Satamatyöntekijäin Liitto

Antsawikistä
(Ohjattu sivulta Satamatyöntekijäin liitto)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee 1950-luvulla perustettua yhdistystä. Myös Suomen Satama- ja Vesiliikennetyöntekijäin Liitto käytti nimeä Satamatyöntekijäin Liitto vuosina 1905–1907.
Satamatyöntekijäin Liitto
Perustettu 1957
Lakkautettu 1970
Perustaja STL:n osastot
Tyyppi ammattiliitto
Toimiala satamatyöntekijöiden edunvalvonta
Toiminta-alue Suomi
Kattojärjestö SAK

Satamatyöntekijäin Liitto oli vuosina 1957–1970 toiminut suomalainen ammattiliitto,[1] joka kuului Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliittoon.[2] Vuonna 1970 satamaliitto yhdistyi alan muiden järjestöjen kanssa muodostaen Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliiton (AKT), jonka perustaminen oli osa uuden SAK:n syntyyn liittynyttä keskustason ohjelmaa.

Vuonna 1969 liittoon kuului 2 673 jäsentä, joista 84 prosenttia oli miehiä.[3]

Liitto solmi työehtosopimuksia Suomen Lastauttajain Työnantajaliiton (ahtausala) ja Liiketyönantajain Keskusliiton (huolinta-ala) kanssa.[4]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perustaminen ja alkuvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SAK antoi satama-alan järjestämisvastuun Suomen Työläisliitolle (STL) erotettuaan Suomen Kuljetustyöntekijäin Liiton (SKL) jäsenyydestään vuonna 1949. STL ei kuitenkaan onnistunut saamaan alalla sellaista vahvaa asemaa, joka SKL:llä oli ollut. Työläisliiton satamaosastojen jäsenmäärä oli parhaimmillaan 2 650.[1] Monet osastoista kannattivat uuden itsenäisen satamaliiton perustamista, jonka myös työläisliiton satamajaosto otti tavoitteekseen. SAK:n ja Työläisliiton johtajat eivät kuitenkaan innostuneet ideasta. Kiistat kärjistyivät joulukuussa 1956 pidetyssä satamaosastojen neuvottelukouksessa, jossa SAK:n linjaa kannattaneet saivat vastaansa Niilo Wällärin ja Olavi Lindblomin linjaa tukeneen opposition. Tammikuussa 1957 Työläisliitto erosi Kuljetusalan Ammattiliittojen Federationista (KAF). Eron jälkeen Wällärin johtama Suomen Merimies-Unioni (SM-U) alkoi järjestää satamatyöläisiä kilpaileviin osastoihin. Työläisliiton Helsingin, Turun ja Reposaaren-Mäntyluodon osastot erosivat säilyttääkseen yhteyden KAF:ään, ja muodostivat Suomen Satamamiehet -ammattiliiton.[5]

Taktisena vastavetona Wällärin, KAF:n ja SM-U:n linjalle SAK ryhtyi tammikuussa 1957 muodostamaan Työläisliittoon jääneistä osastoista uutta satamaliittoa. Myös SKL kannatti uuden satamaliiton perustamista, mutta STL:ää ja SAK:ta hallinneet sosialidemokraatit eivät päästäneet liiton edustajia mukaan valmisteluihin kommunistien vaikutusvaltaa minimoidakseen. Kesäkuussa 1957 SM-U erotettiin SAK:sta liiton uhattua savustaa työläisliittolaiset satamista kieltäytymällä yhteistyöstä muiden kuin Satamamiesten kanssa. Satamatyöntekijäin Liitto perustettiin 16. kesäkuuta 1957 ja hyväksyttiin välittömistä SAK:hon. SKL ja Satamatyöntekijäin liitto solmivat yhdistymissopimuksen heinäkuussa ja kuljetusliitto lopetti toimintansa myöhemmin samana vuonna.[5]

Joulukuussa 1960 liitto oli mukana perustamassa Kuljetusalan ammattiliittojen neuvottelukuntaa (KAN) yhdessä neljän muun SAK:n liiton kanssa.[6]

