekisteri, joka toteutui hydrologi Matti Ekholmin johdolla Vesien- ja ympäristötutkimuslaitoksen hydrologian toimistossa vuosina 1984–1990. Työssä koottiin monien tahojen tuottamat rajaustyön ja digitointityön tulokset. Tuloksena oli vuonna 1991 julkaistu numeerinen vesistöaluerekisteri, jota nykyään kutsuttaisiin tietokannaksi. Se yhdistettiin samana vuonna osaksi ympäristötietojärjestelmää. Tätä nykyisinkin käytössä olevaa vesistöaluejakoa ollaan edelleen tarkentamassa ja järjestämässä uudelleen.[1]

Valuma-alueiden jakoperusteet ja numerointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jakoperusteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen vesistöt laskevat ensisijaisesti Itämereen, Laatokkaan, Vienanmereen tai Barentsinmereen. Koska vesistöalueiden jokien valuma-alueiden pinta-alat ovat erikokoiset, on päävesistöalueiksi valittu niistä pinta-alaltaan suurimmat. Raja-arvona valinnassa pidettiin vähintään 200 neliökilometrin valuma-aluetta. Nämä kattavat suuren osan Suomen pinta-alasta, mutta ne eivät kata aivan koko Suomea. Päävesistöalueita, joiden pinta-ala ylittää 200 neliökilometriä, on alun perin ollut 74, mutta niiden lisäksi on tarvittu myös pieniä rannikkovesistöalueita. Kun tieto valuma-alueiden pinta-aloista päävesistöalueiden numeroiden antamisen jälkeen tarkentui, osoittautui, että jotkin päävesistöalueet eivät täyttäneet 200 neliökilometrin pinta-alarajaa ja jotkut pienet rannikkovesistöt taas ylittivät sen, mutta numerointia ei enää lähdetty muuttamaan.[2]

Päävesistöalueet olivat suuria ja ne oli käytännöllistä jakaa pienempiin alueisiin. Se tehtiin niin, että päävesistöalueen pääuoman sivu-uomien valuma-alueet muodostivat päävesistöalueen sisällä omat ensimmäisen jakovaiheen valuma-alueensa. Jos niitä syntyi yli yhdeksän valuma-aluetta, yhdisteltiin niitä keskenään. Toisaalta, jos valuma-alueita syntyi alle yhdeksän, mutta niiden pinta-alat olivat tarpeettoman suuret, jaettiin niitä alueisiin. Alueet eivät muodostaneet luonnollisia valuma-alueita, vaan ne olivat niiden osia. Joskus jopa suurten järvien osat jaettiin eri alueisiin. Hyvin laajan vesistöalueen jakoa saatettiin jatkaa toisella jakovaiheella, jolloin siinä noudatettiin edellisiä käytänteitä tilanteisiin soveltaen. Vain suurimmat vesistöalueet joutuivat vielä kolmannen jakovaiheen kohteeksi, jolloin alueita saattoi olla 9×9×9 = 729 aluetta.[2]

Vesistöaluetunnus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kukin vesistöalueen osa-alue sai jakoperusteensa mukaisen vesistöaluetunnuksen. Se muodostui kahdesta luvusta seuraavalla tavalla. Kaikki päävesistöalueet saivat juoksevan numeron 1–74 ja pienet rannikko- ja rajavesistöalueet numerotiin 81–86. Numeroinnin kiertosuunta on myötäpäiväinen ja se alkaa Venäjän puoleiselta rajalta Laatokkaan laskevista vesistöalueista, jatkuu sitten järjestyksessä Suomenlahteen-, Pohjanlahteen-, Barentsinmereen- ja Vienanmereen laskevista vesistöalueista. Suurten vesistöjen väliin jäävät pienet valuma-alueet numeroidaan samaa kiertosuuntaa käyttäen Suomenlahteen- (81), Saaristomereen- (82), Selkämereen- (83), Perämereen laskevista (84) valuma-alueet sekä Ruotsin ja Norjan raja-alueiden (85) ja Venäjän raja-alueiden (86) valuma-alueet. Nämä numeroinnit on vuonna 1993 muutettu.[2] Muutuneet tunnukset on esitetty valuma-alueet sisältävän julkaisun lopussa.[3]