SM-U ja Auto- ja Kuljetustyöläisten Liitto (AKL) aloittivat keväällä 1962 merenkulun katkaisseen lakon, kun hallitus ei suostunut nimeämään SAJ:n edustajaa ILO:n konferenssiin. SAK:lla oli edustajia hallituksessa ja Satamatyöntekijäin Liitto pyrki murtamaan saarron. Kiista päättyi hallituksen ja SAK:n tappioon.[7]

Lakkauttaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helmikuussa 1968 AKL:ään kuuluneet satamatyöläiset aloittivat lakon hylättyään valtakunnansovittelijan esityksen. Satamaliitto liittyi mukaan viisi päivää myöhemmin jäsenäänestyksen jälkeen. Työtaistelu päättyi 9. maaliskuuta, kun AKL hyväksyi uuden esityksen satamaliittoa kuulematta.[8]

Ammatillisen liikkeen hajaannus vaikutti voimakkaasti kuljetusalalla ja yhdistysmisneuvottelut eri keskusjärjestöihin kuuluneiden liittojen välillä etenivät hitaasti.[1] SAK:n perustavassa kokouksessa kesällä 1969 hyväksyttiin liittotason yhdistämisohjelma, mutta satamaliitto puolusti alan itsenäisen järjestön olemassaoloa ja pöytäkirjaan merkittiin lausuma satamatyöläisten mahdollisuudesta erillisjärjestäytymiseen.[9] Vuonna 1970 satamaliitto kuitenkin yhdistyi Suomen Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliiton (S. AKT) ja Auto- ja Kuljetustyöläisten Liiton kanssa muodostaen Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliiton (AKT). Satamaliiton puheenjohtaja Erik Ruotsalaisesta tuli AKT:n toinen sihteeri ja johtava kommunistitoimitsija. Ruotsalainen syrjäytettiin satama-alan edunvalvonnasta villien satamalakkojen jälkeen 1972.[1]

Puheenjohtajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sihteerit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osastot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähde 1957[10], 1968[11]

Vuoden 1957 lopussa liiton 21 osastoon kuului yhteensä 3 035 jäsentä. Osastoista suurimmat olivat Kotka (554 jäsentä) ja Hamina (487). Vuonna 1968 jäseniä oli 27 osastossa 2 728, joista naisia 446. Osastoista suurimpia olivat Kemi (369), Kotka (314), Hamina (304) ja Haukipudas (280). Malline:Sarakkeet

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Tapio Bergholm: Sopimusyhteiskunnan synty II. Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto 1956–1969. Otava, 2007. ISBN 978-951-1-21744-2.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. 1,0 1,1 1,2 1,3 1,4 Tapio Bergholm: Hajanainen ja sekava sukupuu. Kuljetusalan ammattiliitot 1905–1995 Työväen Arkisto. Viitattu 23.8.2020.
  2. SAK:n vuosikirjat 1931–1969 (Työväen Arkisto)
  3. SAK vuosikirja 1969, s. 69–70. SAK, 1970. Teoksen verkkoversio.
  4. Kertomus Satamatyöntekijäin Liitto r.y:n toiminnasta vuodelta 1968 (Satamatyöntekijäin Liitto 1969), s. 22, 25.
  5. 5,0 5,1 Bergholm 2007, s. 59–64.
  6. Kuljetusalan ammattiliittojen neuvottelukunta perustettiin eilen. Kansan Uutiset, 29.12.1960.
  7. Bergholm 2007, s. 169.
  8. Bergholm 2007, s. 405.
  9. Bergholm 2007, s. 372.
  10. 10,0 10,1 10,2 Kertomus Satamatyöntekijäin Liitto r.y:n toiminnasta vuodelta 1957 (Satamatyöntekijäin Liitto 1958), s. 14–15.
  11. 11,0 11,1 11,2 Kertomus Satamatyöntekijäin Liitto r.y:n toiminnasta vuodelta 1968 (Satamatyöntekijäin Liitto 1969), s. 29–30, 38.