Suuren vesistöalueen valuma-alueet numeroidaan seuraavasti. Jos valuma-alueella on tunnus 35.152 (Sääksjärven alue), tarkoittaa Kokemäenjoen vesistöä (35), pisteen jälkeinen 1 vesistöalueen ensimmäisessä jakovaiheessa muodostettua Kokemäenjoen aluetta, seuraava numero (5) toisen jakovaiheen Kauvatsanjoen valuma-aluetta ja viimeinen numero (2) Sääksjärven aluetta. Siis Sääksjärven alue sisältyy kokonaan Kauvatsanjoen valuma-alueeseen, joka sisältyy kokonaan Kokemäenjoen alueeseen.[4]

Keskisuuren vesistöalueen valuma-aluetta ositettiin vain kahdessa jakovaiheessa. Koska niiden koot vastaavat suurten vesistöalueiden toisen ja kolmannen vesistöalueen jakoja, on jako keskeytetty niiden jälkeen. Esimerkiksi tällaisen vesistöalueen tunnus 27.055 tarkoittaisi Paimionjoen vesistöalueella (27) toisen jakovaiheen Tarvasjoen valuma-alueella (05) olevaa Holmanojan valuma-aluetta (5). Keskisuuren vesistöalueen ensimmäisen jakovaiheen alueita kutsutaan heti toiseksi jakovaiheen alueiksi, koska niiden pinta-alat vastaa suurin piirtein suuren vesistöalueen toisen jakovaiheen alueita.[5]

Pienet vesistöalueet on jaettu alueisiin vain kerran. Näitä alueita kutsutaan heti kolmannen jakovaiheen alueiksi. Esimerkiksi tunnus 20.006 tarkoittaa Sipoonjoen vesistöalueen (20) Näsebäckenin valuma-aluetta (006).[6]

Pienet rannikkovesistöalueita ei ole jaettu ja ne muodostavat aina kokonaisuuden. Esimerkiksi 81.025 tarkoittaa Ingå ån valuma-aluetta, joka laskee Suomenlahdella (81) Kyrkfjärdeniin.[7]

Järvinumero[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen suurimmat järvet on koottu järvirekisteriin. Ne erotellaan toistaan erityisen järvinumeron perusteella. Järvinumerot muodostetaan liittämällä vesistöaluetunnus järven numeroon. Esimerkiksi Omenajärven järvitunnus on 35.726.1.005. Sen alkuosa viittaa Kokemäenjoen vesistön kolmannen jakovaiheen alueeseen (35.726) ja pisteellä on erotettu järveä merkitsevä numero 1. Tämän jälkeen tulee vielä pisteen jälkeen järvelle juoksevasti annettu numero (005).[2]

Katso muualta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ekholm, Matti: Suomen vesistöalueet. Vesi- ja ympäristöhallinnon julkaisuja – Sarja A 126. Helsinki: Vesi ja Ympäristöhallitus, 1993. ISBN 951-47-6860-4.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. 1,0 1,1 1,2 1,3 Ekholm, Matti: Suomen vesistöalueet, s. 10–11
  2. 2,0 2,1 2,2 2,3 Ekholm, Matti: Suomen vesistöalueet, s. 12–14
  3. Ekholm 1993: 159-162.
  4. Ekholm, Matti: Suomen vesistöalueet, s. 59–60
  5. Ekholm, Matti: Suomen vesistöalueet, s. 54–55
  6. Ekholm, Matti: Suomen vesistöalueet, s. 49
  7. Ekholm, Matti: Suomen vesistöalueet, s. 51